Kuningas Kristoffer, hänen hallituksensa, tapansa ja sairautensa.
Kristoffer V ei ollut mikään huono kuningas. Hän noudatti tarkalleen
eduskunnallisen hallitusmuodon säädöksiä eikä milloinkaan vastustanut
valtiopäiväin tahtoa. Tämä alistuminen ei tuntunut hänestä lainkaan
raskaalta, sillä hän oli tullut huomaamaan, että jos onkin useita
keinoja päästä valtaan, niin ei ole enempää kuin yksi pysyttäidä
vallassa tai käyttää valtaansa — ja että kaikki hänen ministerinsä,
mitä alkuperää he sitten olivatkin, ja mitä periaatteita, aatoksia ja
mielipiteitä he kannattivatkin, kuitenkin hallitsivat samalla tavalla:
muutamista puhtaasti muodollisista pikku eroavaisuuksista huolimatta
he turvallisen tarkoin toistivat edeltäjäinsä menetelmiä. Sentähden
hän empimättä hyväksyikin johtoon kaikki eduskunnan ehdokkaat, antaen
kuitenkin etusijan vallankumouksellisille, koska nämä yleensä olivat
kiivaimpia virkavaltansa toimeenpanijoita.
Omasta puolestaan hän parhaiten harrasti ulkoasioita. Hän teki usein
valtiollisia matkoja, söi ja metsästi toisten kuningas-serkkujensa
kanssa sekä kehui olevansa paras ulkoasiain ministeri, mitä suinkin
saattoi ajatella. Sisäasioissa hän kunnostausi niin hyvin kuin huonot
ajat sallivat. Kansa ei häntä erittäin suuresti rakastanut tai
kunnioittanut, mikä seikka takasi hänelle sen kallisarvoisen edun,
ettei hän koskaan tuottanut pettymyksiäkään. Ollen osaton kansan
innostuksesta ei häntä myöskään uhannut epäsuosio, joka aina varmasti
odottaa jokaista yleisön mielikkiä.
Hänen valtakuntansa oli rikas. Teollisuus ja kauppa kukoistivat siellä,
mutta eivät kuitenkaan siinä määrin, että se olisi naapurivaltioissa
herättänyt rauhattomuutta. Etenkin raha-asiat olivat oivallisella
kannalla. Valtion luotto näytti järkähtämättömältä; rahamiehet puhuivat
siitä innostuneina ja hartain mielin, silmät täynnä jalon mielisuosion
kyyneleitä. Myöskin kuningas Kristoffer niitti osan tästä kunniasta.
Talonpojat panivat huonon vuodentulon hänen syykseen; mutta
osittainenkin kato oli harvinainen tapaus. Maaperän hedelmällisyys
ja raatajain kärsivällisyys saivat aikaan, että maassa oli
runsaasti hedelmiä, viljaa, viiniä ja karjaa. Tehtaiden työmiehet
peloittivat jatkuvilla ja tuimilla hyökkäyksillään porvareita, jotka
vetosivat kuninkaaseen, jotta hän suojaisi heitä yhteiskunnallista
vallankumousta vastaan; työmiehet eivät puolestaan voineet syöstä
häntä valtaistuimelta, sillä he olivat heikompana puolena, eivätkä
he sitä erittäin halunneetkaan, kun eivät voineet nähdä, mitä hyötyä
heillä olisi tästä valtiokeikauksesta. Hän ei helpottanut eikä lisännyt
heidän taakkaansa, jotta he muuttumatta koskaan vaaraksi pysyivät aina
uhkauksena.
Tämä ruhtinas saattoi myös luottaa sotajoukkoon: siinä vallitsi hyvä
henki. Sotaväessä vallitsee aina hyvä henki, kaikkiin toimenpiteisiin
ja varokeinoihin on ryhdytty, jotta se siinä säilyisi; se on valtion
ensimäinen välttämättömyys. Sillä jos se kadottaisi sen, olisi
hallituskin tuossa tuokiossa kumottu. Kuningas Kristoffer suojasi
uskontoa. Totta puhuen ei hän ollut mikään harras uskovainen, ja jotta
hän ei ajattelisi vastoin uskonkappaleita piti hän varmuuden vuoksi
hyödyllisempänä olla tutustumatta ainoaankaan niistä. Hän kuunteli
säännöllisesti messua kappelissaan sekä jakeli runsaasti armon- ja
suosionosoituksia piispoilleen; näiden joukossa oli kolme tai neljä
kiihkokatolilaista, jotka eivät tehneet muuta kuin sättivät ja
solvasivat häntä. Virkamiehistön orjailu ja halpamaisuus herättivät
hänessä voittamatonta vastenmielisyyttä. Hän ei voinut ymmärtää, miten
hänen alamaisensa saattoivat sietää niin väärää oikeutta; mutta nämä
virkamiehet korvasivat häpeällisen heikkoutensa voimakkaiden suhteen
heltymättömällä kovuudellaan heikkoja kohtaan. Heidän ankaruutensa oli
täten yhteisten etujen valvomista ja erittäin kunnioitusta herättävää.
