Runotar kulki mieluisia metsäpolkujaan.
Hän oli huima ja huoleton, nuori ja iloinen, tahi ylipäänsä samallainen
kuin nuoret tytöt hänen ijässään tavallisesti ovat. Niin tulivat hänen
realistiset kosijansa.
— Mitä laulat? kysyivät he.
— Laulan, mitä sydämeni käskee, sanoi runotar.
Ja samalla lauloi hän niin kauniisti, että metsä helisi ja oravat
oksilla pyrähtelivät. Mutta kosijat pudistivat päätään ja katsoivat
häntä säälien silmiin:
Sinä laulat, mitä sylki suuhun tuo, sanoivat he. Seuraa meitä ja
me tahdomme opettaa sinulle, kuinka nuoren sivistyneen tytön sinun
ijässäsi on laulettava. Sinä olet jäänyt kovin surullisesti jälkeen
ajastasi.
Mielellään olisi runotar metsään jäänyt, mutta mielellään tahtoi hän
myös aikaansa seurata. Niin antoi hän rukkaset linnunlaululle ja metsän
puille ja ojensi kätensä uusille kosijoilleen:
— Hyvä. Minä seuraan teitä. Tehkää minusta siis uuden ajan nainen.
Hän oli suloinen nähdä ja kaunis katsoa ja kun hän seisoi siinä hajalla
hapsin, posket punottavina, keskellä kesäisen lehdon, ei ollut ilman,
ettei kosijain mieli surunvoittoisesti sykähtänyt. Oikeastaan oli hän
kaunis sellaisenaan kuin hän oli eikä olisi ollut niinkään hullumpaa
hänen kanssaan metsään jäädä. Mutta ei auttanut! Aika vaati miehiä —
naisistakin.
— Et sinä tuollaisena meidän seuraamme kelpaa. Sinulle nauraisi mieron
sudetkin siinä suuressa maailmassa, jonne me sinut viemme. Siistihän
toki itseäsi hiukan.
Runotar katsoi lähteesen eikä ymmärtänyt, mitä häneltä voi puuttua.
Nuori hän oli, kaunis hän oli ja hänen pukunsa oli metsä itse hänelle
ommellut mitä kauneimmista kanervista ja kieloista. Hän katsoi
kummastuneena kosijoihin.
— Minä en ymmärrä, mitä minulta puuttuu, sanoi hän. Enkö minä ole hyvä
näin?
Mutta kosijat sanoivat:
— Sinä et ymmärrä ajan vaatimuksia. Tuon tukkasi me ainakin leikkaamme,
sillä se näyttää niin kovin vanhanaikaisen haaveelliselta. Onkos laita
nuoren tytön sinun ijässäsi hajalla hapsin metsiä juosta niinkuin
mikäkin metsän neito!
Sääli oli runottaren hapsiaan, mutta hänen teki niin hirveän mieli
aikaansa seurata. Huoahtaen tarttui hän sakseihin ja leikkasi
kultaiset suortuvansa ja joka suortuvalta, joka putosi, tuntui kuin
olisi hänen mielestään mennyt joku kaunis mielihaave. Mutta kosijat
keritsivät vielä loputkin, niskasta aivan ihoon saakka ja päälaelta sen
verran, että voivat kammata hänelle tasaisen otsatukan. Sen he vielä
viivottimella tasottelivat.
— Sitä myöten olet sinä hyvä, sanoivat he. Mutta tuo pukusi täytyy
sinun jättää. Sellaisia ei enää nykymaailman aikaan käytetä.
Sääli oli runottaren pukuaan, kieloista ja kanervista kudottua, mutta
hänen teki niin hirveästi mieli seurata aikaansa. Hän sanoi kainosti
punastuen:
— Minulla ei ole muuta pukua kuin tämä.
Mutta kosijat sanoivat:
— Siitäkin olemme käytännöllisinä miehinä huolta pitäneet. Katsos,
tässä saat sinä amerikkalaisen reformipuvun aivan uuden uutukaista
mallia. Sen annamme me sinulle huomenlahjaksi.
