Lemminkäinen tuli Pohjolan tupaan. Hänen pantsarinsa paistoi kuin
aurinko ja hänen kypärätöyhtönsä lakaisi lakea, kun hän sanoi:
— Pohjan neiti, minä rakastan sinua. Tahdotko olla minun omani?
Nyt oli asia niin, että Pohjan neiti todellakin rakasti Lemminkäistä,
mutta hän oli liian ylpeä sitä noin vaan ensi hetkessä tunnustaakseen.
Samassa ehätti äitikin väliin, käski vieraan istumaan ja ilmoitti,
ettei asialla ollut niin kiirettä. Ja kun äiti ja tytär olivat
kylläkseen porstuan peräkamarissa kuiskailleet, annettiin Lemminkäisen
tietää, että jos hän koskaan tahtoi Pohjan impeä omakseen, oli hänen
ammuttava joutsen Tuonelan joelta.
Heti kuin ankara vaatimus oli sanottu, katui Pohjan neiti, että hän oli
ollenkaan moisiin vitkasteluihin suostunut. Mielellään olisi hän heti
ojentanut kätensä Lemminkäiselle. Mutta Lemminkäinen oli jo silloin
noussut, kohottanut päänsä ylpeämmäksi kuin koskaan ennen ja sanonut:
— Hyvä. Sinun pitää saamaan joutsenesi.
Hänen huulensa olivat yhteen puserretut kuin valkea viiva, kun hän sen
sanoi. Mutta vielä valkeammat olivat hänen huulensa silloin kuin äiti
hänet kuolleena Tuonelan joelta löysi ja jumalan voimalla hänet henkiin
virvotteli. Vähissä hengin hän sieltä kotiinsa talutettiin ja vähissä
hengin vuoteeseen laitettiin. Kukaan, joka hänet silloin olisi nähnyt,
ei olisi luullut hänen elävän vuorokautta vanhemmaksi.
Mutta seuraavana yönä tapahtui ihme. Kun Lemminkäinen juuri oli
levottomaan unenhorrokseen vaipunut ja äiti hänet hetkiseksi yksin
jättänyt, heräsi haavoitettu mies äkkiä ja näki edessään koko entisen
elämänsä. Samalla laskeutuivat katosta hänen päällensä suuret, valkeat
siivet ja hänestä tuntui kuin olisi niiden tarkoitus ollut tukahduttaa
hänet. Mutta viimeisillä voimillaan tempasi hän silloin seinältä
kaarensa tenhotun, ampui nuolensa sulitun, ja katso! Siinä makasi
Tuonelan valkea joutsen verissään Lemminkäisen vuoteen vieressä.
Heti sen jälkeen vaipui Lemminkäinen syvään uneen ja kun aamulla
käytiin häntä katsomaan, nukkui hän vieläkin ja hänen rintansa kohoili
rauhallisesti kuin lapsen.
* * * * *
Toisen kerran tuli Lemminkäinen Pohjolan tupaan. Hänen pantsarinsa
paistoi kuin aurinko ja hänen kypärätöyhtönsä lakaisi lakea, kun hän
viskasi valkean linnun keskilattialle ja sanoi:
— Pohjan neiti, minä rakastan sinua, Tahdotko olla minun omani?
Mutta nyt oli asia niin, että vaikka Pohjan neiti todellakin rakasti
Lemminkäistä, oli hän kuitenkin sillä aikaa ojentanut kätensä
Ilmariselle ja Pohjolan tuvassa juotiin juuri heidän häitään. Mutta kun
se pitkä, kalpea mies äkkiarvaamatta oven suuhun ilmestyi, ymmärsivät
kaikki, että häiden nyt piti loppua ja että jotakin kamalaa todella oli
tulossa. Rohkeasti kävi emäntä kuitenkin tulijaa vastaan ja kysyi:
— Kuta kuuluu Kaukomielelle? Ammuitko joutsenen?
Samassa näki hän kuitenkin joutsenen maassa makaavan ja silloin hänen
polvensa vavahtivat. Mutta morsian kävi tulijaa vastaan, ojensi hänelle
kätensä ja sanoi:
— Rakas Lemminkäinen! Minä tahdon olla sinun omasi.
Mutta Lemminkäinen käänsi hänelle selkänsä ja sanoi:
— Mene! Sinun edestäsi olen minä tämän tehnyt. Mutta sinusta itsestäsi
minä en huoli enää.
Hän astui ulos, mutta morsian oli muuttunut kalpeaksi kuin kuolema eikä
hän koskaan sen jälkeen enää oikein veriinsä tullut. Mutta Tuonelan
joutsenen korjasi Louhi talteensa, näytti sitä ylpeydellä jokaiselle
kävijälle ja sanoi:
— Tämän on Lemminkäinen tehnyt minun tyttäreni takia. Eikä hän
sittenkään saanut häntä, sillä hän oli tuiki vastenmielinen minun
tyttärelleni.