Kristoffer V oli huomannut, ettei hänen teoillaan ollut sanottavaa
vaikutusta asiain menoon tai että niillä oli vallan päinvastainen
vaikutus kuin hän oli odottanut. Sentähden hän toimikin mahdollisimman
vähän. Julkiset ritarimerkit ja arvonylennykset olivat hänen parhaat
hallitusvälineensä. Hän jakoi niitä etenkin vastustajilleen, jotka
olivat siitä yhtaikaa nöyryytettyjä ja tyytyväisiä.
Kuningatar oli lahjoittanut hänelle kolme poikaa. Hän oli ruma,
häijy, saita ja tyhmä, mutta kansa, joka tiesi kuninkaan laiminlyövän
ja pettävän häntä, ylisti ja kunnioitti häntä kaikin tavoin.
Tunnusteltuaan monenlaisia ja kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvia
naisia oli kuningas lopulta valinnut mielitietykseen rouva Kananheimon,
jota hän kunnioitti säännöllisillä käynneillään. Naisissa hän oli aina
rakastanut uutuuden viehätystä; mutta uusi nainen ei ollut enää mikään
uutuus hänelle, ja vaihtelun yksitoikkoisuus kävi hänelle raskaaksi.
Kiusaannuksissaan hän aina palautui rouva Kananheimon luo, ja tuo sama
"ennen nähty", joka oli hänestä sietämätöntä, kun hän tapasi sen ensi
kertaa näkemissään naisissa, kävi sentään jotenkuten laatuun, kun se
kuului vanhalle ystävättärelle. Siitä huolimatta tämä ikävystytti häntä
vahvasti ja jatkuvasti. Väliin, kun hän oli aivan suunniltaan tästä
alituisesta tuhmansekaisesta samankaltaisuudesta, koetti hän saada
vaihtelua aikaan valepukujen avulla ja puetti hänet tyrolittareksi,
andalusialaiseksi, kapusinimunkiksi, rakuunakapteeniksi, nunnaksi,
saattamatta silti hetkeksikään unohtaa kyllästymistään häneen.
Hänen pääasiallisena harrastuksenaan oli metsästys, tuo kaikkien
kuninkaiden ja ruhtinaallisten sukuperintö, jonka he ovat saaneet
lahjaksi alkuihmiseltä — muinaisajan välttämättömyys, joka vähitellen
on muuttunut huvitukseksi; — väsyttävä toimitus, josta ylhäiset
ovat tehneet itselleen ilon. Kaikki ilo on ihmisellä vaivan takana.
Kristoffer V metsästi kuusi kertaa viikossa.
Eräänä päivänä ollessaan metsällä sanoi hän herra Nelilehdelle,
ylimäiselle tallimestarille:
— Mikä surkeus onkaan hirvenjahti!
— Sire, — vastasi tallimestari, — tulette olemaan hyvin tyytyväinen
voidessanne levätä ajon jälkeen.
— Nelilehti, — huokasi kuningas, — olen aina huvitteleinut juuri siten,
että ensin olen väsyttänyt itseni ja sitten levännyt. Mutta nyt en
keksi enää mitään hupia enempää toisesta kuin toisestakaan. Kaikki
hommailu tuntuu minusta tyhjältä kuin laiskuus, ja lepo väsyttää minua
niinkuin vaivaloinen aherrus.
Näin siis Kristoffer V kymmenen hallitusvuoden jälkeen, jotka olivat
kuluneet ilman vallankumouksia ja ilman sotia ja joiden aikana hän
alamaistensa keskuudessa oli saavuttanut taitavan valtiomiehen maineen
ja saanut määräämisvallan kuninkaiden parissa, ei löytänyt enää mitään
iloa eikä nautintoa maailmasta. Synkkään alakuloisuuteen vajonneena hän
puhui useasti tähän tapaan:
— Minulla on lakkaamatta mustat lasit silmieni edessä, ja
kylkirustojeni alla tunnen raskaan kivimöhkäleen, jonka päällä istuu
suru.
Hänellä ei ollut ruokahalua eikä unenlahjaa.
