Herrat Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus etsivät onnellista miestä kuninkaan
palatsista.
Tahtoen mitä pikimmiten saada ylleen parannusta tuottavan paidan,
Kristoffer V kutsutti luokseen Nelilehden, ylimäisen tallimestarinsa,
ja Pyhä-Sylvanuksen, yksityisasiainsa sihteerin, sekä antoi heille
tehtäväksi hankkia se hänelle mahdollisimman lyhyessä ajassa.
Sovittiin siitä, että he pitäisivät täydellisesti salassa
etsiskelyjensä esineen. Oli nimittäin pelättävää, että jos yleisö saisi
tietää, minkälaatuista parannuskeinoa kuningas tarvitsee, suuret joukot
onnettomia ja etenkin juuri kaikkein onnettomimmat, kaikkein eniten
kurjuuden raskauttamat, tarjoisivat paitaansa palkinnon toivossa.
Pelättiin myös, että anarkistit voisivat lähettää myrkytettyjä paitoja.
Nuo molemmat aatelisherrat luulivat voivansa saada käsiinsä tohtori
Rodrigon lääkkeen tarvitsematta mennä palatsia ulommas, ja sentähden
he asettuivat erään pienen pyörö-ikkunan ääreen, josta saattoi
nähdä ohikulkevat hovimiehet. Kaikki ne, jotka tulivat heidän
näkyviinsä, olivat pitkänaamaisia ja happamen näköisiä, heidän
vaivansa oli selvästi kirjoitettu heidän otsalleen, heitä kulutti
hivuttava kurkoitus johonkin virkaan, johonkin arvoluokkaan, johonkin
etuoikeuteen tai ritarimerkkiin. Mutta laskeuduttuaan suureen
hovihuoneustoon Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus näkivät hra Lehdonrauhan,
joka nukkui eräässä nojatuolissa suu auki korviin asti, sieramet
levällään, posket punaisina ja loistavina kuin kaksi aurinkoa,
rinta sopusointuisessa aaltoilussa, vatsa yhtä poljennollisena ja
rauhallisena, kasvot naurussa, uhoten iloa aina pääkopan säteilevästä
kupukatosta harittavien jalkojen varpaisiin asti, jotka mukavasti
ojenteleivat keveissä puolikengissään.
Tämän nähtyään sanoi Nelilehti:
— Älkäämme enää etsikö tämän enempää. Kun hän herää, pyydämme häneltä
hänen paitansa.
Tuossa tuokiossa nukkuja heräsikin, hieroi silmiään, venytteli
jäseniään ja katseli surkean näköisenä ympärilleen. Hänen suupielensä
venähtivät alas, hänen poskensa painuivat lyttyyn; hänen silmäluomensa
jäivät surullisesti riipuksiin niinkuin vaaterievut köyhien ikkunoissa;
hänen rinnastaan tunkeutui valittava huokaus, ja koko hänen olentonsa
ilmaisi ikävystymistä, kaihoa ja pettymystä.
Huomattuaan yksityisasiaan sihteerin ja ensimäisen tallimestarin, hän
sanoi:
— Ah, hyvät herrat, näin juuri niin kaunista unta. Uneksuin, että
kuningas korotti Lehdonrauhan maat markiisikunnaksi. Voi, se oli
ainoastaan unelma ja minä tiedän liiankin hyvin, että kuninkaan
tarkoitusperät ovat aivan päinvastaiset.
— Mennään eteenpäin, sanoi Pyhä-Sylvanus. On myöhä, emmekä saa hukata
aikaa.
He kohtasivat käytävässä erään valtakunnan päärin, joka hämmästytti
maailmaa luonteensa lujuudella ja henkensä syvyydellä. Yksinpä hänen
vihollisensakin myönsivät hänen epäitsekkyytensä, suoruutensa ja
rohkeutensa. Tiedettiin, että hän paraillaan kirjoitti muistelmiaan ja
jokainen mielisteli häntä, päästäkseen siellä kunniakkaalle paikalle
jälkimaailman silmissä.
— Hän on ehkä onnellinen, sanoi Pyhä-Sylvanus.
— Kysykäämme sitä häneltä, sanoi Nelilehti.
He lähestyivät häntä, vaihtoivat hänen kanssaan muutamia sanoja ja
sitten johtaen keskustelun onneen, tekivät tuon kysymyksen, joka oli
heidän sydämellään.
