Vanha markiisi de la France lepäsi vuoteellaan. Hän oli levännyt siinä
aina viime sodasta saakka, josta hän oli voitettuna palannut, eikä
kukaan enää oikein tiennyt, oliko hän elävä vai kuollut. Hämähäkit
olivat kutoneet verkkonsa hänen päänsä ylitse, vieraat käyneet juomassa
hänen viinejään, muukalaiset raiskaamassa hänen vaimonsa ja tyttärensä.
Mutta kukaan ei ollut uskaltanut hänelle vielä kuolinkelloja soittaa.
Sitäkin uskallettiin eräänä päivänä. Silloin kohosi vanha markiisi
vuoteessaan:
— Mikä on tuo soitto, joka soi minun isäini linnassa? kysyi hän.
— Ne ovat sinun kuolinkellojasi, vastattiin. Tänään pidetään peijaiset
tässä linnassa.
Silloin katkesivat hämähäkin verkot, silloin nousi vanha markiisi,
sitoi miekan kupeelleen ja astui ulos linnansa portaille. Päivä paistoi
hänen kypäräänsä, hänen silmänsä säteilivät jälleen nuoruuden tulta
ja hänen vartensa oikeni suoraksi niinkuin sen, jonka asiana on tehdä
pyhän hengen ritaripalvelusta maailmassa. Ja kaikki ihmiset, jotka
sen näkivät, sanoivat: "Katso, vanha markiisi on jälleen noussut
vuoteestaan!"
Se oli tarina Ranskan nousennasta. Sillä vanhan markiisin säilä säkenöi
jälleen.