Oli kerran mies, joka oli tehnyt murhan nuoruudessaan.
Hän oli hiipinyt erääsen mökkiin kaukana salon sisässä ja tappanut
vanhan akan ja ukon, joilla hän tiesi rahoja säilyssä olevan. Sen
tehtyään meni hän kylään ja nukkui yönsä rauhallisesti, sillä hän oli
todellakin hyvin paatunut pahantekijä.
Mutta samana yönä ennen murhamiehen tuloa oli eräs toinen nuori mies
käynyt samassa mökissä pyytämässä rahoja lainaksi, sillä hänellä oli
morsian ja hän aikoi perustaa oman kodin. Ja vaikka hän ei ollut
saanutkaan rahoja lainaksi, saatiin kuitenkin todistetuksi, että hän
oli sinä yönä töllissä käynyt ja hänet pistettiin tyrmään ja tuomittiin
kaksoismurhasta. Eivätkä ihmiset voineet kyllin ihmetellä niin
kauhistavaista tapausta.
Mutta se oikea murhamies nai sen nuoren miehen morsiamen ja eli monta
vuotta hänen kanssaan hyvin onnellisena. Ja murhasta saamillaan
varoilla rakensi hän itselleen komean talon, hänestä tuli suurviljelijä
ja lautamies ja sekä herrat että talonpojat kunnioittivat häntä. Mutta
hänellä oli yksi suru: kaikki hänen lapsensa kuolivat häneltä.
Niin eräänä päivänä, kun hänen nuorin lapsensa henkiheikkona makasi,
heräsi murhamiehen omatunto ja hän sanoi vaimolleen: "Minä tiedän,
miksi ei yksikään minun lapsistani elä. Minä olen tehnyt murhan."
Mutta vaimo katsoi häneen kauhistuneena, juoksi lääkärin luo ja
ilmoitti, että hänen miehensä oli tulemassa hulluksi surusta. Ja hänen
täytyi väkisin ruveta vuoteesen ja hänelle määrättiin kylmiä kääreitä.
Mutta hänen omatuntonsa ei antanut hänelle rauhaa ja seuraavana päivänä
kokosi hän ympärilleen kaikki ystävänsä ja kylänmiehensä ja kertoi
heille, kuinka asia oli. Hän kuvaili heille mökin, missä rahat olivat
ja kuolleiden asennot lattialla, mutta kylänmiehet nauroivat vain
hänelle ja sanoivat: "Lautamies laskee leikkiä. Meidän pitää valita
hänet kunnan esimieheksi."
Mutta omatunto painoi raskaana murhamiehen päällä ja viikon perästä
matkusti hän kaupunkiin tapaamaan sitä nuorta miestä, joka hänen
tähtensä vangittu oli. Hän ainakin uskoo minua, ajatteli hän.
Hänen tarkoituksensa oli näet antaa itsensä ilmi oikeudelle, sillä hän
luuli näin pelastavansa lapsen, joka henkiheikkona makasi.
Mutta kun hän tuli vankilaan, jossa se murhasta vangittu mies oli, näki
hän, että hänen toivonsa oli ollut turha. Sillä se nuori mies oli jo
niin kauvan vankina istunut, hän oli käynyt niin kalpeaksi ja papit
olivat niin monta kertaa saarnanneet hänen kopissaan, että hän itsekin
jo uskoi omaan syyllisyyteensä ja katui katkerasti rikostaan. Jumalan
avulla toivoi hän sen kuitenkin sovittavansa.
Raskain mielin kääntyi lautamies takaisin, sillä hän oli varma, että
hän kotiin tullessaan tapaisi lapsensa kuolleena. Mutta kun hän
kotiportille saapui, seisoi vaimo häntä vastassa ilosta säteilevin
silmin ja sanoi: "Lapsi elää. Lääkäri sanoo, ettei hänellä ole mitään
vaaraa."
"Hm", ajatteli lautamies, "se on merkki siitä, että minun ulkonainen
onneni on loppunut. Ainakaan en minä pääse kunnan esimieheksi." Mutta
kun seuraava vaali tuli, niin katso, enemmistö oli hänen puolellaan,
hänet valittiin kunnan esimieheksi ja pian sen jälkeen valtiopäiville
ja hän eli vielä monta, monta vuotta kaikkien kansalaisten siunaamana.
Ja hän sai vielä sen jälkeen paljon lapsia ja hänen lapsensa hautasivat
hänet ja hän kuoli suuressa kunniassa. Mutta kuolinvuoteellaan kutsui
hän papin luokseen ja sanoi:
"Uskotko sinä, että minä olen tehnyt murhan?" Ja hän kertoi koko
tapauksen hänelle.
Mutta kun pappi ajatteli kaikkia niitä hyviä töitä, joita tämä mies
oli nuoruudessaan tehnyt, sekä näki sitä paitsi hänen vilpittömän
katumuksensa, ei hän epäillyt antaa hänelle synninpäästöä ja vastata
hänelle:
"Murhan olet sinä ehkä tehnyt. Mutta sielusi olet sinä pelastanut."
Ja niin nukkui se murhamies autuaassa uskossa Vapahtajaansa ja tuli
taivaaseen. Mutta pappi, joka oli hänelle Herran ehtoollisen antanut,
ei tiennyt, että myöskin se viattomasti tuomittu mies vankilassaan oli
nukkunut uskossa Vapahtajaansa ja tullut autuaaksi. Se mies, josta
tässä on ollut puhe, oli siis pelastanut kaksi sielua.