Pähkinälinnan sovinnon perästä pysyi rauha pari vuosisymmentä
rikkomatta Wenäjän ja Ruotsin välillä. Ruotsin kuninkaana oli
silloin ala-ikäinen lapsi, Birger kuninkaan veljenpoika _Maunu_,
jonkatähden Matti Kettilmundiupoika, meille jo tuttu Nevan retkeltä,
piti valtakunnan ohjat käsissään. Niin kauan kuin tämä urhokas ja
viisas herra hallitusta hoiti, kävi kaikki hyvin Ruotsinmaalla.
Mutta kuu sitten kuningas itse hallitsemaan rupesi, niin sai
Ruotsin kansa parka kärsiä monta kovaa rasitusta. Sillä Maunu
eleli aika ylellisellä tavalla ja oli muutenkin niin löyhämielinen
ja turhamainen luonteeltaan, että siitä on saanut _Liehakko_
liikanimeksensä.
Turhamaisessa kunniahimossansa sai hän viimein senkin mielen
päähänsä, että hänen pitäisi mennä Wenäjäin maata valloittamaan ja
kastamaan sen kansan kristin-uskoon. [Katolin uskoiset eivät silloin
pitäneet Kreikanuskoa pakanuutta parempana.] Se toivo häilyi vaan
Maunun mielessä, että tämmöisellä uroteolla tulisi maailman mainioksi
ja senlisäksi vielä kentiesi pantaisiin häntä pyhäin miesten
joukkoon. Sitä vastaan ei hän punninnut vähääkään oliko hänellä ja
Ruotsin kansalla kykyä niin suurta tuumaa toimeen saamaan.
Ruotsissa eli siihen aikaan korkeasukuinen rouva, nimeltä Brigitta,
joka maailman turhiin menoihin kyllästyneenä asui perustamassansa
Wadstenan luostarissa. Häntä pidettiin erinomaisen pyhänä vaimona ja
luultiin hänen unissa sekä näöissä yhä saavan ilmestyksiä Jumalalta.
Koska nyt tieto levisi kansaan kuninkaan aikomuksesta, tuli Pyhä
Brigitta häntä siitä epäämähän. "Ensiksi", lausui hau, "laittele
mitä on laittamista omassa maassasi, sitten vasta pyydä muiden maata
lisään. Waan jos et sittenkään malta olla lähtemättä tälle retkelle,
niin älä kumminkaan vie mukaasi muukalaista väkeä eikä omaa kansaasi
muita kuin vapaehtoisesti parveen pyrkiviä. Jos edes tätä neuvoani
tahdot noudattaa, niin olet saava suuren voittosaaliin!" Mutta
kuningas vaan nauroi Pyhän Brigitan neuvoja ja varoituksia, sanoen
ne ämmän joutaviksi loruiksi. Hän läksi kun läksikin sotaan v. 1348,
vei kaikki omat miehensä mukahan ynnä niiden lisäksi suuret joukot
Saksan ja Tanskan sotaväkeä, joiden palkkaamiseksi täytyi panna
panttaukseen kuninkaan linnoja ja rasittaa kansaa raskailla veroilla.
Tultuaan Koiviston saareen Wiipurin tienoolla, lähetti Maunu
semmoisen sanan Novgorodin kaupunkiin: "Laittakaa te tänne pappi ja
minäkin panen papin puolestani; ne väitelkööt keskenänsä kenen lie
usko parempi. Jos voittanee teidän pappinne niin minä kansoineni
teidän uskoon rupean; vaan jos meidän voittaa niin pitää teidän
kääntyä minun uskooni". -- Mutta Novgorodilaiset eivät siihen
suostuneet, panivat vaan tämän vastaukseksi: "Konstantinopolista me
olemme saaneet uskomme; sinne saat lähettää pappisi väittelemään
patriarkan (ylimmäisen papin) kanssa. Me emme sinun kanssas huoli
sanasotaan ruveta".
