Niissä suurissa hertoissa, jotka nimellä ja sinetillään vahvistivat
Hokana kuninkaan merkillisen kirjeen, mistä viime kertomuksesta on
ollut puhetta, oli myöskin Turun sen aikuinen piispa _Hemminki_. Tämä
oli Ruotsalainen syntyisin ja virkahansa tullut v. 1338.
Sen ajan piispat olivat aika uhkeita ja mahtavia herroja.
Summattomilla tuloillaan he saattoivat elää komeammin kuin
rikkahinkaan aatelisherra ja ritari. Kuninkaan neuvokunnassa heillä
oli ensimmäinen sija ja suurin sananvalta. Olipa usein nähty
piispojen uskaltavan taisteluhun itse kuningasten kanssa ja monasti
olivat näissä taisteluissa pääsneet voitolle. He pitivätkin itseään
Jumalan käskynhaltijoina maan päällä, joiden sanaa kaikkein ihmisten
muka täytyi totella, ja aloittivat kirjeitänsä näillä pöyhkeillä
sanoilla: _Me, se ja se, Jumalan armosta sen ja sen hippakunnan
piispa_... sillä osoittaen että mielestään olivat kuningasten
vertaisia.
Turun piispa Hemminki, jos mikin, oli ankara kaikkea sitä
kunnioitusta ja tottelemista vaatimaan mitä arveli tulevan
itsellensä. Hän piti myöskin tarkan vaarin siitä että hänen ja
kirkon saatavat lyhentämättä suoritettaisiin ja koki milloin tällä
milloin toisella keinolla niitä vielä kartuttaa. Moseksen käsiin
nojauten vaativat silloin papit kymmenekset kaikista maan antimista
ja olivat hyvin kärkkäät osansa perimään niin pian kuin joku uusi
elinkeino tuli tavaksi. Rahvas tietysti ei ollut kovin hyvillään
noista piispan keksimistä uusista lisämaksuista. Milloin missäkin
Suomen maakunnassa ilmestyi talonpojissa niskoittelemista, niin
etteivät ruvenneetkaan maksamaan mitä piispa vaati. Silloin koetti
Hemminki ensikeinonsa, että Maunu kuninkaalta, joka oli harras
pappein ystävä, hankki kirjeet, missä talonpojat kotoaan käskettiin
jok'ainoan äyrin maksamaan mitä vaan piispa oli päälle pannut. Mutta
jos ei tämä välttänyt niin olipa hänellä vielä tehosampi temppu
varalla. Tämä temppu oli _pannaan julistus eli kirkon kirous_. Pannan
alainen ei saanut käydä kirkossa, ja jos siihen astui, niin kynttilät
sammuivat, laulu vaikeni ja Herran huone pidettiin saastutettuna.
Pannan alaisessa pitäjässä tai maakunnassa ei kastettu lapsia, ei
vihitty avioparia, ei voideltu kuolevia pyhällä öljyllä, sanalla
sanoen ei annettu mitään papillista apua ja sen lisäksi oli kaikki
kanssakäyminen ja seuruus näiden onnettomain kanssa kielletty muilta
kristityiltä. Semmoinen rangaistus taivutti pian jäykimmätkin niskat
kuuliaisuuteen. Onpa kuitenkin mainittu että kerran Sääksmäkeläiset
oikein hämäläisellä uppiniskaisuudella kestivät pitkän ajan tätä
kirkon pannaa, johon heidät oli julistettu sentähden että olivat
kirkkoherransa kanssa riidelleet kymmeneksestä. Mutta lopulla
täytyi heidän kuitenkin myöntyä ja vielä päälliseksi maksaa kolme
hopeamarkkaa sakkoa joka seitsemänneltä viikolta, minkä olivat pannan
alla olleet.
Toinen kerta oli Hemminki Uusmaalaisten kanssa riidassa kymmeneksen
maksosta. Sillä kertaa piispan hyvä ystävä Maunu kuningaskin päätti
talonpoikain olevan oikeassa ja ratkaisi riidan, luultavasti hyvällä
syyllä, heidän eduksensa. Mutta mitäs siitä. Piispa paikalla kirjeen
julisti, jolla kokonaan kumosi kuninkaan tuomion, vakuuttaen että
kuningas vaan pahanilkisten rauhanrikkojain neuvosta oli sekaantunut
asiaan, jossa hänellä muka ei ollut mitään sanansijaa ollenkaan.