Se oli laajahihainen puseropuku roimahousuineen ja sinisine lakkineen.
Runottaresta oli se niin ruma, että hän ensi hetkessä kauhistui ja koko
hänen naisellinen vaistonsa nousi mokomaa kummitusta vastaan. Hän sanoi
sentähden päättävästi:
— Tuota pukua en minä ikinä pue päälleni.
Mutta kosijat sanoivat:
— Se on aivan välttämätöntä. Sellaista käyttävät kaikki uuden ajan
naiset.
Huoahtaen tarttui runotar uuteen vaatetukseensa, mutta kun hän yritti
pistäytyä puun taakse kukkasia päältään karistaakseen, sanoivat kosijat:
— Se on tuiki tarpeetonta. Voit aivan hyvin pukeutua tässä meidän
nähtemme.
Silloin punastui runotar vielä äskeistä helakammin, hän laski
silmäluomensa alas ja sanoi:
— Kuinka se olisi mahdollista? Minä olen nainen.
Mutta kosijat sanoivat:
— Se ei tee mitään eroa asiassa. Etkö tiedä, että mies ja nainen ovat
tasa-arvoisia? Sitä paitsi täytyy meidän sinulle huomauttaa, että
tuollainen turha häveliäisyys ja jonkin joutava punasteleminen on
suoraan sanoen naurettavaa. Se kuuluu menneille sukupolville.
Sitä ei ollut runotar ennen tiennyt. Mutta koska hänen teki niin
hirveän mieli seurata aikaansa, karisti hän päivän kullat kulmiltaan,
kuun hopeat kaulaltaan, riisti kukat rinnoiltaan ja vyöltään, ja
pukeutui uuteen reformipukuunsa. Sillä aikaa mittailivat kosijat
hänen suhteitaan, arvostelivat hänen käsivarsiaan ja lanteitaan ja
piirustelivat hänestä luonnoksia skitsikirjaansa. Vihdoinkin oli tämä
toimitus päättynyt.
— Lakki päähän vielä, sanoivat kosijat, niin olet sinä sitä
myöten valmis. Tuo sinun huivisi näyttää niin turhan nöyrältä ja
vaatimattomalta.
Runotar oli ollut häpeästä kuolla. Nyt katsahti hän lähteeseen ja
säikähti. Ei se ollut hänen mielestään hän. Hän oli vähällä itkuun
purskahtaa.
Mutta kosijat sanoivat:
— Pää pystyyn nyt vaan ja nenä ylös! Kun sinun silmäsi arvattavasti
ovat liiallisesta romantiikan tilaisuudesta sumentuneet, olemme me
ottaneet mukaamme myös aivan uuden uutukaiset realismin rillit. Kun ne
nenällesi asetat, katselet aivan toisin silmin maailmaa.
Runotar niijasi ja karkotti väkivallalla inhonsa, sillä toiselta puolen
oli hänen ylpeytensä olla uuden ajan nainen.
Mutta kosijat sanoivat:
— Tuon niijaamisesi voit sinä myös jättää. Sekin muistuttaa meitä vain
sinun naisellisesta alkuperästäsi. Tuolla pensaikossa ovat meidän
polkupyörämme ja niillä pyörimme me nyt suoraan suureen maailmaan.
Runotar kumarsi uusille kosijoilleen, ojensi heille kätensä ja sanoi:
— Lähtekäämme! Nyt en minä teitä enää ollenkaan häpeä.
He lähtivät, eivät entisiä taiteellisia metsäpolkuja myöten, mutta
suoria valtamaanteitä. Outo oli runottarelle matkanteko, ei tahtonut
hän oikein polkupyörällä pysyä, mutta kosijat kannattivat häntä
kupeista ja vyötäisistä ja vähitellen oppi hän itsekin ajamaan. Hän
huomasi, etteihän tässä mitään suurempaa konstia ollutkaan, polkea
päälle vaan yhtä suoraan ja varoa, ettei maantien lokaan loiskahtaisi.
