Kauniit, korkeat, kirkkaat syksyiset päivät.
Ei auerta ilmassa, ei terhentä taivaalla, kaikki selkeätä, suurta ja
avaraa. Päivin aurinko, joka ei polta, vain valaisee, yöllä tähdet
ja lempeä kuu. Sekin näyttää ikäänkuin hienommalta, henkevämmältä.
Talvella on se usein niin vihaisen ja vilustuneen näköinen kuin
vanhapiika, joka on yksin tuomittu rataansa ohi rattoisain ihmisten
vaeltamaan, kesällä se taas pullistuu niin arkipäiväisen pyöreäksi ja
punaiseksi kuin pikkukaupungin teurastaja. En ymmärrä, kuinka sitä
kuitenkin niin monet ihmiset voivat pitää haaveiden herättäjänä.
Syksyllä se voi herättää haaveita. Ei mitään sairaloisia, hentomielisiä
haaveita, vaan vapaita, terveitä, työhön kannustavia. Yöt ovat liian
kylmät liian onnellisille unelmille. Ainoastaan sen unelmat, joka
uskaltaa katsoa totuutta silmiin ja toimia sen mukaan, viihtyvät
lokakuun kuutamossa.
Päivällä eivät nekään viihdy. Mene syksyiseen metsään, näe puiden
väririkkaus, kellastuvat koivut, punertavat vaahterat, tummat kuuset
ja niiden välillä pyhät pihlajat, joiden veripunaiset marjat ovat
ikäänkuin omasta tiukkuudestaan tipahtamaisillaan, — mene sinne,
käyskentele yli kovien kuivien kankaiden ja tunnetpa toiminnan halun
heräävän hengessäsi päälaelta aina viimeiseen hermon solmuun saakka.
Ei tee mieli unelmoida, tekee mieli ajatella loppuun niin monta, monta
ajatussarjaa, jotka mielesi muilta töiltä ovat lopettamatta jääneet.
Tilinteon aika on syksy, on kysymys kypsästä talven varalle.
Näihin mietteisiin ovat minua johtaneet ne monet ja pitkät
kävelyretket, joita me näinä päivinä olemme erään ystäväni kanssa
tehneet Helsingin lähitienoille. Eivät useatkaan aavista, miten
pikkuisen taipaleen takana täällä on salopalaset ja metsämaisemat
moiset, ettei Karjalassa kauniimpia. Ystäväni maalainen mieli on
johtanut minua niitä etsimään.
Hauska on olla hänen seurassaan siellä, missä on elämää ja ihmisiä,
eipä vähemmän hauskaa siellä, missä vain puut puhuvat, ja pilvet
haastelevat. Hän nauttii jokaisesta pensaastakin aivan lapsellisella
ilolla. Vähä väliä pysähtyy hän, viittaa kädellään jotakin kalliota
tahi kasvitupajasta ja hengittää syvään ikäänkuin ei hän saisi
tarpeeksi ilmaa niille ajatuksille, jotka silloin hänen sielussaan
heräävät. Silloin en minä tietysti häntä koskaan häiritse. Minä tiedän
kyllä saavani kuulla ne kuitenkin sopivassa tilaisuudessa, kun hän on
ne itse mielestään valmiiksi ajatellut.
Hän ajattelee aika paljon. Varsinkin tuntuu hän miettivän sitä, mitä
Suomen kansaksi ja kansalliseksi kultuuriksi sanotaan. Siitä on hänellä
hyvin omituiset mielipiteet.
— Tiedätkö mitä, virkkoi hän minulle eräänäkin päivänä, kun me jälleen
läpi syksyisen metsän kävelimme ja katselimme auringon kimmellystä yli
paljastuvain ylänteiden. Eikö sinustakin ole totta, että me elämme
syksyssä? Koko Suomen kansa, tarkoitan minä.
— Suomen suomalainen kansa? kysyin minä varmuuden vuoksi.
— Ei ole täällä muuta kuin yksi kansa, vastasi hän, Suomen suomalainen
kansa. Mutta se on kokoonpantu kahdesta kultuurista: siitä, joka menee
ja siitä, joka tuleva on. Me elämme nyt menevän kultuurin ajassa.
— Tokkohan? lausuin minä epäillen. Kävelimme sitten hetkisen
äänettöminä.
Menevän kultuurin ajassa, ajattelin minä itsekseni. Mitä hän mahtaa
sillä tarkottaa? Kansallisesta keväästähän minä olen kuullut ikäni
puhuttavan, olen itsekin puhunut, sehän se on, joka on luonut kukkaset
kedolle, pannut linnut läpi korven laulamaan. Ettäkö me eläisimme
syksyssä? Mitä puhetta tämä on?
Sanoinkin hänelle sentähden sangen ankarasti:
— Ystäväni, sinä olet mielevä mies, sen olen kyllä huomannut ja minä
kunnioitankin sinua sen vuoksi suuresti. Mutta välistä sinä isket niin
harhaan, että oikein selkäpiitä karmii. Suomalainen kansallisuus on
vasta kapaloissaan, kuinka me siis voisimme elää syksyssä? Hassujahan
sinä puhelet.
Olin oikein tuimistunut tuollaisesta lörpötyksestä. Tulla minulle
syksystä puhelemaan! Takatalvesta voisi korkeintaan olla syytä puhua,
mutta ei koskaan syksystä. Sehän on sama kuin kuolema. Mutta ystäväni
väitti, ettei hän ollenkaan lörpötellyt.
