Professori oli päivätyönsä päättänyt. Hän oli pitänyt k:lo 10 a.p.
luentonsa, s.o. lukenut erään kapittelin siitä samasta sinikantisesta
vihosta, josta hän oli jo kymmeniä vuosia lukenut, tehnyt luennon
jälkeen pienen kävelymatkan ympäri Kaivopuiston sekä kirjottanut pari
sivua sitä pitempää elämäkerrallis-esteettistä teostaan, jonka hän
aikoi ensi jouluksi julkaista Otavan kustannuksella. Nyt oli hän syönyt
vankan päivällisen, polttanut sen päälle hyvän sikaarin ja selaili
sohvallaan mukavasti loikoen "Valvojan" viimeistä numeroa, johon hän
oli kirjottanut tutkielman "Tutkintojen tarpeellisuudesta nuorille
kirjailijoille." Professorimme oli, kuten näkyy, esteetikko.
Soitetaan ovikelloa. Piika tulee sanomaan, että eräs vanha, sokea
mies tahtoisi tavata professoria. Professori kaivaa kymmenen penniä
taskustaan.
— Maija antaa tämän hänelle ja sanoo, että kaupungissa kyllä on
hyväntekeväisyyslaitoksia. Sitä paitsi olen minä sanonut, että Maija ei
saa laskea sisään kerjäläisiä.
— Hän tahtoo välttämättä tavata professoria.
— Tulkoon sitten.
Tyytymättömänä kohottautuu hän istumaan. Tietysti saisi hän taas
kuulla jonkun surullisen elämäntarinan, joka pilaisi häneltä humöörin
ja vaikeuttaisi ruoan sulatusta. Professorimme kunniaksi on nimittäin
mainittava, että hän ei suinkaan ollut mikään pahasydäminen mies.
Päinvastoin.
Sokea mies saapastaa sisälle.
— Noh, mitäs asiaa teillä on?
Vieras vitkasteli hiukan. Pyöritteli lakkiaan ja rykästeli.
— Minun nimeni on Homeros, alkoi hän sitten hiljaisesti, minä olen
lukenut professorin kirjoituksen "Valvojasta" ja tulisin sen johdosta
hiukan juttelemaan. Jos nimittäin professorilla olisi aikaa joku
minuutti.
Hän sanoi tämän niin puhtaalla ja kaikuvalla kreikankielellä,
ettei professorille johtunut mieleenkään epäillä hänen sanojensa
todenperäisyyttä. Eipä ihme, jos hän hämmästyi.
— Lukevatko kuolleetkin "Valvojaa?"
— Epäilemättä. Elävät sitä vähemmän lukevatkin.
Nyt oli professorimme jo toipunut ensi hämmästyksestään. Kooten kaiken
koulu-aikaisen kreikankielensä muistot, ilmaisi hän soperrellen, miten
liikutettu hän oli kunniasta, joka näin oli hänen talolleen tapahtunut,
hommasi Homeroksen istumaan parhaasen nojatuoliinsa ja kysyi, saisiko
hän ehkä tarjota kahvia.
— Kiitoksia, vastasi vanhus hymyillen, mutta jos professorilla sattuisi
olemaan kotona joku lasi viiniä, niin joisin sitä mieluummin. Olen
siihen ikään kuin enemmän tottunut.
Oli professorilla kotona viiniä. Lasit tuotiin ja keskustelua
jatkettiin.
— Tulin keskustelemaan nähkääs noista tutkintoluvuista, joista
professori kirjoituksessaan puhuu. Olen tullut ne nimittäin eläessäni
laiminlyöneeksi eikä niistä minun aikanani niin paljon välitettykään.
Mutta nyt luettuani herra professorin kirjoituksen, rupesin miettimään,
että olisi sentään synti vanhalle miehelle, jos minun siellä
runoilijain Elysiumissä pitäisi hävetä jokaisen uuden maisteri tai
tohtori tulokkaan edessä. Tähän asti on siellä ollut oppineita enempi
vähän, mutta ristiä on ollut tarpeeksi niistäkin. Dante esim. ahdistaa
minua aina skolastisilla tiedoillaan, vaikka ne juuri minun mielestäni
ovat hänen muuten kylläkin kauniin "Divina Comediansa" turmelleet.
Mutta jos sinne oikein gradueerattuja miehiä rupeaa tulemaan, jotka
voivat lyödä paperit pöytään koska tahansa, käy elämä siellä aivan
sietämättömäksi.
Ikään kuin hiukan hämillään kysyi professori, millä hän mahdollisesti
voisi palvella.
— Tulin ajatelleeksi, että ehkä herra professori voisi antaa minullekin
sellaiset paperit. Kun minun muistonikin tuntuu huononevan vuosi
vuodelta, olisi niin hyvä, jos olisi varmat vahvistuskirjat siitä,
että todellakin joskus on tietänyt jotakin. Muutenhan mikä kloppi
tahansa voi minut sikaneerata, minut, joka en runojani edes paperille
kirjottanut.