Tästä suutuksissaan läksi tuosta kuningas Inkerinmaalle, kastatti
Inkerikot katolin uskoon ja sai Pähkinälinnan valtaansa. Linnassa
oli koko joukko Wenäläisiä joutunut vangiksi ja ruvettiin nyt
aprikoimaan, arvelemaan mitä niillä oli tehtävä. Ruotsin miehet
neuvoivat ne kaikkityyni tappamaan, niin ei muka olisi heistä enää
vasta vastusta. Mutta Saksalaiset ja Tanskalaiset, joiden mieli
teki suurempaa saalista, käskivät ottaa kultaa, hopiaa lunnaiksi
ja päästää miehet kotiin. Kuningas noudatti muukalaisten neuvoa,
ajatti parrat Wenäläisiltä, kastatti heidät katolin uskoon, ja laski
kotihin menemään, sillä välipuheella että toisivat kultaa lunnaikseen
ynnä muunkin kansansa kastettavaksi. Näille toimille Wenäläiset
muka läksivät, ja Maunu jäi leiriinsä odottamaan, kulutellen siinä
ruokavarojansa joutilaisuudessa. Wenäläiset vihdoin palasivatkin
Maunun luokse, mutta kullan sijasta heillä oli teräsmiekat kädessä,
ja muun kansansa he toivat muassaan ei kastettavaksi, vaan
tappelemaan. Pian tuli Maunu tuosta semmoiseen ahdinkoon, että kiitti
onneansa kun vähäisen joukon kanssa pääsi eheänä pakoon. Sentähden
tästä laulaakin Ruotsin riimikronika:
Siitä nähdä sai Maunu parka,
Ett' oli kasvanut uusi parta;
Jos olis ajanut heiltä poikki kaulan,
Eip' olis joutunutkaan siihen paulaan.
Kuninkaan paettua rupesivat Wenäläiset Pähkinälinnaa piirittämään,
joka vielä oli Maunun väen hallussa. Siihen aikaan ei vielä tiedetty
mitään ruudista eikä tykeistä. Linnaväki varjeli itseänsä nuolilla,
jotka lennätettiin suurista, pontevista rautajoutsista, tai raskailla
kivillä, jotka nakattiin omituisilla nakkauskoneilla. Samoilla
neuvoilla koettelivat piirittäjätkin puolestansa tehdä vahinkoa.
Mutta jos ei linnaa ollut aikaa niin kauan pitää piirityksessä
kunne väen täytyi ruoan puutteesta heittäytyä vangiksi, niin oli
ainoana varmana keinona väkirynnäkkö. Sen estämiseksi oli linnoilla
aina syvät vesi-ojat ympärillänsä, josta talvella lohkoeltiin jäätä
rikki. Muureille sitä vastaan vettä valettiin siks että pysyisivät
liukkahana. Jos sitten vihollinen kuitenkin pääsi muurin edustalle ja
rupesi tikapuilla ylös pyrkimään, niin ampui ja hakkasi heitä muurin
päällä seisova linnaväki, ja vaimotkin sekä lapset auttelivat sillä
että ryntääjien päälle pudottivat suuria kiviä tai valoivat kuumaa
tervaa ja öljyä. Piirittäjät puolestaan vierittivät muurin edustalle
suuria röykkiöitä risuja ja puita, jotka sitten sytyttivät, niin
että tuuli ajoi liekin sekä savun linnaan ja linnaväen oli pakko
muurilta väistyä. Tällä keinoin Wenäläiset tässäkin saivat Ruotsin
miehet muurin päältä ja pääsivät sitten linnaan sisään. Suurin
osa linnaväkeä oli tappelussa kaatunut, loppu vietiin vankeuteen
Wenäjälle. Sota sitten vielä kesti pari vuotta edelleen, mutta v.
1351 tehtiin Tartossa Liivinmaalla uusi rauhasovinto 23:ksi vuodeksi.
Näin onnettomasti päättyi Maunu kuninkaan retki Wenäjätä vastaan,
mutta Wenäen munkkein tarinoissa se on vieläkin onnettomammaksi
kuvattu. Ne, näet, hokevat että Maunun laiva muka myrskyn ajamana
oli rikkounut Walamon saaren rantaan Laatokan järvessä. Kuninkaan
sanotaan silloin ypö yksinänsä pelastuneen surman suusta ja
ylimielisyyttänsä katkerasti katuen kääntyneen Kreikan uskoon, ynnä
eläneen lopun ikäänsä munkkina Walamon saaren luostarissa. Ennen
kuolemaansa hän vielä oli muka testamentin kirjoittanut, jossa kaikin
mokomin varoittaa Ruotsin kansaa ja kuningasta sotaan rupeamasta
Wenäjän valtaa vastaan, koska siitä aina Jumalan kaikkivaltias käsi
kostaa. Walamon luostarin kirkkotarhassa näytetään tätä nykyäkin
vielä hautakiveä, johon on piirretty Maunun nimi ja kuolinpäivä.