— Minä en voi syödä enää mitään, — sanoi hän usein herra Nelilehdelle
muhkeiden kulta- ja hopeakulhojensa edessä. — Kuitenkaan en, ikävä
kyllä, osaa erityisesti kaivata pöydän iloja, sillä en ole koskaan
saanut nauttia niistä; sitä iloa ei kuninkaalle suoda koskaan! Minulla
on huonoin ruoka koko valtakunnassani. Ainoastaan yhteinen kansa syö
hyvin; rikkailla on kokit, jotka varastavat ja myrkyttävät heitä.
Suurimmat kokit ovat ne, jotka varastavat ja myrkyttävät kaikkein
eniten, ja minulla on Europan etevämmät keittiötaiturit. Kuitenkin
olen minäkin oikeastaan luonnostani herkkusuu ja olisin niinkuin joku
toinenkin mielelläni syönyt makupaloja, jos vain asemani olisi antanut
myöten.
Hän valitteli ristiluitaan säjöilevän ja vatsaansa painostelevan, tunsi
yleistä heikkoutta, kärsien hengenahdistusta ja sydämentykytystä. Aika
ajoin myös veri nousi ilkeästi päähän.
— Minä tunnen, — sanoi hän, — lakkaamatta jonkunlaista epämääräistä
herkeämättömän tasaista kipua, johon kyllä tottuu, mutta jota silloin
tällöin vihlovan tuskan salamat halkovat. Siitä johtuu voimattomuuteni
ja levottomuuteni.
Hänen päätään alkoi usein huimata; hän sai pyörrytys- ja
kouristuskohtauksia, hermosäryn ja puistatuksen puuskia sekä niin kovia
pistoksia molempiin kylkiin, ettei hän voinut hengittää.
Kuninkaan molemmat henkilääkärit tohtori Tinaharkko ja professori
Aasinleuka totesivat hänen potevan neurasteniaa.
— Epäselvästi kehittynyt taudinpesä! sanoi tohtori Tinaharkko.
— Riittämättömästi rajoittunut sairaustapaus, ja siksi melkein
tavoittamaton...
Professori Aasinleuka keskeytti:
— Eikö totta, Tinaharkko, tässä meillä on edessämme oikea patologinen
Proteus, joka Merehisen tavoin vaihtaa muotoaan lakkaamatta lääkärin
sitä lähennellessä, pukeutuen mitä omituisimpiin ja kauhistuttavimpiin
hahmoihin, milloin vatsahaavan korppikotkaksi, milloin
munuaistulehduksen myrkylliseksi käärmeeksi, — äkkiä se nostaa näkyviin
keltataudin kelmeät kasvot, väliin taas keuhkotaudin punoittavat
poskipäät tai vääntelee kuristushimoisia sormiaan niin, että voisi
luulla sillä olevan rasvasydämen. Lyhyesti sanoen, se kummittelee
kaikkien ihmisruumiin kuolintautien aaveena, kunnes se vihdoin väistyen
lääkinnällisen käsittelyn tieltä tunnustaa itsensä voitetuksi ja
pakenee todellisessa hahmossaan: tautien apinana.
Tohtori Tinaharkko oli kaunis, kohtelias, miellyttävä, naisten
suosikki, joiden avulla hän ihasteli itseään. Ollen ylhäinen tiedemies
ja hienon maailman lääkäri osasi hän erottaa ylimyksellisyyden
vieläpä jokaisessa umpisuolessa ja mahalaukussakin ja tehdä tarkan
luokkaeron yhteiskunnallisesti eri asemissa olevien kohtujen välillä.
Professori Aasinleuka oli pieni, paksu, lyhyt, ruukun muotoinen ja
suuri suunsoittaja, mutta muuten mitättömämpi kuin hänen virkaveljensä
Tinaharkko. Hänellä oli samat vaatimukset kuin tällä, mutta vaikeampi
puolustaa niitä millään. He vihasivat toisiaan; mutta tultuaan
huomaamaan, että he taistellessaan toisiaan vastaan tuhoutuisivat
molemmat, teeskentelivät he täydellistä yhteisymmärrystä ja ajatusten
sopusointua, — toinen oli tuskin ehtinyt ilmaista ajatuksensa ennenkuin
toinen jo kiirehti sen omaksumaan. Vaikkakin he molemminpuolisesti
halveksivat toistensa kykyä ja älyä, eivät he kuitenkaan pelänneet
vaihtaa mielipiteitä, tietäen hyvin, ettei siinä vaihtokaupassa
olisi mitään vaaraa, ei häviämisen eikä voittamisen mahdollisuutta,
koska oli kysymys ainoastaan lääketieteellisistä mielipiteistä.
