Tohtori Rodrigon parannuskeino.
Kuningas ei ollut koskaan oikein pitänyt kahdesta henkilääkäristään.
Kun hän oli puoli vuotta sairastellut, kävivät he hänelle aivan
sietämättömiksi. Heti kun hän vain kaukaakin näki nuo kauniit viikset,
jotka seppelöivät tohtori Tinaharkon ikuista ja voitollista hymyä, ja
nuo molemmat mustat hiussarvet, jotka olivat liimatut kiinni Aasinleuan
päälakeen, kiristeli hän hampaitaan ja käänsi äkäisesti katseensa
toisaalle. Eräänä yönä hän heitti ikkunasta ulos kaikki heidän
lääkejuomansa, pillerinsä ja jauheensa, jotka täyttivät huoneen ilkeän
masentavalla löyhkällä. Hän ei senjälkeen ainoastaan varonut tekemästä
kaikkea, mitä he määräsivät, vaan lisäksi ehdoin tahdoin toimi juuri
vastoin heidän ohjeitaan. Hän jäi makuulle silloin kun he ehdottivat
liikehtimistä, rehki ja rimpuili silloin kun he määräsivät lepoa, söi
silloin kun he vaativat häntä noudattamaan ankaraa elantojärjestystä,
paastosi silloin, kun he suosittelivat voimakasta ravintoa, ja kaiken
lisäksi osoitti hän rouva Kananheimoa kohtaan niin väärentelemättömän
nuorekasta lemmenkiihkoa, että tämä ei voinut uskoa edes omien
aistiensa todistukseen, vaan luuli näkevänsä unta. Missään tapauksessa
hän ei parantunut, mistä seikasta voi päättää, että lääketiede
on petollinen taito ja että sen ohjeet, kummin päin niitä sitten
seurattaneekin, ovat yhtä turhia. Hän ei tullut niistä huonommaksi,
mutta ei myöskään paremmaksi.
Hänen runsaat ja moni-ilmeiset tuskansa eivät luopuneet hänestä.
Hän valitteli nyt, että hänen aivoihinsa oli asettunut kokonainen
muurahaispesä ja että tämä toimelias ja sotainen yhdyskunta kaiverteli
sinne käytäviä, huoneita, varastoaittoja, kuletti sinne muonavaroja ja
rakennustarpeita, asetti sinne muniaan miljaardittain, ravitsi siellä
pienokaisiaan, toimeenpani piirityksiä, teki ja torjui hyökkäyksiä ja
kävi siellä koko ajan ankaraa taistelua. Hän tunsi selvästi, niin hän
sanoi, joka kerran kun joku muurahaissoturi terävillä leukaperillään
musersi vihollisensa hennon rintakehän.
— Sire, sanoi herra Pyhä-Sylvanus, lähettäkää hakemaan tohtori
Rodrigoa. Hän parantaa teidät varmaan.
Mutta kuningas vain nosti olkapäitään, ja muutamana heikkouden ja
hajamielisyyden hetkenä hän pyysi takaisin lääkkeensä ja alistui
jälleen lääkäriensä hoitoon. Hän ei mennyt enää rouva Kananheimon
luo, vaan otti hartaasti salpietarihappoisia ukonhattu-pillereitä,
jotka siihen aikaan olivat parhaassa uutuudenvoimassaan ja
nuoruudenkukoistuksessaan. Tämä kieltäytyvä elämäntapa ja sairaanhoito
tuottivat ennen pitkää sellaisen tukehtumiskohtauksen, että
kieli oli revetä hänen suustaan ja silmät kieriä päästä. Hänen
vuoteensa asetettiin silloin pystyyn niinkuin seinäkello, ja hänen
tukehtumistuskaiset kasvonsa paistoivat siitä esiin niinkuin punainen
kellotaulu.
— Sydänhermosto kapinoi valtavasti, sanoi professori Aasinleuka.
— Se on täydessä kuohumistilassa, lisäsi tohtori Tinaharkko.