— Rikkaus ja kunnia eivät liikuta minua, vastasi hän, — ja minun
sydämeni on vapaa yksinpä kaikkein laillisimmista ja luonnollisimmista
hellyyssuhteista, kuten perhesiteistä ja ystävyyden iloista. En
tunne kiintymystä muuhun kuin yhteishyvän asioihin ja se on kaikkein
onnettomin intohimo, kaikkein hankalin rakkaus.
Olen ollut vallassa; silloin kieltäydyin ylläpitämästä valtion
varoilla ja sotamiestemme verellä niitä retkikuntia, joita merirosvot
ja kauppiaat olivat järjestäneet rikastuttaakseen itseään ja
hävittääkseen valtiota; en luovuttanut laivastoa enkä sotajoukkoa
hankitsijoiden saaliiksi, ja silloin jouduin kaikkien näiden veijarien
vihoihin, jotka panettelivat ja soimasivat minua tyhmän väkijoukon
säestäminä siitä, että olin pettänyt isänmaani kunnian pyhimmät edut.
Näitä suurryöväreitä vastaan ei kukaan minua puolustanut. Nähtyäni
kuinka typerä ja halpamainen kansan tuntemustapa on, olen ruvennut
kaipaamaan itsevaltiutta. Kuninkaan heikkous tekee minut vallan
epätoivoiseksi; suurien pienuus on minulle tuiki tuskallinen näky;
ministerien kyvyttömyys, vilpillisyys, kansanedustajien tietämättömyys,
alhaisuus ja itsensä kauppaaminen saattavat minut vuoroin tylsän
välinpitämättömyyden, vuoroin raivon valtaan. Lievittääkseni jollakin
niitä tuskia, joissa päivisin kidun, kirjoitan öisin ja puran siten
esille sen sapen, jota alituisesti saan niellä.
Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus heilauttivat hattuaan jalolle paarille ja
lähtivät eteenpäin. Ehdittyään muutaman askeleen käytävässä joutuivat
he vastakkain muutaman aivan pienen miehen kanssa, joka nähtävästi oli
kyttyräselkäinen, sillä hänen selkänsä kohosi esiin pään yläpuolelta,
kun hän keikailevalla ja mielistelevällä tavalla keinutteli ruumistaan.
— On turhaa, sanoi Nelilehti, kääntyä tuon puoleen.
— Kukapa tietää, äännähti Pyhä-Sylvanus.
— Uskokaa minua: minä tunnen hänet, jatkoi tallimestari, — minä olen
hänen uskottunsa. Hän on tyytyväinen itseensä ja joka suhteessa
mieltynyt omaan olemukseensa, ja hänellä on siihen syynsä. Tämä pieni
kyttyräselkä on naisten lemmikki. Hovinaiset ja kaupungin naiset,
näyttelijättäret, porvarisnaiset, ilotytöt, niin keikailevat ja
tekopyhät kuin uskovaisetkin, ylpeimmätkin ja kauneimmatkin, kaikki
ovat hänen jalkojensa juuressa. Heitä tyydyttääkseen hän hukkaa
terveytensä ja elämänsä, hän on käynyt synkkämieliseksi, onnenkantajan
virka alkaa käydä hänelle raskaaksi.
Aurinko oli jo mailleen painumassa ja kuultuaan, ettei kuningas tänään
ollenkaan näyttäytyisi, lähtivät viimeisetkin hovimiehet pois, jättäen
hovihuoneustot autioiksi.
— Antaisin kyllä mielelläni oman paitani, sanoi Nelilehti; voinpa
vakuuttaa, että minulla on erittäin onnellinen luonnonlaatu. Minä olen
aina tyytyväinen; minä syön ja juon hyvin. Minua kehutaan kukoistavan
näköiseksi; minun kasvojani pidetään miellyttävinä. Eikä minulla
olekaan kasvojeni suhteen mitään valittamista. Mutta virtsarakkoani
sensijaan kuumottaa ja painaa niin että se turmelee minulta elämänilon.
Tänä aamuna päästin ilmoille kiven, joka oli suuri kuin kyyhkysen muna.
Pelkään, että minun paidastani ei olisi mitään hyötyä kuninkaalle.