Alussa ei kuninkaan sairaus tuottanut heille mitään levottomuutta.
He luottivat siihen, että sairas itsestään paranisi sillaikaa kun he
hoitaisivat häntä ja että tämä onnellinen yhteensattuma luettaisiin
heidän ansiokseen. Yhteisestä päätöksestä he suosittivat pidättyvää
elämäntapaa ("hermosairaille ei lemmenleikkiä"), vahvistavaa
ravintojärjestystä, ruumiinliikuntoa ulkoilmassa, järkevästi
sovellettua vesiparannusta. Tinaharkko ehdotti vielä Aasinleuan
suostumuksella sulfokarbonaattia ja kloorimetyyliä. Aasinleuka määräsi
Tinaharkon myöntymyksellä lisäksi opiumia, Moraalin ja bromin sekaisia
liuoksia.
Mutta useampia kuukausia kului kuninkaan tilan näyttämättä vähääkään
parantuvan. Eikä aikaakaan, kun jo kärsimykset kävivät kovemmiksikin.
— Minusta tuntuu, — sanoi Kristoffer V lääkäreilleen makaillessaan
eräänä päivänä leposohvallaan, — minusta tuntuu siltä kuin jyrsisi
liuta rottia sisälmyksiäni ja kuin vatsassani asuisi joku hirvittävä
kääpiö, tuollainen punaiseen hiippaan, mekkoon ja tossuihin piiloutunut
vuorentonttu, joka lohkoo sitä pala palalta ja kaivelee sen syvyyksiä.
— Sire, — sanoi tohtori Tinaharkko, — tuo on myötämielistä tuskaa.
— Minusta se on vastenmielistä, — vastasi kuningas.
Professori Aasinleuka tuli selityksineen avuksi.
— Ei Teidän Majesteettinne vatsa eikä myöskään sisälmystö ole sairas,
mutta jos ne kuitenkin aiheuttavat teille kärsimyksiä, niin se
tapahtuu, sanokaamme vaikka näin, myötätunnosta keskushermostoanne
kohtaan, jonka lukemattomat ärtyneet ja hämmentyneet säikeet riipovat
joka suuntaan vatsaa ja sisälmyksiä ikäänkuin hehkutetut platinalangat.
— Neurastenia, jatkoi Aasinleuka, kas siinä oikea patologinen Proteus.
Mutta kuningas lähetti heidät molemmat pois.
Kun he olivat menneet, virkahti herra Pyhä-Sylvanus, kuninkaan
yksityisasiain sihteeri:
— Sire, kysykää neuvoa tohtori Rodrigolta.
— Niinpä niin, sire, sanoi herra Nelilehti, lähettäkää hakemaan tohtori
Rodrigoa. Ei ole enää muuta neuvoa.
Tähän aikaan tohtori Rodrigo herätti huomiota kautta maailman.
Hän näkyi melkein yht’aikaa kaikissa maailman paikoissa. Hän otti
käynneistään sellaisen maksun, että miljoonamiehetkin tunnustivat hänen
arvonsa. Hänen virkaveljensä kautta koko maapallon, mitä he sitten
yksityisesti ajattelivatkin hänen taidostaan ja luonteensa laadusta,
puhuivat kuitenkin eräänlaisella kunnioituksella miehestä, joka oli
äkkiä saanut nostetuksi lääkärinpalkkiot siihen asti kuulumattomaan
korkeuteen; monet ylistivätkin hänen menetelmiään, väittäen osaavansa
samoja ja käyttävänsä niitä halvemmalla, ja se vain lisäsi hänen
maailmanmainettaan. Mutta kun tohtori Rodrigoa huvitti sulkea pois
sairashoidostaan kaikki laboratoriotuotteet ja apteekkien valmisteet ja
kun hän ei milloinkaan seurannut lääkekirjojen kaavoja, olivat hänen
parannuskeinonsa hämmästyttävän outoja ja eriskummallisia.
Vaikka herra Pyhä-Sylvanus ei ollutkaan koskaan itse turvautunut
Rodrigon apuun, luotti hän kuitenkin täydellisesti häneen ja uskoi kuin
Jumalaan.
Hän pyytämällä pyysi kuningasta kutsuttamaan ihmelääkäriä. Mutta
turhaan.
— Minä tyydyn, sanoi Kristoffer V, Tinaharkkoon ja Aasinleukaan, sillä
minä tunnen heidät; minä tiedän, että heistä ei ole mihinkään, jota
vastoin minulla ei ole aavistustakaan siitä, mihin tämä Rodrigo kykenee.