Vielä enemmän hämillään selitti professori, että noita "papereita",
joita kunniavieras tarkotti, ei voitu antaa muille kuin niille,
jotka laillisessa järjestyksessä olivat tulleet yliopistoon
sisäänkirjotetuiksi, seuranneet muutamia vuosia vähintään kahden
professorin luentoja, kirjottaneet sekä _pro excercition_ että _pro
gradun_ ja suorittaneet hyväksytyn tutkinnon vähintään neljässä saman
osaston ja yhdessä toisen osaston aineessa, joista vähintäänkin yksi
arvosanalla _laudatur_. Sitä paitsi oli suoritettava alkeellinen
tutkinto teologiassa ja julkinen tutkinto — frakki ja valkoinen
kaulahuivi — tiedekunnan edessä, joka kuitenkin oli enemmän _pro
forma_, muodollista laatua. Jos joku tahtoi sitäkin arvokkaampia
"papereita", oli hänen suoritettava _laudatur_ kokonaisessa kolmessa
aineessa ja kirjotettava väitöskirja, joka oli tiedekunnan edessä
julkisesti puolustettava. Mutta se viimeinen ei ollut _pro forma_.
Homeros kuunteli kaikkea samalla eepillisellä tyyneydellä, jolla
hän oli aikoinaan sekä "Odysseian" että "Iliadin" sepittänyt. Kun
professori oli lopettanut, virkkoi hän hiljaisesti:
Ei, ei, kyllähän minä toki tyytyisin niihinkin halvempiin papereihin.
Mutta kaikesta päättäen taitaisi tuo kaikki käydä kovin vaikeaksi niin
vanhalle miehelle kuin minä. Aikaa minulla kyllä olisi — siitä ei
siellä iankaikkisuudessa ole puutetta — mutta tuo frakki ja valkoinen
kaulahuivi minua huolettaa. Niitä tuskin lienee kenelläkään koko
Elysiumissa ja olisi sentään skandaali, jos minun pitäisi lähteä
räätälien luona juoksemaan. Mutta enkö minä voisi suorittaa jotakin
yksityistä tutkintoa professorin luona, jotakin tuollaista aivan
pientä, viatonta kuulustelua, josta minä sitten saisin todistuksen?
Sekin olisi jo iso apu tässä ahdingossa.
Professorilla oli, kuten sanottu, hyvä sydän. Hänen kävi sääliksi
vanhaa miestä ja hän päätti auttaa häntä, vaikkakaan tuollaiset
"yksityistutkinnot" eivät kuuluneet hänen virkatehtäviinsä.
— No, mitäs herra Homeros sitten on lukenut?
Se oli kysymys, joka pani Homeroksen ajattelemaan.
— Lukenut minä olen enempi vähän, mutta ajatellut minä kyllä olen yhtä
ja toista, esimerkiksi sitä, mikä on ihmisille hyödyllistä maailmassa
ja mikä ei. Taikka jos professori tahtoo kuulustella minua taiteesta
ja sen tarkotuksesta taikka Kreikan jumaluustarustosta, niin luulen
kyllä jotakuinkin selviäväni. Ehkä myöskin minun kirjalliset ansioni
voitaisiin ottaa lukuun.
Nyt pyrki professoria jo naurattamaan. Siitäpä mahtaisi tulla kaunis
tutkinto! Ruveta keskustelemaan taiteesta miehen kanssa, joka ei
ole lukenut Vischeriä, ei Volkeltia, eipä edes Lessingiäkään, — se
todellakin oli jo liikaa. "Kirjalliset ansiot", noh, tietysti, niitähän
oli tätä nykyä joka miehellä. Jos niitä ruvettaisiin ottamaan lukuun,
olisi koko akateeminen auktoriteetti pian tipotiessään.
Hän tunsi seisovansa kokonaan yläpuolella.
— Rakas herra Homeros, lausui hän ystävällisesti, olkaa vakuutettu
minun syvimmästä sympatiastani. Tahdon auttaa teitä tässä ahdingossa.
Minulla on relatsioneja yliopistossa ja minä koetan käyttää niitä niin
paljon kuin mahdollista teidän hyväksenne. Jos te odotatte hiukan,
kirjotan minä pienen lipun, jonka te viette dekaanuksen luo. Häneltä
saatte te opintokirjan. Tulkaa sen kanssa tänne uudestaan s. o.
ilmoittautukaa minun luennoilleni. Kun te olette niillä käynyt muutamia
vuosia, voin minä siitä antaa teille todistuksen. Vaikkakaan te ette
ole ylioppilas, koetamme me järjestää asian, sillä intonne ilahduttaa
minua. Minä toivon, että teillä tulee olemaan minun luennoistani
sekä hyötyä että huvia. Menkää — "nuori mies", yritti hän sanoa,
mutta muisti samalla, että Homeros olikin vanha, häntä itseään paljon
vanhempi — menkää ystäväni, te olette oikealla tolalla ja näytätte
hyvää esimerkkiä meidän ylioppilas-runoilijoillemme.