— Antaisin minäkin omani, sanoi Pyhä-Sylvanus. Mutta on sitä kiveni
minullakin, ja se kivi on vaimoni. Olen naimisissa rumimman ja
ilkeimmän luontokappaleen kanssa, mitä koskaan on maailmassa ollut, ja
vaikkakin tiedän, että tulevaisuus on Jumalan kädessä, lisään vahvalla
vakaumuksella: ilkeimmän ja rumimman kanssa, mitä koskaan tulee maan
pinnalla olemaan, sillä sellaisen alkukuvan toistuminen on niin
epätodennäköistä, että voi yksinkertaisesti pitää sitä mahdottomana...
Sitten luopuen tästä kiusallisesta puheenaineesta hän jatkoi:
— Nelilehti, ystäväni, olemme erehtyneet suunnasta. Onnellista ei tule
etsiä hovista eikä tämän maailman mahtavien parista.
— Te puhutte kuin filosofi, tokaisi siihen Nelilehti; te haastelette
aivan kuin tuo kerjäläinen Jean-Jacques [tarkoittaa Jean-Jacques
Rousseauta]. Te teette siinä itsellenne vääryyttä. Onnellisia ja onnen
arvoisia henkilöitä on kyllä yhtä paljon kuninkaan palatsissa ja
ylhäisön salongeissa kuin kirjailijakahviloissa ja työväen kapakoissa.
Jos emme olekaan tänään sellaista löytäneet näiden seinien sisältä,
niin johtuu se siitä, että on myöhäinen hetki ja että meillä ei
sattunut olemaan suotuista onnea. Menkäämme tänä iltana kuningattaren
pelihuoneeseen ja me onnistumme varmasti paremmin.
— Etsiä onnellista ihmistä pelipöydän ympäriltä! huudahti
Pyhä-Sylvanus, se on yhtä turhaa kuin etsiä helminauhaa naurismaasta
tai totuutta valtiomiehen huulilta!... Mutta Espanjan lähettiläs pitää
tänä yönä juhlat, koko kaupunki on siellä. Menkäämme sinne ja me saamme
helposti käsiimme hyvän ja sopivan paidan.
— Minulle on kyllä sattunut joskus, sanoi Nelilehti, että olen pidellyt
käsissäni jonkun onnellisen naisen paitaa. Se oli aina erittäin
miellyttävää. Mutta meidän onnemme kesti vain lyhyen hetken. Jos puhun
teille tästä, niin ei se tapahdu siksi, että tahtoisin sillä kerskua
(se ei todellakaan kannata) tai että tahtoisin muistutella mielessäni
menneitä iloja, jotka ovat milloin hyvänsä takaisin saatavissa, sillä
aivan päinvastoin kuin sananlaskussa sanotaan: jokaisella ikäkaudella
on sama ilo. Ei, tarkoitukseni on aivan toinen, se on vakavampi ja
hyveellisempi ja suoranaisessa yhteydessä sen ylevän tehtävän kanssa,
joka meille molemmille on annettu toimeksi: tahdon esittää teille
erään ajatuksen, joka juuri äsken syntyi aivoissani. Ettekö usko,
Pyhä-Sylvanus, että määrätessään lääkkeeksi onnellisen miehen paidan,
tohtori Rodrigo käytti "mies" sanaa ylimalkaisessa merkityksessä,
tarkoittaen sillä sukupuoleen katsomatta koko ihmissukua yleensä,
ja siis naisen paitaa yhtä hyvin kuin miehenkin? Minä puolestani
olisin taipuvainen näin ajattelemaan, ja jos teidänkin käsityksenne
kävisi samaan suuntaan, voisimme laajentaa tutkimuspiiriämme ja
lisätä suotuisia edellytyksiä enemmän kuin toisella mokomalla, sillä
hienossa ja sivistyneessä yhteiskunnassa, kuten meidän, naiset ovat
onnellisempia kuin miehet: me palvelemme enemmän heitä kuin he meitä.