Herra Pyhä-Sylvanus käytti tilaisuutta hyväkseen uudestaan
suosittaakseen tohtori Rodrigoa, mutta kuningas torjui jäntevästi
tämän ehdotuksen luotaan huomauttaen, ettei hän tarvinnut enää lisää
lääkäreitä.
— Sire, vastasi Pyhä-Sylvanus, tohtori Rodrigo ei ole mikään lääkäri.
— Eikö todellakaan! huudahti Kristoffer V; tuo mitä nyt sanotte, herra
Pyhä-Sylvanus, puhuu suuresti hänen edukseen ja virittää minut hänelle
koko joukon suosiollisemmaksi. Hän ei siis ole lääkäri. Mikä hän sitten
on?
— Suuri viisas, suuri nero, sire, joka on keksinyt säteilevässä tilassa
olevan aineen ennenkuulumattomat ominaisuudet ja sovelluttanut niitä
lääketieteeseen.
Mutta äänellä, joka ei sietänyt vastaansanomista, kielsi kuningas
käskyläissihteeriään puhumasta mitään tuosta puoskarista.
— En koskaan, murisi hän, en koskaan ota vastaan häntä, en koskaan.
Kristoffer V:n kesä kului jotakuinkin mukiinmenevästi. Hän teki
pitemmän merimatkan kahdensadan tonnin kantoisella huvijahdilla
rouva Kananheimon kanssa, joka sitä tilaisuutta varten oli puettu
merenvaahdoksi. Hän antoi jahdissaan aamiaiset eräälle tasavallan
presidentille, eräälle kuninkaalle ja eräälle keisarille sekä vahvisti
siellä yksissä neuvoin heidän kanssaan maailman rauhan. Hänestä oli
ikävää noin päätellä kansojen kohtalosta; mutta löydettyään sensijaan
rouva Kananheimon kammiosta erään työläistyttösiä varten kirjoitetun
vanhan romaanin, luki hän sen kannesta kanteen niin kiihkeällä
mielenkiinnolla, että hän joksikin tunniksi suloisesti unohti koko
elämän todellisuuden. Niinpä siis, lukuunottamatta joitakin tavallisen
päänsäryn, hermokivun, reumatismin ja elämään kyllästymisen puuskia,
hänen tilansa oli verrattain siedettävä. Syksyn tullen hän sai takaisin
entiset tuskansa. Hän kärsi sanoin kuvaamattomasti, niinkuin ihminen,
jonka ruumis jaloista vyötäisiin asti on jäässä, mutta koko runko
liekkien vallassa. Mutta enimmin häntä kuitenkin kidutti ja hirvitti
se, että häntä tämän lisäksi ahdistivat eräänlaiset tunnelmat, joita
hän ei voinut edes selittää, — epämääräiset kauhuntilat. Toiset niistä,
sanoi hän, olivat sellaisia, että ne saivat hiukset nousemaan pystyyn
hänen päässään. Verenvähyys uuvutti häntä ja hänen heikkoutensa
lisääntyi päivä päivältä, kärsimiskykynsä lainkaan vähenemättä.
— Herra Pyhä-Sylvanus, sanoi hän eräänä aamuna levottoman yön jälkeen,
te olette minulle useamman kerran puhunut tohtori Rodrigosta. Antakaa
hänen tulla.
Tohtori Rodrigo oli näihin aikoihin nähty Kap-maalla, Melbournessa,
Pietarissa. Heti lähetettiin kaapeliviestit ja langattomat sähkösanomat
kaikkiin näihin suuntiin. Ei ollut vielä viikkoakaan kulunut, kun jo
kuningas alkoi hartaasti tiedustaa tohtori Rodrigoa. Seuraavina päivinä
hän kysyi joku minuutti: "Eikö hän jo pian tule?"
Häntä lohdutettiin sillä, että Hänen Majesteettinsa ei ollut suinkaan
mikään halveksittava potilas ja että Rodrigo matkusti uskomattoman
nopeasti. Mutta mikään ei voinut tyynnyttää sairaan kärsimättömyyttä.
