IKILIIKKUJA.

Oli kerran eräässä kylässä seppä, nimeltä Antti joka oli tullut vähän

niinkuin löylyn lyömäksi. Hän oli ollut oikein taitava seppä, takonut

niin lukkoja kuin vikatteitakin, mutta hän hän oli viime aikoina käynyt

niin merkillisen harvapuheiseksi ja kun häneltä kysyttiin, miksi hän

niin miettiväisenä käveli, nyökäytti hän vaan päätään ja vastasi:

— Ikiliikkuja.

Siitäkin heti nähtiin, että hän oli tullut päästään vialle, sillä

vaikka eivät kylän asukkaat oikein ymmärtäneetkään, mikä kumma se

ikiliikkuja oli, ymmärsivät he kuitenkin, että se oli tuiki vaikea

tehtävä, kentiesi aivan mahdotonkin. Ehkä voisi jossakin siellä

suuressa maailmassa sellainen olla mahdollinen, sanoivat jotkut, mutta

näissä meidän pienissä oloissamme, — aivan mahdotonta. Mutta oli

toisiakin, jotka uskoivat kunnon seppämme tuumaan ja luulivat siitä

koituvan ikuista onnea koko paikkakunnalle.

Niin jätti Antti vähitellen kaikki entiset toimensa, sillä ikiliikkuja

valtasi kokonaan hänen ajatuksensa. Hän seisoi päivät päästään

pajassaan ja takoi, ja kun ihmiset tulivat hänen luokseen lukkoineen ja

vikatteineen, pudisti hän vain päätään ja sanoi:

— Minä en jouda. Minulla on tätä nykyä tärkeämpää tekemistä.

Hän uskoi nimittäin saavansa ikiliikkujansa hyvinkin pian valmiiksi

ja samaa uskoi hänen kotiväkensäkin, eivätkä he hänelle sentähden

erikoisen vihaisia olleetkaan, vaikka hän suuren ajatuksensa takia

antoi mennä niin monen hyvän ansion hukkaan. Mutta päivä kului toisensa

perästä ja sitä myöten kuin leivät talon vartaissa vähenivät, väheni

myöskin talonväen usko Antin suureen ajatukseen, Eikä lopuksi jäänyt

ketään muita kuin Antin oma kymmenvuotinen poika, joka häneen uskoi,

vaikka hän saikin ilman illallista makuulle mennä.

Mutta Antti takoi takomistaan, hän takoi itsensä sekä maalta että

mannulta eikä hänelle jäänyt enää muuta kuin pieni pahanpäiväinen

mökki kaukana salon sisässä, jonne hän itse poikansa kanssa muutti

ja jälleen pajan rakensi. Sillä vaikka hänen perheensä olikin muiden

ihmisten armoille joutunut ja hän itse koko kylän pilkaksi ja

kiroukseksi, uskoi hän kuitenkin yhä edelleen suureen ajatukseensa

ja toivoi ikiliikkujallaan vielä kaikki parhaan päin kääntävänsä.

Lauvantai-iltoina takeli hän yhtä toista lähimmille mökkiläisille, niin

että hän leivässä ja särpimessä pysyi. Näin kului kesä ja talvi.

Mutta kylän herrasväen keskuuteen oli levinnyt tieto siitä, että

Antti oli nuoren poikansa erämaahan vienyt ja sitä yleisesti kovin

paheksuttiin. Oli tämä seikka otettu puheeksi ompeluseuroissakin,

joita pakanalähetyksen hyväksi pidettiin, ja siellä oli pappilan nuori

maisteri aivan oikein huomauttanut, että tässä oli myös lähetystyö

kysymyksessä, pelastaa nuori, viaton sielu isänmaalle ja ihmiskunnalle.

Jumalasta hän ei mitään puhunut, sillä hän oli vapaa-uskoja, mutta kun

hän kuitenkin ompeluseuroissa kävi ja jaksoi ylläpitää naisten kanssa

vakavaa keskustelua ijäisyyden asioista, ei hänen epäuskoaan hänelle

niin suureksi synniksi luettu. Ja niin päätettiin pelastaa Antin

poika. Hänestä itsestään ei kenelläkään enää mitään toivoa ollut. Niin

matkustivat sekä rovasti että pari pitäjän mahtavinta rouvaa eräänä

kauniina talvisena päivänä Antin luo ja esittivät hänelle, että he

tahtoivat ottaa pojan luokseen, kouluuttaa hänet sekä kasvattaa hänestä

kunnon kansalaisen. Antti, joka juuri seisoi pajassa, ei tiennyt, mitä

hänen pitäisi tähän ehdotukseen vastata, mutta sen hän vaan ymmärsi,

että hän nyt jäisi ilman pajapoikaa. Hän vastasi siis ensin jyrkästi

kieltäen.