Kuulkaahan, Pyhä-Sylvanus, kun työalamme täten tavallaan laajentuu,
niin voisimme kenties jakaa sen keskenämme. Siten esimerkiksi, että
tästä illasta huomen-aamuun asti minä etsin onnellista naista sillaikaa
kun te etsitte onnellista miestä. Myöntäkää, ystäväiseni, että naisen
paita on laatuansa verraton. Kerrankin vanhaan aikaan tunnustelin
erästä, joka oli niin ohut, että sen saattoi vetää sormuksen läpi: sen
kangas oli hienompaa kuin hämähäkin verkko. Ja mitä sanotte, ystäväni,
siitä paidasta, jota eräs nainen Ranskan hovissa Marie Antoinetten
aikana piti tukkaröyhelönä tanssiaisissa? Luulenpa, että olisimme
sangen tervetulleita, jos voisimme herralle kuninkaallemme ojentaa
tuollaisen kauniin, hienon hienosta aivinasta valmistetun paidan,
välipitseineen, valencienne-reunuksineen, ruusunvärisestä nauhasta
solmittuine olkaruusukkeineen, paidan, joka olisi keveämpi kuin
hengähdys ja joka tuoksuisi irikselle ja rakkaudelle.
Mutta Pyhä-Sylvanus vastusti kaikin voimin tällaista lääkärinmääräyksen
tulkintaa.
— Ettekö ole tullut ajatelleeksi, Nelilehti, huudahti hän, että naisen
paita tuottaisi kuninkaallemme vain naisen onnea, joka koituisi hänelle
kurjuudeksi ja häpeäksi! Enpä rupea tässä tutkistelemaan, onko naisen
mahdollisesti helpompi tulla onnelliseksi kuin miehen. Tässä ei ole
sen asian aika eikä paikka; parasta on, että lähdemme päivällistä
syömään. Fysiologit väittävät, että naisilla on herkempi tunteellisuus
kuin meillä, mutta nuo puheet ovat sellaisia perusteettomia
ylimalkaisuuksia, jotka menevät päitten yli eivätkä vakuuta ketään.
En myöskään tiedä, onko, kuten te näytte luulevan, meidän sivistynyt
yhteiskuntamme enemmän omiaan tekemään onnellisiksi naiset kuin
miehet. Sen vain olen huomannut, että tässä meidän seurapiirissämme he
eivät kasvata lapsiaan, eivät hoida talouttaan, eivät tiedä mitään,
eivät tee mitään ja sentään ovat kuolla väsymyksestä; he kuluttavat
voimansa loistamiseen, se on kynttilän kohtalo: en juuri tiedä, onko
se kadehdittava Mutta kysymys ei ole siitä. Kenties vielä kerran tulee
sellainenkin aika, jolloin ei ole enää muuta kuin yksi sukupuoli, tai
kenties niitä tulee olemaan kolme tai enemmänkin. Siinä tapauksessa
tulee myöskin sukupuolimoraali olemaan rikkaampi, vaihtelevampi ja
kaikin puolin runsassisältöisempi. Mutta siihen mennessä saamme tyytyä
kahteen sukupuoleen; kummassakin on paljon samaa, naisessa on paljon
miestä ja miehessä paljon naista. Siitä huolimatta he ovat myös
erilaisia; kummallakin on oma luonteensa, omat tapansa ja lakinsa,
omat ilonsa ja vaivansa. Jos te naisellistutatte kuninkaan käsityksen
onnesta, niin millä jäätävällä katseella hän vastedes tarkasteleekaan
rouva Kananheimoa... Ja kukapa tietää, synkkämielisyyden ja pehmeiden
elämäntapojen orjaksi vajonnut kun on, mitä hän vielä tekee, —
kentiespä hän panee alttiiksi koko mainehikkaan isänmaamme kunnian.
Siihenkö te siis pyritte, Nelilehti?
Luokaa pieni silmäys kuninkaallisen palatsin käytävän seinäverhoihin,
joissa on kuvattuna Herkuleen tarina; siitä näette, mitä tapahtui
tälle sankarille, joka oli siitä merkillinen, että hänellä oli aivan
erikoisen huono onni paita-asioissa; hän pani leikillään Omfaleen
paidan ylleen eikä senjälkeen osannut enää muuta kuin kehrätä villaa.
Sellaisen kohtalon tahdotte siis varomattomuudellanne valmistaa myös
mainehikkaalle hallitsijallemme.
— Oi-oi oi! valitteli ensimäinen tallimestari, otan takaisin sanani,
älkäämme puhuko siitä asiasta enää mitään.