— Hän ei tulekaan, huokaili hän, saattepa nähdä, että hän ei tule.
Genuasta saapui sähkösanoma, jossa ilmoitettiin, että Rodrigo
oli tulossa _Preussen_-laivalla. Kolme päivää myöhemmin tuo
suurmaailmallinen lääkäri, tehtyään ensin röyhkeän alentuvaisen
vieraskäynnin virkaveljiensä Tinaharkon ja Aasinleuan luo, ilmestyi
palatsiin.
Hän oli nuorempi ja kauniimpi kuin tohtori Tinaharkko ja hänen
ilmeensä oli ylpeämpi ja ylväämpi. Kunnioituksesta luontoa kohtaan,
jota hän totteli joka asiassa, hän antoi tukkansa ja partansa vapaasti
kasvaa ja muistutti ulkonäöltään noita muinaisajan filosofeja, joita
kreikkalaiset ovat veistäneet marmoriin.
Tutkittuaan kuningasta hän sanoi:
— Sire, lääkärit, jotka puhuvat taudeista niinkuin sokeat väreistä,
sanovat että teitä vaivaa neurastenia eli hermojen heikkous. Mutta
täten todettuaan tautinne eivät he siitä huolimatta kykene sitä
parantamaan, sillä elimellistä kudosta ei voida uudistaa muilla
keinoin kuin niillä, joita luonto on käyttänyt niitä rakentaessaan.
Mitkä ovat siis luonnon keinot ja menettelytavat? Luonnolla ei ole
kättä eikä erikoista työkalua; se on hienon hieno, se on henkevä;
kaikkein valtavimpiinkin rakennelmiinsa se käyttää äärettömän pieniä
ainesosia, atoomia, protyylia. Näkymättömästä sumusta se luo kallioita,
metalleja, kasveja, eläimiä, ihmisiä. Millä tavoin? Vetovoiman,
painolain, erittyväisyyden, läpitunkevaisuuden, liukenevaisuuden,
imeytyväisyyden, hiushuokoisuuden, sisäisen sukulaisuuden ja
myötämielisyyden avulla. Yksin hiekkajyvänkin luo se samoin kuin se
on luonut Linnunradan: avaruuksien sopusointuisuus vallitsee niin
toisessa kuin toisessakin; molemmat ovat ne olemassa ainoastaan niitä
muodostavien ainesosien liikkeen vaikutuksesta, mitkä ainesosat
juuri ovat niiden soiva, rakastava ja ainaisessa liikkeessä oleva
sielu. Ei ole mitään rakenteellista eroa taivaan tähtien ja noiden
pölyhiukkasten välillä, jotka tuossa tanssivat edessämme huoneeseen
tunkeutuvassa auringonsäteessä, ja pienin noista pölyhiukkasista on
yhtä ihana kuin Sirius, sillä kaikissa luomakunnan olioissa tapahtuu
tuo sama äärettömän pieni, muotoa antava ja elämää ylläpitävä ihme.
Siten työskentelee luonto. Tuosta näkymättömästä, huomaamattomasta
ja punnitsemattomasta se on kehittänyt koko tämän avaran, aistein
havaittavan maailman, jota meidän henkemme nyt arvioi ja punnitsee, ja
se, mistä se on meidät itsemme tehnyt, on mitättömämpää kuin hengähdys.
Toimikaamme siis samoin kuin se tuon punnitsemattoman, näkymättömän
ja huomaamattoman avulla, käyttäen hyväksemme samaa myötämielisyyden
vetovoimaa ja hienon hienoa läpitunkevaisuutta. Siinä asian ydin. Miten
sovelluttaa sitä kyseessä olevaan tapaukseen? Miten elvyttää jälleen
loppuun kuluneet hermot, kas siinä seikka, joka meidän vielä on saatava
selville.
Ja ensinnäkin, mitä ovat hermot? Jos kysymme niiden määritelmää keltä
hyvänsä vähäpätöisimmältäkin fysiologilta, jopa vaikka esimerkiksi
joltakin Aasinleualta tai Tinaharkolta, saamme heti vastauksen.