— Se ei tule tapahtumaan ikinä. Poika on minun.

Mutta silloin alkoi rovasti käyttää kovempaa kieltä, hän jyrisi jumalan

rangaistuksesta ja myllynkivestä, joka syyllisten kaulaan ripustetaan,

ja mitä enemmän hän jyrähteli, sitä enemmän itkivät rouvat hänen

ympärillään ja sitä kumarampaan painuivat Antin hartiot. Kun hän oikein

asiata ajatteli, niin oli rovasti ehkä sittenkin oikeassa. Eihän

hänellä ollut oikeutta oman suuren ajatuksensa takia poikansa koko

tulevaisuutta turmella. Niin sanoi hän vihdoin pyyhkäisten kyynelen

silmäkulmastaan:

— Jos poika itse tahtoo …

Poika oli kuunnellut tätä keskustelua suurin silmin ja kun hän

kuuli, että isä aikoi hänet vieraille luovuttaa, kävi hän vielä

surullisemmaksi, painoi päänsä itkien isän helmaan ja sanoi:

— Isä! Minä en tahdo sinusta luopua ikinä.

Mutta kun rovasti oli häntä ystävällisesti pään päälle taputtanut ja

rouvasväki hänen suunsa ja taskunsa vehnäsillä täyteen tukkinut, alkoi

hän tyyntyä vähitellen eikä hän enää itkenytkään, vaan kuunteli korvat

pörhöllään, mitä hänelle hänen uudesta onnestaan kerrottiin. Ei hän

siitä paljon ymmärtänyt, mutta kuitenkin sen verran, että hän pääsisi

nukkumaan pehmeille höyhenvuoteille ja saisi syödä ikänsä vehnäkakkuja.

Niin löi hän vihdoin isälleen kättä hyvästiksi ja sanoi:

— Älä huoli ollenkaan! Kun minä olen tullut suureksi, palajan minä

takaisin ja sitten ryhdymme jälleen yksissä ikiliikkujaa takomaan.

Vaikka hän uskoikin nimittäin isän suureen ajatukseen, piti hän vielä

enemmän vehnäkakuista ja höyhentyynyistä, ja kun hänet vihdoin reen

perään rovastin viereen istutettiin ja hän kuuli kulkusten kilinän

sekä näki huurteisten puiden nuolen nopeudella ohitsensa vilahtelevan,

tunsi hän itsensä melkein onnelliseksi, että hän oli isän nokisesta

pajasta päässyt. Mutta pappilaan tultuaan itki hän kuitenkin kauvan ja

katkerasti.

Niin tuli Antin pojasta ylioppilas, hänestä tuli insinööri ja

rautateiden rakentaja eikä hän enää pitkään aikaan ollut isänsä suureen

ajatukseen uskonut. Mutta eräänä juhannuksena saapui hän jälleen

kotimökilleen, jossa hän ei ollut koko opintoaikanaan käynyt, saapui

koko pitäjän herrasväen kanssa, sillä kaikki tahtoivat he nähdä korven

erakkoa, joka ikiliikkujaa takoi. Mutta Antti oli jo silloin vanha ja

hänen päänsä oli harmennut.

Antti seisoi alasimensa ääressä, kuten ennenkin ja takoi. Kun hän

näki poikansa astuvan ovesta sisään, tunsi hän hänet heti paikalla,

nyykäytti hänelle päätään ja sanoi:

— Hyvä että tulit. Tarvitsin juuri sinua palkeita painamaan.

Ja insinööri tarttui paljetankoon ja Antti takoi, takoi koko yön,

kunnes hän vihdoin tunsi itsensä kuoleman sairaaksi ja sanoi:

— Kiitos. Nyt se liikkuu.

Hän luuli nimittäin saaneensa valmiiksi sen, mitä hän oli ikänsä

toivonut, mutta samalla kaatuikin hän taapäin pajan seinää vasten

ja kuoli. Ja pitäjän herrasväki, joka oli kertynyt pajan ovelle

merkillistä takomista katsomaan, syöksähti sisään ja sanoi:

— Hän kuoli onnellisen kuoleman. Katsokaa kuinka kauniisti hänen

huulensa hymyilevät.

Mutta he eivät tienneet, että se oli hänen suuri ajatuksensa, joka

hänen huulillaan hymyili. Muuten he eivät olisi mitään sanoneet.