Ukkonen löi, salamat leimusivat, mutta Niniven lapsilla oli ikuinen
ilo. Herra antoi äänensä kaikua yli kaupungin ja sen syntisten
asukasten, että he unestaan heräisivät, mutta Niniven lapset eivät
Herraa tunteneet, sillä hän on korven Herra, ja Niniven lapset olivat
hedelmällisten viinirinteiden asukkaita. Heidän elonkorjuunsa oli
onnellisesti päättynyt, ja siksi nyt riemuittiin joka talossa ja joka
töllissä, enin kuitenkin kuninkaan linnassa, jossa kansaa ilmaiseksi
kestitettiin. Mutta ulkona jyrisi ja salamoi Herran viha.
Tapahtui sitten, että tänä myrskyisenä yönä oli linnan puutarhaan
eksynyt nuori, kaunis kuninkaan tytär, nimeltä Mitra. Hän oli kenenkään
tietämättä lähtenyt kuutamossa käyskentelemään, mutta äkkiarvaamatta
oli rajuilma hänet yllättänyt juuri kuin hän parhaallaan puiden puhetta
kuunteli. Puilla oli nimittäin tänä iltana erittäin paljon Mitralle
puhumista, sillä hänelle oli äsken hovin tanssiaisissa tapahtunut
jotakin hyvin merkillistä: kaunis ja sivistynyt prinssi Varuna oli
tehnyt hänelle rakkaudentunnustuksensa, hän, joka taisi kaikki vanhojen
runoilijani laulut ja osasi ohjata hevostaan tappotantereella paremmin
kuin kukaan muu. Siksi oli Mitra lähtenyt kuutamoiseen yöhön puiden
puhetta kuuntelemaan.
Rajuilma oli hänet yllättänyt ja hän oli eksynyt puutarhan
harhauttaville poluille. Hän oli juossut milloin sinne milloin tänne
ja vihdoin väsyneenä puun alle itkemään istahtanut. Sillä Mitra oli
todellinen Niniven lapsi, joka ei osannut oikeata kättä vasemmasta
erottaa, eikä sen vuoksi muistanut, missä päin kuninkaan linna oli,
vaikka se oli siinä aivan lähellä. Epätoivoissaan painoi hän pään
käsiinsä ja itki katkerasti, samalla kuin hänen päällään jyrisi ja
salamoi Herran viha.
Puun alta löysi hänet profeetta Joona, jonka Herra oli lähettänyt
Niniveä kiroamaan ja ilmoittamaan, että hän oli antanut kaupungille
vain neljäkymmentä päivää armon ajaksi. Elleivät he sitä ennen katuisi
ja parannusta tekisi, piti heidän kaikkien hukkuman. Mutta Joona,
joka tiesi varsin hyvin, että he olivat synnissä sekä siinneet että
syntyneet, kauhistui mielessään niin suuren kaupungin hävitystä,
joka hänestä oli varmaa varmempi. Häntä säälitti nimittäin kaikki
nämä kauniit linnat ja tornit, nämä palatsit ja kukkivat puutarhat,
mutta enimmän säälitti häntä kuitenkin nämä monet tuhannet iloitsevat
ihmiset, jotka kaikki olivat synnissään niin onnelliset ja joiden sen
vuoksi piti kuolemalla kuoleman. Sentähden, vaikka hän tunsi Herran
käskyn kielellään polttavan, oli hän jo kolme päivää harhaillut edes
takaisin kaupungin kaduilla voimatta suutaan avata heitä kirotakseen.
Joona löysi puun alta itkevän kuninkaan tyttären juuri kuin hän
vihdoinkin oli saanut ajatuksensa järjestykseen ja aikoi astua
kuninkaan linnaan Herran rangaistusta julistamaan. Mutta nähdessään sen
nuoren, kauniin kuninkaan tyttären niin katkerasti itkevän, pysähtyi
hän ja otti häntä kädestä kiini ja niin tulivat he yhdessä kuninkaan
linnaan, jossa Mitraa oli jo ruvettu kaipaamaan.
He tulivat yhdessä kuninkaan linnaan ja niin pian kuin kuningas oli
tyttäreltään kuullut, missä vaarassa Mitra oli ollut, vastaanotti hän
Joonan niinkuin parhaan kestiystävän ja toimeenpani hänen kunniakseen
monenpäiväiset tanssit ja juhlamenot. Kun vielä tunnetuksi tuli, että
Joona oli profeetta, joka sen maan kielellä merkitsi runoilijaa, ei
ilosta tahtonut tulla loppuakaan, sillä Niniven kansa oli runoutta
rakastavainen ja kunnioitti suuresti kaikkia kauniita taiteita.