Homeros tuli niin liikutetuksi tuosta ystävällisyydestä, että hänelle
kihahti vedet silmiin.
— Jumalat professoria siunatkoon, sopersi hän. Jos professori
minulle sellaisen paperin antaa, kukistan minä sillä minkä maisterin
tahansa. Sillä he väittävät, että kukaan heistä ei ole vielä jaksanut
käydä professorin luennoilla kuukautta enempää. Mutta minä käyn
vaikka kymmenen vuotta ja näytän koko maailmalle, että minä jaksan.
Jaksoivathan Hellaan sankarit kymmenen vuotta Troijaa piirittää, — enkö
minä sitten professoria kuunnella?
Asia oli päätetty. Homeros sai lippusensa ja lähti.
Mutta hänen jälkeensä tuli Aiskylos samalle asialle. Ja hänen
jälkeensä Sophokles, Pindaros, Euripides ja niin koko kreikkalainen
runoilijaveljistö. Itse Sapphokin sipsutti suloisesti niijaten sisälle.
Kaikki ne tulivat samalle asialle ja kaikille antoi professori saman
neuvon. Mutta kun he olivat menneet, tulivat roomalaiset, Horatius
_ars poetica_ kainalossa, Martialis merkillisesti hymyillen, Ovidius
keikarin monokkeli silmäkulmassa ja Vergilius agronoomin puvussa
(hän itse piti näet opettavaista runoelmaansa "Maanviljelyksestä"
päärunoelmanaan ja luuli, että professorikin pitäisi samoin). Heidän
jälkeensä tuli Cervantes, Molière, Shakespeare, Byron, niin (uskotte
sitä tahi ette), itse ukko Väinämöinenkin. Hän tuli käsikynkässä
Firdusin kanssa, jonka hän oli autuaitten maassa tavannut ja jonka
kanssa heistä oli heti tullut mitä parhaat ystävät.
Silloin rupesi professoria jo hiukan värisyttämään. Hän väänteli ja
käänteli sinikantista luentovihkoaan ja ajatteli, että olisi senkin
voinut jo joku vuosi sitten pistää tuleen ja kirjottaa uuden. Mutta
vieraiden jono jatkui yhä. Tuli Bellman, tuli Kivi, tuli François
Villon. Kaikkien heidän tutkintojensa laita oli vähän niin ja näin ja
kaikki pyrkivät he professorin luennoille. Koko eteinen oli täynnä
väkeä ja kun professori loi katseensa kadulle, näki hän yhä vaan lisää
lappautuvan. Kaikilla oli niillä opintokirjat kädessä (he olivat
oppineet Homerokselta konstin) ja viittoivat ja juoksivat professorin
taloon päin. Häntä rupesi jo todella kauhistuttamaan. Sellaista tulosta
ei hän ollut vaatimattomalla kyhäyksellään "Valvojassa" koskaan
tarkottanut.
— Sulkekaa ovi, sulkekaa ovi, huusi hän kylmän hien vallassa, mutta
kukaan ei häntä kuullut. Nyt alkoi jo näkyä eläväinkin kasvoja.
Tolstoi harmaata partaansa sivellen, Strindberg "kuoleman tanssin"
tahdissa, Zola tutkijan rypyt otsassaan ja Ibsen katsoen tuimasti kuin
Terje Vigen. Heidän rinnallaan eivät Juhani Ahot, Holger Drachmannit
ja d’Annunziot paljon painaneet. — Mutta ne tunkeutuivat kaikki
professorin ympärille, ne kaasivat hänen mustepullonsa, turmelivat
hänen elämäkerrallisen tutkimuksensa (Otava parka!) ja jättivät
jälkiä hienoille matoille, jotka professori vastikään oli "Iriksestä"
tilannut. Elävät runoilijat olivat vielä paljon pahempia kuin
kuolleet, sillä elävillä on aina suurempi kiire, he tyrkkivät toisiaan
ja vainajia, tunkivat professorin erääseen nurkkaan ja uhkasivat
hajoittaa koko talon, ellei hän heti kohta kirjottaisi nimeänsä heidän
opintokirjaansa.
Mutta kun hätä on suurin, on apu lähinnä. Sana "ellei" vaikutti kunnon
professoriimme kuin sähkö-isku. Hän kimposi sohvaltaan puoleksi
palanut sikaari vielä sormissaan ja hieroi silmiään. Nosti permannolle
pudonneen "Valvojan" pöydälle ja hengähti syvään.
Hän olikin nähnyt vain pahaa unta.