Loppupuoli Maunu Liehakoin hallitusta oli vielä rasittavampi hänen
kansoilleen. Ruttotauti raivosi niin kauheasti Pohjan perillä,
että koko pitäjistä kuoli asujamet aivan sukupuuttoon. Sotavelkain
maksamiseksi ynnä tuhlari-elämänsä ylläpidoksi kiskoi kuningas
raskaat verot rahvaalta. Kaiken tämän pahan päälliseksi syttyi
vielä viimein kapinoita ja keskinäistä sotaa valtakunnassa. Mutta
Suomalainen ei voi kuitenkaan muilla kuin riemulisimmilla tunteilla
muistella tätä aikaa, sillä sehän se on kansallemme tuottanut
oikeuden, että saa itse olla päättämässä laeistaan ja veroistaan.
Kurja on useimmiten niiden kansain kohtalo ollut, jotka väkisen
on käännytetty uuteen uskoon. Tuskin yksikään on saanut pitää
itsenäisyytensä, juuri harva oman kielen ja kansallisuutensa,
useimmat on sorrettu viheljäisimpään orjuuteen taikka juurta jaksain
hävitetty niinkuin metsän petoja. Me vaan tarvitsemme silmät luoda
tuolle puolle Suomenlahtea, nähdäksemme kuinka siellä on käynyt
Wirolais-veljiemme. Wähää myöhemmin kuin Ruotsalaiset tulivat meille
levittämään kristin-uskoa ja valtaansa, saapui Wiron ja Liivinkin
maalle pappeja ja ritareita Saksasta. Näiden maiden kansa kastettiin
väkisen kristin-uskoon, heidän maansa ryöstettiin ritarien omaksi ja
asukkaat itse kukistettiin Saksalaisten orjiksi. Otsansa hiessä on
siitä päivin maan omain lasten täytynyt raataa maata, ja viljan on
sitten vieras aittoihinsa korjannut, antaen palkinnoksi ylenkatsetta
ja ruoskaa. Ja ettei yksikään taitais tästä kurjuudesta päästä, niin
säättiin kova kielto ettei saisi Wirolainen tulla edes porvariksikaan
kaupunkeihin. Tämmöisestä onnettomuudesta on Jumalan armo meidän
kansamme varjellut. Esi-isiemme täytyi kyllä myöskin antaa
itsenäisyytensä kristin-uskon palkaksi. Mutta se vieras valta, minkä
alle he joutuivat, oli jalon, vapaan kansan, joka heille soi saman
vapauden mikä sillä oli itsellään. Suomen talonpoika pysyi vapaana
miehenä omalla tahollaan, häntä ei estänyt mikään sääntö pääsemästä
mihin virkaan ja paikkaan vaan kunnollansa kykeni. Ruotsin valta ei
siis ole ollut sorroksi, vaan kasvatus-kouluna Suomalaisille, jossa
eri heimokunnat ovat yhdeksi kansaksi liittyneet ja tämä Suomen kansa
sitten täydellisemmin, kuin kenties muuten olis mahdollista ollut,
tehnyt kristillisen sivistyksen omakseen. Wasta saamme nähdä kuinka
Kaikkivaltiaan käsi, joka kaikkina aikoina on niin ihmeellisesti
kainnut pientä kansaamme, jälleen lopetti tämän koulun, koska se
kansallisuudellemme alkoi tulla vahingolliseksi.
Birger Jaarli ja hänen sukunsa, joiden hallitessa Suomi joutui
Ruotsin valtaan, ovat ikimuistettavat niiden lakein suhteen, jotka
he säätivät varjelukseksi alamaistensa hengelle ja tavaroille.
Ihmiset siihen aikaan olivat kovin väkivaltaiset, niin että
yhtenään tappoivat toisensa pikamielissään. Kun semmoinen murha
oli tapahtunut, piti Ruotsalaisten tavan mukaan murhatun likimmän
sukulaisen tappaa murhaaja kostoksi. Sen tehtyä hän vuorostansa
joutui koston-alaiseksi, ja sillä lailla kesti sotaa vuosikymmeniä
molempien sukujen välillä. Tätä tapaa kerrassansa poistaa olis ollut
turha yritys. Mutta saadaksensa väkivallan edes vähän hillityksi,
kielsi Birger Jaarli ihmistä tappamasta _kirkossa, keräjissä tai
hänen omassa kodissaan_. Samaten piti naisten aina olla täydessä
turvassa, vaikka heidän sukunsa kuinkin vihoin elivät. Näitä
rauhalakeja sitten jokainen uusi kuningas vannoi pitää voimassa
ja siitä niitä sanottiinkin _kuninkaan valaksi_. Ken sitä vastaan
rikkoi, oli kuninkaan voimalla rangaistava.
