On viritetty ylistysvirsiä monelle kauniille asialle maailmassa. On
laulettu lauluja lemmelle ja viinille, isänmaalle ja taivaalliselle
isälle. Mitä olisi minulla enää maan päällä laulettavaa?
En soita minä soitintani lemmelle enkä viinille, en isänmaalle enkä
taivaalliselle isälle, vaan sinulle viritän minä vaskeni kielet, sinä
suuri, suloinen, tuhatpäinen tuhmuus, joka asut milloin kuninkaan
aivoissa, milloin kerjurin sauvan päässä. Mitä olisi maailma ilman
sinua?
Turhuus olisi kaikki ja hengen vaiva, tähdetön yö tahi ijäti paistava
päivä. Kuollut olisi hymy ihmisten huulilta, ilo kaikki ilmoilta
kadonnut. Mikä enää silloin ihmiset toisistaan eroittaisi?
Sinä päivänä, jolloin minä sinut kuolleeksi kuulisin, istuisin minä
tomussa ja tuhkassa ja ystäväni tulisivat minua turhaan lohduttamaan.
Eikä Akilles sotaveikkoansa Patroklosta enemmän majassaan itkenyt kuin
minä silloin sinun haudallasi itkisin ja sinun muistollesi kepeitä
multia kantaisin.
Tiedän minä olevan niitäkin, jotka sinua vastaan taistelevat ja
sinua kuolleeksi toivottavat. Heitä kutsutaan milloin marttyyreiksi,
milloin runoilijoiksi, milloin kapinoitsijoiksi, milloin kansansa
hyväntekijöiksi. Entiseen aikaan kutsuttiin heitä myöskin jumaliksi.
Mutta yhteistä heille on, että he kaikki ovat sinua vastaan turhaan
taistelleet.
Sillä suuri sinä olet, mahtava sinä olet, maat ja meret sinä hallitset
ja kaikki, jotka maalla liikkuvat. Valtiot vapisevat sinun ääntäsi,
valta-istuimet järkkyvät sinun voimastasi. Mutta ystävillesi olet sinä
lempeä ja aivan hyvä.
Minä olen sinun ystäväsi. En minä sinua vastaan taistele enkä sinua
kuolleeksi toivota, sillä sinä olet minun elämäni ja minun viinini,
minun isänmaani ja minun taivaallinen isäni. Kun minä olin surullinen,
sinä minua lohdutit; kun janosin, sinä minua juotit; kun elämään
väsynyt, sinä jälleen minun jänteeni terästit. Enkö minä siis sinua
laululla ylistäisi? Sinussa niinä elän ja sinussa minä olen, sinun
seljässäsi minä ratsastan ja sinun pääsi päälle minä majani rakennan.
Siellä istun minä illoin katsellen yli kauniin, talvisen Suomen ja
kannel pieni pitää minun polvillani olla. Hiljaa minä sen kieliä
hivelen ja minä tuhmuuden ylistykseksi kiitosvirsiä veisaan. Näin minä
veisaan:
Ylistetyt olkoot vanhat, jotka ikä on tuhmiksi tehnyt. Sillä heidän on
taivaan valtakunta.
Ylistetyt olkoot syvät rivit. Sillä ne nukkuvat.
Ylistetyt olkoot papit. Sillä he saavat palkkansa.
Ylistetyt olkoot nuoret, jotka eivät omia polkuja polje. Sillä he
saavat maan periä.
Ylistetty olkoon se tuhmuus, joka vallan rappuja ravaa. Sillä se
ravitaan.
Ylistetyt olkoot ylioppilaat. Sillä he lukevat läksynsä.
Ylistetyt olkoot meidän oppikoulumme. Sillä ne kasvattavat virkamiehiä.
Ylistetyt olkoot ne, jotka tuhmuutta ja pimeyttä kansaan kylvävät.
Sillä heidät pitää "Suomettaren Mateiksi" kutsuttaman.
Ylistetty olkoon "Pellervon laulu". Sillä se tuhmuus on suurin
kaikista. Ylistetyt olkoot kaikki ne, joilla on korvat kuulla eivätkä
kuule ja silmät nähdä eivätkä näe, mitä tulossa on. Sillä he saavat
anteeksi.
Iloitkaat ja riemuitkaat — — —.
Näin minä veisaan ja kuulen virteni kaiun mailla, metsissä ja
kaukaisissa kylissä. Ja ihmiset kysyvät: Mikä on tuo laulu niin outo ja
kuitenkin niin tuiki tuttu?
Minä sanon sen teille: Se on se oikea Suomen laulu.