Kuka ei olisi kuullut tarinaa miehestä, joka tahtoi mitata pohjatonta
järveä? Hän laski luotinsa yhä syvempään ja syvempään, kunnes vuoren
ukko vihdoin vihastui ja varotti häntä äänensä jyminällä. Silloin
säikähti hän niin, että hän tuli hulluksi.
Oli toisiakin, jotka eivät tulleet hulluiksi, vaan vetivät
laskinluotinsa koreasti takaisin venheeseen ja soutivat kiireesti
maihin. Minä luulen melkein, että näitä jälkimmäisiä oli enempi.
Mutta sitten oli vielä joitakin, jotka eivät totelleet eivätkä tulleet
hulluiksi, vaan laskivat laskinluotinsa niin syvälle kuin heidän
nuorakimppunsa ulottui, ja kun se loppui, panivat he vielä jatkoksi
sekä airon että melan ja vihdoin oman itsensä, sillä he tahtoivat
tietää, kuinka syvä se järvi oli. Heistä sanoi kansa: "vuoren ukko
vei heidät." Näistä viimeisen kaltaisista miehistä tahdon minä puhua,
taikka oikeammin, vaan eräästä senkaltaisesta. Ehkä niitä on ollut
useampiakin, mutta minä olen tavannut heistä vain yhden.
Hän souteli yksin sumuisessa yössä eräällä tunturilammella ja minä
luulen, että hän juuri silloin oli omassa mittaamistyössään. Ainakin
kuulin minä vuoren ukon jyrinän, mutta hän ei siitä sen enempää
näyttänyt huolivan. Hän kehitti köyttä kelalta ja mitä kauvemmin hän
kehitti, sitä sumuisemmaksi kävi järvi. Lopuksi ei voinut erottaa
venettä eikä miestä.
Mutta läpi sumun kaikui hänen laulunsa:
Niinkuin kapea säde uppoaa minun laskinluotini veden vellovan syliin;
minun henkeni säilä on myös kuin kapea säde.
Surmaamaan on luotu säilä ja säkenöimään, ei ylhäälle taivaalle, sillä
siellä paistavat aurinko, kuu ja tähdet, vaan alhaalle ihmissydämiin,
sillä siellä ei ole muuta kuin pimeys. Minä tahdon pimeydessä säkenöidä.
Pohjattomimpaan yöhön tahdon minä astua, siihen pilkkoisimpaan
pimeyteen, jonka minä aavistan. Mutta kuinka vaikeata on löytää
pilkkoisinta pimeyttä. Kuinka hyvin ovat ihmiset voineet sen kätkeä,
peittää sen itseltään ja muilta, sillä he ovat pimeätä peljänneet.
Kaikki he tahtovat valon orjia olla.
Kaikki he tahtovat asua suurissa saleissa, joita päivä, kuu ja tähdet
valaisevat, ja kun ne eivät kuitenkaan heidän sydämensä saleihin
paista, ovat he keksineet itselleen sähkökynttilät ja kauniit
kaarilamput, joilla he omaa orjuuttaan valaisevat. Ainakin joku
kiiltomato täytyy köyhimmänkin ikkunalla tuikkia.
Niitä vastaan on meidän ensin sota julistettava, jos me tahdomme olla
pimeyden kuninkaita.
Askel askeleelta alaspäin mennen, olen minä kohdannut monta sellaista
keinotekoista valoa. Usein olen minä kohdannut myös vain lahoa puuta,
joka loisti pimeydessä.
Ensimmäinen valo, jonka minä kohtasin, oli jumala. Minä sammutin sen.
Mutta heti sen jälkeen kohtasin minä kaksi valoa, jotka eivät olleet
edellistä paljon pienemmät. Niiden nimet olivat tiede ja taide.
Niitä oli paljon vaikeampi sammuttaa, sillä ihmiset olivat niihin
niin tottuneet. Monet väittivät kuolevansa, jos ne valot heiltä
sammutettaisiin. Minä sammutin tieteen eikä kukaan kuollut, minä
sammutin taiteen eikä myös kukaan kuollut. Mutta niiden sijasta näin
minä heti paljon valoja.
Muutamia niistä sanottiin aatteiksi ja toisia käsitteiksi ja minun
täytyy tunnustaa, että niitä vastaan ei ollut helppo otella. Sillä
niillä oli jokaisella oma vasta-aatteensa ja vasta-käsitteensä, joka
heti leimahti tuleen, silloin kuin olin jonkun heistä sammuttanut.
Muutamat niistä palavat vieläkin.
Siellä oli patriotismi, heti sen vastassa kosmopolitismi, siellä oli
individualismi, sitä vastassa altruismi, siellä oli konservativismi ja
sitä vastassa radikalismi —
Siellä oli hyvä ja paha, luonto ja luonnottomuus, tosi ja ei-tosi,
muoto ja sisällys, terveys ja sairaus, kaunis ja ei-kaunis, kaikki
ja ei mitään. Kaikki olivat ne tulisia käärmeitä, jotka purivat omaa
häntäänsä, ja joita jotkut pitivät yllä, että kansa olisi jaksanut
käydä elämänsä sotaa. Minä sammutin ne kaikki.
Tuli hiukan hämärämpi maailmaan. Mutta yhä syvemmälle täytyy minun, yhä
syvemmälle tunteiden ja mielikuvien maailmaan, siksi kuin ei mikään
minun ympärilläni enää yötä valaise. Minä tunnen, että minun täytyy.
Miksi?
Siksi että kivi on luotu putoamaan ja lintu lentämään ja miekka
surmaamaan ja minun henkeni hävittämään rajan valon ja pimeyden
välillä. Sillä epäilyksen henki minä olen.
* * * * *
Hän lauloi keskeltä sumuisen yön, ja kun aamu koitti, oli sekä mies
että vene kadonnut. Vuoren ukko oli vienyt hänet syvyyteen.