Varsinkin se nuori kuninkaan tytär, jonka Joona oli rajuilman käsistä
pelastanut, osoitti hänelle aivan erikoista lempeyttä, joka tosin ei
Herran mieheen vaikuttanut, mutta kuitenkin saattoi hänen sydämensä
merkillisesti vapisemaan. Enemmän vapisi kuitenkin prinssi Varuna,
sillä hän pelkäsi rakkautensa puolesta, joka oli käynyt hänen
sielulleen kalleinta kalliimmaksi, Mutta hän oli siivo ja sivistynyt
mies eikä näyttänyt harmiaan, vaikka Mitra niin paljon oleskelikin
Joonan kanssa ja vaikka profeetta kävikin päivä päivältä kalpeammaksi.
Profeetta kävi päivä päivältä kalpeammaksi, sillä vaikka hän olikin
Herran mies, oli hän katsonut liian syvälle nuoren kauniin kuninkaan
tyttären silmiin, ja vaikka hänellä olikin Herran pyhä kutsumus
täytettävänään, lykkäsi hän sen kuitenkin päivästä päivään ajatellen:
"Tämän sielun tahdon minä ainakin pelastaa. Parempi on että ainakin
yksi pelastuu; kuin että hänkin ja kaikki hänen kerallaan hukkuvat."
Hän otti osaa kuninkaan pitoihin, istui iloitsevaisten pöydässä ja
käyttäytyi yleensä niin kuin ei profeetan hänen asemassaan sovi
käyttäytyä, ellei hänellä ole joku pyhä tehtävä täytettävänään. — Mutta
Herran miehet, jotka sen näkivät, sanoivat: "Se suuri valaskala Ninive
on niellyt Joonan. Herra olkoon hänen sielulleen armollinen."
Niin kuluivat ne neljäkymmentä päivää eikä Joona ollut vieläkään
suutaan avannut ilmoittaakseen sitä, mikä tulossa oli. Mutta
neljäntenäkymmenentenä päivänä juuri kuin aika täytetyksi tuli, istui
Joona kuninkaan tyttären kanssa jälleen puutarhassa ja opetti häntä.
Hän ilmoitti hänelle sydämensä salaisuuden, kehoitti häntä kerällään
erämaahan pakenemaan ja pelastamaan oman kuolemattoman sielunsa, sillä
ankara ukkosilma oli tulossa ja kohta oli kaikki kaupunki hukkuva.
Mutta Mitra ei uskonut häntä, purskahti kaikuvaan nauruun ja juoksi
isälleen ja muille hovilaisille kertomaan, mitä profeetta oli hänelle
ehdotellut. Sen kuullessaan nauroivat sekä kuningas että kaikki
hoviväki, mutta se, joka enimmän nauroi, oli prinssi Varuna, sillä hän
ajatteli: "Naurakaamme hänelle, niin pääsemme me pian hänestä. Kaikkea
muuta voi Herran profeetta kestää, mutta ei ihmisten naurua." Ja he
nauroivat kaikki pitkään ja kaikuvasti, mutta sillä aikaa seisoi Joona
häpeissään, hän tunsi, että Herra oli hänet hyljännyt ja hän huusi
katkerasti katuen Herran puoleen.
Kuningas ja kaikki hoviväki hänen kanssansa nauroivat, mutta samalla
nousi ukkospilvi yhä korkeammalle, ilma pimeni ja tuliset lieskat
kiiriskelivät pitkin taivaan kantta. Yksi niistä istahti Joonan pään
päälle juuri kuin hän häpeissään oli erääsen puutarhan soppeen paennut,
hän tunsi Herran hengen tulevan hänen päälleen ja hän nousi, astui
keskelle vapisevaista kansanjoukkoa ja saarnasi, niin että kaikki jotka
hänet kuulivat, katuivat ja tekivät parannuksen. Sillä kaikki luulivat,
että Niniven viimeinen päivä oli tullut ja Joona, joka itsensä jälleen
Herran valituksi tunsi, luuli samoin, saarnasi ja julisti: "Tänä
päivänä pitää Niniven hukkuman ynnä kaikki, jotka siinä elävät." Mutta
päivä kului ehtoolle eikä Ninive hukkunutkaan.