Pärskyä se kyllä sai ympärillä, mutta kaatuminen oli suotu ainoastaan
vasta-alkajille.
Mutta matkalla juttelivat kosijat hänelle yhtä ja toista.
— Kanssasiskomme, sanoivat he hänelle, maailma on sinun tietämättäsi
mennyt paljon eteenpäin. Älä luulekkaan, että sinä enää voit maailmaa
hurmata vain sillä, että sinulla on punaiset posket ja hyvä sydän ja
että sinä ymmärrät, mitä metsä laulaa ja puut puhelee. Sinun tulee
oppia ymmärtämään myös nykyaikaisten ihmisten puhetta ja he puhuvat
nykyään aivan toisista asioista kuin sinun isäsi ja äitisi. Sinun tulee
myös ryhtyä noita asioita ajamaan, jos tahdot olla uuden ajan nainen.
Ja he istuttivat häneen paljon hyviä ja hyödyllisiä asioita,
uskonnollisia, siveellisiä, kansallistaloudellisia, opettivat hänelle
politiikan ja puolue-elämän pääpiirteet ja näyttivät hänelle, mitenkä
hänen oli hyödytettävä isänmaata ja ihmiskuntaa. Runotar oli tuosta
kaikesta heille kiitollinen, vaikka hänen korvissaan surisivatkin
kaikki nuo uudet asiat yhtenä sekamelskana ja vaikka hän ei ollut
koskaan ymmärtänyt, että hän voisi hyödyttää isänmaata ja ihmiskuntaa
paremmin kuin olemalla oma itsensä.
Mutta kosijat sanoivat:
— Me kyllä neuvomme sinua. Sinun tulee käydä yhdistyksissä ja
kansankokouksissa. Sinun tulee pitää puheita ja esitelmiä ja esiintyä
aatteittesi puolesta joka paikassa sekä suullisesti että kirjallisesti,
— ei tuolla sinun rytmillisellä runokielelläsi, joka muistuttaa niin
arveluttavasti linnunlaulua, mutta aivan asiallisella, kuivalla
proosalla. Me valitsemme sinut komiteoihin ja johtokuntiin, sinun
tulee harrastaa raittiutta, sosialismia, kansallistaloutta, paheiden
poistamista ja epäkohtain korjaamista ja erittäinkin tulee sinun
tutustua puolue-elämän salaisimpiinkin sopukoihin. Jos mielesi joskus
tekee takaisin taiteellisille metsäpoluillesi, voit sinä korkeintaan
kirjottaa oppikirjan metsästyksestä. Mutta muuten tulee sinun palvella
kaikkia mahdollisia asioita mitä maan ja taivaan välillä on, ei
kavahtaa kaikkein proosallisimpiakaan, esim. prostitutsionia. Jos sinä
kaiken tämän kiltisti täytät, niin voimme me joskus muun paremman
lomassa tanssittaa sinua hieman "Suomalaisella seuralla".
He puhuivat viisaasti ja vakavasti ja runotar kuunteli heitä
kummissaan. Rakkaudesta ei heidän välillään enää puhuttu eikä se
olisi ollut sellaisten keskustelujen jälkeen paikallaankaan. Runotar
oli tuota ensin vähän odottanut, mutta huomasi heti itsekin, kuinka
lapsellinen hän oli ollut, ja häpesi. Hänestä oli tullut realisti.
Mutta metsä heidän ympärillään nauroi ja iloitsi, harakat hyppelivät
oksalta oksalle ja taltiltit yhdessä satakielen kanssa pitivät heitä
pilkkanaan. Jänöt heristivät veitikkamaisesti pitkiä korvanlehtiään ja
oravat oksilla heittivät kuperkeikkaa ja sanoivat:
— Moisia kosijoita emme me vielä ikinä ole nähneet.
Mutta jänikset sanoivat:
— Olkaa huoleti! Hän tulee kyllä takaisin. Sillä aikaa hyppelemme me
hänen metsäpoluillaan.