Mitä ovat hermot? Lankoja, säikeitä, jotka lähtevät aivoista ja
selkäytimestä ja jakautuvat ruumiin kaikkiin osiin, välittäen niihin
tajunnan kiihoituksia ja pannen liikkeelle toimintaa välittäviä
jäseniä. Hermot ovat siis aistimusta ja liikuntoa. Tämä riittääkin jo
meille valaisemaan niiden sisäisen kokoonpanon, niiden oleellisimman
olemuksen: annettakoon sille sitten mikä nimi hyvänsä, niin on se
samaa, jota me aistimusten piirissä nimitämme iloksi ja siveellisyyden
piirissä onneksi. Missä vain on ilon ja onnen atoomeja, siellä on
myös hermojen uudistumisainetta. Ja kun minä sanon ilon atoomi,
tarkoitan sillä todellakin erästä aineellista oliota, erästä määrättyä
elinainetta, tuntevaa kappaletta, joka voi ilmetä kaikissa neljässä
tilassa: kiinteässä, juoksevassa, kaasumaisessa ja säteilevässä,
kappaletta, jonka atoomipainon voi määrätä. Ilo ja suru, joiden
vaikutukset ovat tuttuja ihmisille, eläimille ja kasveille aina
aikojen alusta, ovat todellisia elinaineita: ne ovat ainetta, koska ne
ovat henkeä ja koska luonto kaikissa kolmessa ilmestymismuodossaan,
liikkeenä, aineena ja älynä, on yhtä. Tarvitsee siis vain hankkia
riittävä määrä ilon atoomeja ja istuttaa ne elimistöön ihohuokoisuuden
ja hengityksen avulla. Sentähden määrään teidät pitämään onnellisen
miehen paitaa.
— Mitä! huudahti kuningas, te tahdotte, että käyttäisin onnellisen
miehen paitaa!
— Niin, aivan ihoa vasten, sire, jotta teidän kuivettunut nahkanne
imisi itseensä niitä onnen ainesosia, joita tuon onnellisen miehen
hikirauhaset ovat uhonneet eristyskanaviaan myöten hänen onnentäydestä
kudoksestaan. Sillä tiedättehän, miten iho toimii: se hengittää sisään
ja ulos, välittäen lakkaamatonta aineenvaihdosta ympäristössään.
— Ja tuo on siis se parannuskeino, jonka minulle määräätte, herra
Rodrigo?
— Sire, sen tehokkaampaa ei voi yleensä määrätä. Lääkeluetteloissa ei
ole mitään, jota voisi vaikutuksiensa puolesta siihen edes verrata.
Tuntematta luontoa, ja kykenemättä sitä mitenkään jäljentämään,
meidän pillerinpyörittäjämme osaavat tehtaissaan valmistaa ainoastaan
pienen määrän lääkkeitä, jotka aina ovat vaarallisia ja vain
harvoin tehokkaita. Siispä ne lääkkeet, joita me emme osaa tehdä,
ovat otettavat luonnosta valmiina, niinkuin esimerkiksi iilimadot,
vuori-ilmasto, meri-ilma, kuumat luonnonlähteet, tamman maito,
villikissan nahka ja onnellisesta miehestä uhonneet ruumiinnesteet...
Ettekö siis tiedä, että raaka peruna, jos sitä pitää taskussaan, ottaa
pois reumaattisen säryn? Te halveksitte luonnollista parannuskeinoa;
teillä pitää olla keinotekoiset ja kemialliset rohdokset; teillä pitää
olla tipat ja jauheet: teillä on mahtanut siis olla niistä paljon apua,
noista tipoistanne ja jauheistanne?
Kuningas pyyteli anteeksi ja lupasi totella.
Tohtori Rodrigo, joka jo oli ovella poislähdössä, käännähti ympäri.
— Antakaa vähän lämmittää sitä, sanoi hän, ennenkuin panette sen
päällenne.