— Toden sanoit, virkkoi hän hiljaisella äänellään. Suomalainen
kansallisuus on kapaloissaan, — siksi ei se vielä moneen, moneen
vuosisataan voi tulla omin voimin toimeen. Lörpötystä on se puhe, että
kultuuria luodaan vuosikymmenissä. Laitoksia voidaan luoda, taidetta
voidaan luoda, muutamia hyviä runojakin voidaan tehdä, mutta ei koskaan
kultuuria, joka on ihmisten lihassa ja veressä. Se vaatii aikaa
aivan kuin koralli meren pohjasta noustakseen, hiljaa, huomaamatta,
vaatimattomasti liittää se solun toiseen, nikaman nikamaan, ennen kuin
se vihdoin pistää päänsä päivänvaloon. Se vaatii vuosisatojen kehitystä.
— Sinun mielestäsi elämme me ehkä meren pohjassakin, huomautin minä
katkerasti. Kukatiesi kuinka syvälle tahdotkaan meidät haudata.
— Enpä suinkaan, jatkoi hän vilkkaasti hetkellistä katkeruuttani
huomaamatta, päinvastoin tahtoisin minä kohottaa suomalaisen
kansallisuuden niin korkealle kuin mahdollista. Eikä ole totta sekään,
että me enää eläisimme meren pohjassa. Päivän valoon me olemme
päässeet, mutta laskepas, kuinka monta kuun ja auringon kiertoa se on
vaatinut. Luulenpa, että päätäsi huimaa sitä ajatellessasi.
Kylläpä niinkin, myönsin minä. Mutta tästä lähtien se käykin nopeammin.
Mutta ystäväni pessimismiä — siksi minä hänen mielipiteensä ensi
katsannolla tuomitsin — ei mikään voinut lahjoa.
— Tuskinpa, arveli hän vain harvakseen. Päivän valoon on päästy, mutta
mitä me olemme? Karu kallio, sanaton saari, nimetön luoto, ei kotvaan
vielä kelvollinen ihmisten asuinsijaksi. Kuluu aikoja ennen kuin
kummut rupeaa kukkimaan, laulumaan lakkapäät petäjät. Vielä enemmän
aikaa kuluu, ennen kuin ensimmäinen ihminen, todellakin kansallisesta
maaperästä kasvanut kultuuri ihminen ilmestyy. Vai näetkö sinä ehkä
vielä sellaista? Minä en ainakaan näe.
Jopas nyt jotakin! En voinut enää mieltäni pidättää.
— Kentiesi ei niitä näe siellä Kuopion takana, josta sinä lienet
kotoisin, mutta olepahan vielä jonkun aikaa täällä pääkaupungissa
niin varmaankin tulet huomaamaan erehdyksesi. Eikö meillä muka
olisi suomalaisia sivistyneitä? Katso ympärillesi, hyvä mies,
niin näet sellaisia satoja ja tuhansia. Koulut työntävät joka
vuosi satoja ylioppilaita, yliopiston opettajatkin ovat jo useat
suomalaisista kodeista lähteneitä, kansallinen sivistys kukkii
kaikissa kansankerroksissa, Suomen hengen hegemonia on jo aivan
toteutumaisillaan. Sitä paitsi: onhan meillä kirjailijoita, on
taiteilijoita, on säveltäjiä, kaikki kansallisella pohjalla
työskenteleviä. Eivätkö he muka olisi suomalaisia? Mitä sinä puhut?
Onko se sinun mielestäsi syksyä se?
Ystäväni kuunteli sanatulvani loppuun. Sitten alkoi hän jälleen
hiljaisesti:
— Onpa niinkin, skandinaavisen kultuurin syksyä. Kaunis syksy
todellakin, aivan kuin tämäkin päivä, kirkas ja korkea, ja niin
lämminkin, että se monesta voi tuntua kesältä. Minusta ei se siltä
tunnu. Minä tunnen aina talven hengen liihoittelevan yli kaiken tämän
kukoistuksen ja eipä ilman, ettei se usein mieltäni vavisuttaisi. En
minä silti mikään pessimisti ole, kaukana siitä. Talvi on tuleva,
meidän on vain oltavat valmiita talvea vastaanottamaan, Kysytään
kypsiä miehiä, kypsiä ajatuksia, kypsiä tunteita, täysiveristä väkeä,
jos meidän mieli pakkasen kynsistä pelastua. Jos meillä sellaisia on,
niin ehkä kerran, kerran kaukaisessa tulevaisuudessa, kevään keväänä,
myöskin suomalaisen kansallisuuden kapalot katkeavat. Sitä emme me näe
eivätkä meidän lapsemme.
Hän näytti todellakin tarkottavan, mitä hän sanoi. Silti ei hän
suinkaan surulliselta näyttänyt. Vilkkaalta vain ja toimintahaluiselta
kuten ennenkin, ehkä entistään jäntevämmältäkin. Olipahan niinkuin
jousi vireessä. Mutta minun rintaani ahdisti outo paino.
— Puhut kypsistä miehistä, puhkesin puoli ääneen sanomaan. Mistä
sellaisia olisi, mikä niitä olisi kypsyttänyt, jos kerran suomalainen
kansallisuus lepää kapaloissaan? Sinun ajatuksesi käyvät ristiin.
— Eipä suinkaan, sanoi hän. Siksihän meillä juuri on skandinaavilainen
kultuuri ollut.
Eikä sen jälkeen enää puhuttu mitään. Mutta kirkas ja korkea oli
syksyinen päivä.