Kaksi matkustajaa istui viereisessä vaununosassa. Oli yö.
He keskustelivat meidän valtiollisesta asemastamme.
— Mitä sinä ajattelet? sanoi toinen.
— Mitäs sinä ajattelet? sanoi toinen.
— Minä ajattelen, että meidän täytyy vain toivoa ja odottaa.
— Niin minäkin ajattelen. Mutta – – – Sht! Eihän siitä saa keskustella.
Seurasi sitten hiljaisuus ja minä luulin heidän jo nukkuvan. Mutta
eipäs aikaakaan, niin alotti toinen kysymyksen kieliasiasta.
— Ei se minusta nyt mene oikein päin. On hullua jos suomalainen puolue —
— Ei ollenkaan hullua. Minun mielestäni päinvastoin, juuri ruotsalainen
puolue —
— Sinä tahdot nähtävästi jälleen sytyttää rotuvihan soihdun.
— Minä tahdon, että suomenkielinen väestö — Nyt kävi heidän
keskustelunsa äänekkääksi. Mutta koska he nähtävästi eivät tahtoneet
liiaksi muita matkustajia häiritä, alensivat he äänensä ja sopivat,
että ainakaan lähimmässä tulevaisuudessa ei tätä kysymystä otettaisi
esille.
Taas oli kaikki hetkisen hiljaa. Mutta toista kumppanuksista ei
nähtävästi nukuttanut ja hän alotti hetken perästä kuiskaten puheen
eduskuntalaitoksen uudistamisesta.
— Sht! Jumalan tähden hiljaa! kuiskasi toinen.
— Miksi niin?
— Mutta etkö sinä ymmärrä! Voiko olla mitään vaarallisempaa?
— Sinä tarkotat —
— Minä tarkotan —
Ei toinen ymmärtänyt oikein, mitä toinen tarkoitti, mutta vaikeni,
koska sen toinen niin vaarallisena piti.
— Mutta mistäs me sitten puhumme?
Ei sitä tiennyt toinenkaan. Ja niin nukkuivat he kumpikin.
Eikä kuulunut enää muuta kuin junan yksitoikkoinen jyrinä.