Birger Jaarlin poika, Maunu kuningas, näitä rauhalakeja vielä lisäsi.
Hän otti turvihinsa kaikki _lesket, orvot_ sekä kykenemättömät
_vanhukset_; myöskin kielsi hän _maksutta vaatimasta yösijaa ja
ruokaa talonpojilta_, niin kuin sen ajan mahtavilla oli tapana tehdä
matkoillansa. Tästä Maunu saikin liikanimensä _Ladonlukko_, ja
syyllä sanoo vanha ruotsalainen historioitsija että siitä nimestä
on Maunu kuninkaalle paljon suurempi kunnia kuin jos hän olis ollut
Ladonrikkoja niinkuin muut hänen aikuisensa kuninkaat.
Maunun pojan Birgerin hallitessa kukistettiin, niinkuin tiedämme,
Karjalakin Ruotsin vallan alle. Sekin samassa tuli Ruotsin lain
turvihin, mutta noilla rajaseuduilla näkyy kuitenkin väkivalta olleen
julkisempi kuin missään muualla, koska kuningas antoi suojelus- ja
rauhakirjan nimen-omaan sen maakunnan naisille. -- Ja Birgerin
veljenpoikakin, tuo muuten pahamaineinen kuningas Maunu Liehakko,
kuitenkin puolestansa jatkoi esi-isiensä tointa, säätäen että Ruotsin
valtakunnassa _ei saisi vasta olla orjaa eikä orjan nimellistäkään_.
Laamanni se oli joka maakunnan keräjissä lautakunnan kanssa
ratkaisi riidat ja tuomitsi rikokset. Suomikin sai jo v. 1324 oman
laamanninsa. Muuten on mainittu Ruotsin kuningasten pitäneen suurta
huolta että Suomeen pantaisiin virkamiehiksi ainoasti lempeitä ja
viisaita miehiä. Sillä Suomalaiset sanotaan silloin olleen tylyä ja
jäykkäluontoista kansaa, joita ei sopinut korskeasti kohdella; mutta
lempeästi neuvoelevaa hallitsijaa he tottelivat mielellänsä.
Lain suojassa oli Suomessa ruvettu maata viljelemään yhä enemmän ja
kansaa karttui karttumistaan lisään. Aivan toisennäköinen oli maamme
ollut Ruotsalaisten tullessa, toisennäköinen oli nyt Maunu Liehakon
aikana. Ennenkin oli kyllä vähän kaskea viljelty ja karjaa hoideltu,
mutta pää-elatuksena oli kuitenkin ollut kalastus ja metsänkäynti.
Nyt jo oli peltoa koko joukko ja toista yhä raivaeltiiin lisäksi.
Pähkinälinnan rauhasovinnon perästä alkoivat kuninkaatkin kehoittaa
uusia alamaisiansa saloihin uudistaloja perustamaan, luvaten siitä
monivuotista veronvapautta.
Niinpä oli jo Warsinais-Suomi jotenkin hyvin viljelty ja asuttu;
kirkkoja ja pitäjiä siinä jo mainitaan olevaksi koko joukko. Sama
oli myös laita Uudellamaalla, missä ruotsalaiset uudis-asukkaat
heti alusta enemmän harjoittelivat maanviljelystä ja karjanhoitoa
kuin heidän suomalaiset naapurinsa. Useampia kirkkoja alkoi jo olla
myöskin Hämeen ja Satakunnan eteläisemmissä seuduissa ynnä Ahvenan
saaressa. Waan Pohjanmaalla, Savossa ja Karjalassa niitä vasta oli
joku harva. -- Linnojen turvissa oli vähitellen kasvanut pikkuisia
kaupungeita. Wanhin niistä oli Turku; sen lisäksi tuli v. 1365 Ulvila
Kokemäenjoen varrella joka sitten joen suuhun muutettuna on saanut
nykyisen Pori nimensä, ja parikymmentä vuotta myöhemmin mainitaan
myös Wiipurin linnan edustalla kauppala, vaikka se vasta v. 1403 sai
varsinaiset kaupungin oikeudet.
Alussa olivat tietysti papit ynnä muut virkamiehet olleet ulkolaisia;
mutta tähän aikaan alkoi jo Suomen miehiä olla korkeimmissakin
viroissa. Ensimmäinen suomensukuinen Turun piispa oli Maunu n. v.