Herra oli nimittäin laupeudessaan nähnyt Niniven kansan katumuksen ja
muuttanut päätöksensä, vaikka hän ei ollut tullut ilmoittaneeksi siitä
palvelijalleen Joonalle, joka täten joutui vääräksi profeetaksi. Kun ei
kaupunki hukkunutkaan, riemuitsivat kaikki sen asukkaat sangen suuresti
ja pyhittivät sen päivän veisuulla ja kiitosuhreilla, mutta Joonasta
ei kukaan sen enempää välittänyt. Niin jäi hän jälleen häpeissään
puutarhan kolkkaan seisomaan.
Kun hän siinä häpeissään seisoi ja koki turhaan tutkia sydämessään,
miksi Herra oli hänet vääräksi profeetaksi tehnyt, tuli hänen luokseen
Mitra, se nuori ja kaunis kuninkaan tytär, ja sanoi nyt olevansa valmis
hänen kanssaan erämaahan muuttamaan. Hän oli nimittäin kuullut Joonan
saarnaavan ja nähnyt tulenlieskan hänen päänsä päällä, josta hänen
sydämeensä oli syttynyt ikuisen rakkauden tuli. Niin pakeni Joona ynnä
Mitra hänen kanssansa erämaahan ja asuivat erään kurbitsan alla, jonka
Herra heidän suojakseen oli kasvattanut. Ja kului jälleen neljäkymmentä
päivää.
Mutta Niniven lapset, jotka hädässään olivat Herran puoleen huutaneet,
luopuivat jälleen hänestä ja alkoivat edelleen viettää syntistä
elämäänsä. He söivät, joivat, naivat ja huolivat, kuten ennenkin taikka
oikeastaan vielä hurjemmin, sillä he tahtoivat saada korvauksen vielä
siitäkin lyhyestä ajasta, jona he eivät olleet synnissä eläneet. Niin
vihastui Herra jälleen heidän päälleen ja hukutti heidät eikä koko sen
suuren kaupungin asukkaista jäänyt ketään muuta eloon kuin prinssi
Varuna, joka ulkona laitumella oli Mitran jälkiä etsimässä. Mutta Joona
ynnä se nuori kaunis kuninkaan tytär hänen kanssansa, jotka erämaassa
elivät, eivät tienneet mitään siitä perikadosta, joka Niniveä oli
kohdannut.
Joona ja Mitra elivät erämaassa, mutta eräänä päivänä kuivettui se
kurbitsi, jonka alla he asuivat, ja aurinko paistoi suoraan Joonan
päälakeen. Silloin vihastui Joona sangen suuresti, sillä ei ainoastaan
kurbitsi ollut kuivettunut, mutta myöskin se nuori kaunis kuninkaan
tytär, sillä vaikka hän rakastikin Joonaa ikuisella rakkaudella, oli
elämä erämaassa kuitenkin käynyt hänelle yksitoikkoiseksi ja hän halasi
jälleen palatsejaan ja puutarhojaan. Ellei hän olisi niin vahvasti
uskonut, että Joona oli profeetta, olisi hän epäilemättä jättänyt
hänet, mutta nyt jäi hän yhä edelleen hänen luokseen, vaikka hän tiesi
prinssi Varunan hänen jälkiään etsivän ja vain odottavan hetkeä,
jolloin hän saisi hänet sulkea syliinsä. Sellaisia asioita voi usko
matkaansaattaa.
Tapahtui sitten, että prinssi Varuna löysi ne, jotka erämaassa asuivat,
ja ilmoitti heille Niniven perikadon, sillä hän luuli todellakin,
että se oli tapahtunut Joonan profetsian tähden ja että Joona siis
todellakin oli oikea profeetta. Kun Mitra sen kuuli, syleili hän Joonaa
ja sanoi: "Sanoinhan minä, että sinä olet profeetta." Mutta Joona, joka
tunsi että tämä ei ollut hänen ennustuksensa mukaan tapahtunut, käänsi
kasvonsa pois ja sanoi: "Ei, minä en ole profeetta." Mitra sanoi: "Etkö
sinä siis tiennyt Niniven hävityksestä?" Joona sanoi: "En." Mitra
sanoi: "Vanno se minulle." Ja niin Joona vannoi sen hänelle.
Silloin jätti hänet Mitra ja lähti käsi kädessä prinssi Varunan kanssa,
joka vei hänet omaan valtakuntaansa ja antoi hänelle sekä palatsin
että puutarhan, kaikkinaisia palvelijoita ja hyvänhajuisia yrttejä,
niin että hän eli onnellisena elämänsä loppuun saakka ja Herra siunasi
heidän liittonsa. Mutta Joona jäi yksin erämaahan ja sanoi: "Nyt vasta
olen minä oikea profeetta, sillä minä olen voittanut senkin, joka
Niniveä suurempi oli." Ja se kelpasi kovin Herralle.