Oli kerran eräässä kylässä vanha noita, joka ei antanut tietojaan
kenellekään. Hän taisi loitsuja tuhatlukuisin, mutta piti ne
suurimmassa salaisuudessa, sillä ne olivat menneet hänen suvussaan
ammoisista ajoista saakka isästä poikaan, eikä heillä koskaan ollut
paljon muuta pääomaa ollutkaan. Mutta tämä velho oli viimeinen sukuaan.
Hän oli oikein suuri tietäjä, jonka luona kävi väkeä läheltä ja kaukaa
ja moni heistä oli suurillakin summilla kokenut häneltä salattuja
sanoja houkutella. Mutta turhaan! Noita piti kuin pitikin aarteensa ja
aikoi nähtävästi viedä ne mukanaan hautaan.
Oli pitäjän herrasväenkin keskuuteen levinnyt huhu tämän noidan
merkillisistä tiedoista ja eräänä päivänä nähtiin pappilan nuoren
maisterin laukku selässä saapastavan noidan pahamaineiselle mökille.
Noita oli kotona kuten ainakin ja katsoi tuikeasti tulijaan:
— Mitä asiaa?
Nuori mies rupesi selittämään asiaansa. Se oli juuri kansallisen
kevään aikaa ja hän osasi puhua oikein kauniisti. Hän selitti, mitä
varten loitsuja koottiin, mikä arvo niillä oli Suomen muinaisuuden
selvittämiseksi ja koko kansallishengen kohottamiseksi. Mutta vaikka
hän kuin kauniisti puhui, ei noita hänelle aarteitaan antanut ja tyhjin
toimin sai nuorukainen palata matkaltaan.
Kului sitten vuosia kymmenkunta ja nuoresta maisterista oli jo tullut
pastori samaan seurakuntaan, niissä hänen isänsäkin oli elänyt ja
toiminut. Eräänä päivänä saatettiin hänen luokseen sana, että vanha
noita tahtoi puhutella häntä kuolinvuoteellaan. Pastori otti mukaansa
ehtoolliskalut, mutta pisti kuitenkin mukaansa myös paperia ja
lyijykynän, arvellen, että hän ehkä vielä viime tingassa voisi saada
noidalta jonkun sananlaskun merkityksi. Isänmaallisena miehenä ei hän
nimittäin ollut vanhoja nuoruuden ihanteitaan unohtanut.
Tultuaan noidan mökille ja istuttuaan hänen vuoteelleen, kysyi pastori:
— Uskotko Herraan Jeesukseen Kristukseen?
— En, vastasi noita, mutta selitti samassa ettei hän ollut pappia sen
vuoksi kutsunutkaan. Hän tahtoi nyt jättää hänelle nuo salatut tiedot,
joita pastori kerran oli häneltä pyytänyt, sillä hän oli joutunut
sen keskustelun jälkeen ikään kuin omantunnon vaivoihin, eikä ollut
saanut rauhaa yöllä eikä päivällä. Vaikka hän olikin päättänyt viedä ne
mukanansa hautaan, tahtoi hän nyt tehdä tuon uhrin isänmaalle.
Pastori, vaikka olikin huolissaan sairaan sielun puolesta, kalvoi
paperin ja lyijykynän taskustaan ja sanoi:
— Jaksatko sitten muistaa jotakin?
Ja noita rupesi hyräilemään. Pian nähtiin, että pastorin paperi ei
riittänytkään, vaan hänen täytyi lähettää hakemaan uutta pappilasta.
Kolme päivää ja kolme yötä istui hän noidan mökillä ja kirjoitti
lakkaamatta, sillä hän oli todellakin isänmaallinen mies eikä ollut
nuoruuden ihanteitaan unohtanut. Mutta noidan hengitys kävi aina
heikommaksi.
Kolmantena päivänä sanoi pastori:
— Emmeköhän me jo lopeta? Mielestäni on sinun aikasi jo ruveta sielun
asioita ajattelemaan. Mutta silloin oli noita jo niin heikko, että
hän ei jaksanut enää muuta kuin ähkyä. Ja niin antoi pastori hänelle
ehtoollisen, laski kätensä hänen päänsä päälle, lankesi polvilleen
ja rukoili, mutta kun hän nousi, oli noita kuollut. Hänen laulamansa
tiedot tulivat ulos painosta pari vuotta myöhemmin ja herättivät
yleistä ihastusta asiantuntijain piireissä.
Vanhoilla päivillään rupesi pastoria vaivaamaan tuo muisto, sillä hän
ei ollut oikein varma, oliko noita hänen ripillänsä päässyt taivaasen.
Levottomuudessaan tiedusti hän asiaa piispaltakin, kun tämä kerran
sattui virkamatkoillaan siihen pitäjään. Mutta piispa lohdutti häntä ja
sanoi:
— Ole huoleti poikani! Hän antoi kaikki, mitä hänellä oli ja sellaista
sielua ei Herra hylkää.