1300 paikoilla. Epäilemättä oli silloin jo monta Suomalaista alempina
pappeina. Jopa saattoi varakas Suomalainen vaikka aatelissäätyynkin
päästä. Ruotsissa ei, näet, silloin vielä ollut vakinaista sotaväkeä,
vaan sodan tullen lähti kuninkaan käskystä yksi tai useampi mies
talolta, kukin omin aseineen, eväineen. Köyhemmät tulivat sotaan
jalkaväkenä, mutta varakkaammat ratsun selässä ja rautapuvussa, josta
he saivat palkinnoksi aatelisarvon ja veronvapautta talollensa.
Kaikessa näemme siis Suomalaisten olleen Ruotsalaisten vertaisina;
puuttuipa kuitenkin heiltä vielä yksi tärkeä oikeus: heillä ei
ollut sanan sijaa kuninkaan vaaleissa ja valtiopäivissä. Senkin
edun he nyt saivat seuraavalla tavalla. Kuningas Maunu Liehakko
oli, niinkuin jo tiedämme, järin huono hallitsija, rasitti kansaa
veroilla ja tuhlaeli rahaa juomaveljillensä. Siitä nousi viimein
kansa kapinaan ja Maunun täytyi antaa puoli valtakuntaa pojallensa,
_Eerikki_ hertualle. Tämän osaksi tuli Suomi, jolle hän teki paljon
hyvää. Mutta parin vuoden päästä Eerikki herttua äkkiä kuoli; kansa
kuiskutteli että hän muka oli saanut myrkkyä omalta isältään. Kun
Maunu tuosta rupesi entiseen elämäänsä uudestaan, niin nousi taas
kapina ja maahan kutsuttiin hänen nuorempi poikansa _Hokana_, Norjan
kuningas. Tämä tullessansa tahtoi houkuttaa Suomen miehet puolelleen
ja käski sentähden heidänkin laamanninsa ynnä kaksitoista talonpoikaa
_Moran keräjiin_, missä kuningasvaali oli tehtävä. Sama oikeus,
vakuutti vielä kuningas, olkoon heille suotu vastaiseksikin, sillä
esivanhempamme ovat heitä aina kokeneet uskollisiksi ja rakkaiksi ja
on siis kohtuullista että Itämaa (niin siihen aikaan nimitettiin koko
Suomenmaata ja Suomi silloin vaan oli Turun seudun nimenä) saa olla
samassa arvossa ja suosiossa kuin muut laamannikunnat ja hippakunnat
Ruotsinvallassa. -- Kuitenkin oli tähän pantu siihen aikaan
välttamätöin lisäys, nimittäin että kuningasvaalia ei sentähden saisi
viivyttää, jos Suomalaiset talven tai myrskyin tähden eivät pääsisi
yli meren tulemaan. Tämä ikimuistettava kirje on annettu Helmik. 15
p. 1362.
Mutta kuninkaan vaali Ruotsissa kävi seuraamalla tavalla. Noin
peninkulman päässä Upsalasta on _Moran_ nurmi, jonka keskellä seisoi
iso pyöreänmuototuen paasi matalain kivijalkain nojassa; sen
ympärillä oli ringissä kakstoista pienempää kiveä. Siinä paikassa
pidettiin _Moran keräjät_. Niihin kokoontuivat joka maakunnasta
laamanni ynnä kakstoista taitavaa ja tunnollista talonpoikaa,
jotka maakunnan rahvas oli valinnut edusmiehikseen. -- Ensiksi
antoi Uplannin laamanni äänensä, sitten muut kukin järjestänsä.
Ken enimmät äänet sai, se oli valittu Ruotsin kuninkaaksi. Hän
nyt vannoi kansalle valansa, pitäen kätensä raamatun ja pyhäin
luitten päällä. Sitten kohotti kättänsä ja vannoi pitää Jumalalle
ja kansalleen kaikki mitä oli luvannut, millään muotoa rikkomatta,
vaan päinvastoin lisäten sitä kaikenmoisella hyvällä, varsinkin
kuninkaallisella suosiollansa. Sen perästä vannoivat laamannit ja
talonpojat puolestansa uskollisuusvalan kuninkaalle, jolla valalla
nyt oli sidottu "nuori ja vanha, syntynyt ja syntymätön, hyvän ja
pahansuova, poissa ja läsnä olija." Wiimeiseksi nostettiin kuningas
sen suuren paaden päälle seisomaan. Näin Ruotsin hallitsijaksi
tultua, oli uuden kuninkaan sitten ratsastaminen ympäri valtakuntansa
ja joka maakunnassa erikseen sama vala tekeminen ja saaminen. Tätä
ratsastusta sanottiin nimellä _Eriksgata_. Suomessa eivät kuninkaat
kuitenkaan liene usein käyneet, koska matka sinne oli niin kovin
pitkä ja hankala.