Sillä maallikko, arveli piispa, olkoon hän kuinka hurskas hyvänsä, ei
ole mahdollinen päättämään kirkon asioista. -- Siihen jäikin sitten
asia, sillä Maunu Liehakossa ei ollut miestä Hemmingille vastahankaa
vetämään. Hänessä ei ollut miestä edes suuttumaankaan piispalle,
sillä tämän perästä niinkuin ennenkin antoi häin Hemmingille ja
hänen kirkollensa yhä uusia etuuksia ja lahjoja. Niin esim. sai
piispa vallan antaa kelle tahtoi melkein kaikki kirkkoherran virat
Suomessa. Myöskin vapautti kuningas kaikki tuomiokirkon alla olevat
talot ynnä niiden asukkaat kruunun veroista, ja lahjoitti vielä monta
taloa lisäksi. Näitä etuuksia kartutti Maunun poika Eerikki herttua
vielä sillä että vapautti kaikki piispan palvelijat ja lampuodit
sotapalveluksesta. Samaten Albrekt Meklenburgilainen, joka v. 1363
tuli Ruotsin kuninkaaksi, vahvisti entiset etuudet ynnä vielä lisäsi
uusia, esim. että milloin joku piispan palvelijoista rikoksesta
sakkoon tuomittiin, niin menisi tämä sakko piispan kukkarohon.
Hemminki kannatteli piispa-arvoansa komealla ja loistavalla
elannolla. Epäilemättä olivat, vaikkei siitä ole meille muistoa
säilynyt, hänen aittansa ahdattuna herkuilla, hänen kellarinsa
teloilla tynnyrit tynnyreitten päällä vanhinta viiniä, hänen arkkunsa
täynnä kalleimpia kaluja. Sen me ainakin Hemmingistä tiedämme että
hän linnassansa elätti neljäkymmentä ratsumiestä eli huovia. Sitä
kysyttiinkin siihen aikaan kaikkein ensiksi, jonkun herran rikkautta
ja mahtavuutta tiedusteltaessa, monenko miehen kanssa hän ratsastaa.
Mitä suurempi joukko niitä oli, sitä korkeammassa arvossa herraa
pidettiin ja sitä suurempi oli sillä sanansija noina aikoina koska
asiat enimmiten ratkaistihin miekalla.
Mutta ei Hemminki kuluttanut kaikkia tulojansa omaksi loistokseen.
Suurella hartaudella hän myös pani rahaa kirkkojen koristamiseen ja
juhlallisiin kirkkomenoihin, jota siihen aikaan pidettiin olevan
Jumalalle otollisimpia töitä. Warsinkin karttui Turun tuomiokirkkoon
hänen aikanansa paljon uutta komeutta. Siihen rakennettiin useampia
alttareita lisään, siihen ostettiin kaikenlaisia kalleita kaluja,
joista erittäin mainitaan korea hiippa ja piispan sauva. Siihen
laitettiin uusia pappispaikkoja; sillä mitä useampia pappeja
oli läsnä jumalanpalveluksessa, sitä juhlallisempana pidettiin
kirkkomenoa.
Pitipä Hemminki huolta muustakin kuin ulkonaisesta loistosta. Hän
sääti papistolleen uuden kirkkolain ja matkusteli itse ympäri
laajaa hippakuntaansa katsastamassa että tätä hänen lakiansa
noudatettaisiin. Turussa hän kustansi koulua ja lahjoitti
tuomiokirkkoon _kolmekymmentä kirjaa_. Meistä ei tämä lahja kyllä
näytä kovin suurelta, mutta toista se oli siihen aikaan. Sillä
kirjapainon taito oli vielä keksimättä ja jokainen kirja oli käsin
kirjoitettava. Sekin jo oli hyvin kallista työtä, mutta kirjat
tulivat siitä vielä kalliimmaksi kun niihin maalattiin kaikellaisia
kuvia kullalla, hopealla ja kalleilla väreillä. Yhdestä ainoasta
kirjasta silloin annettiin maksuksi 10-12 naulaa hopeaa taikka
kokonainen talo.
Me nyt Hemminki piispan toimissa näemme kiitettävää ja moitittavaa
sekaisin. Mutta hänen aikuistensa miesten silmissä oli hänessä tuskin
mitään moitteen sijaa. Ne kyllä saattoivat olla hänelle vihoissaan,
joilta hän oli kiskonut kohtuutonta maksua. Mutta ylimalkaan
pidettiin silloin rahan haalimista kirkon ja pappein omaksi hyvin
ansiollisena ja jumalisena tekona, ja piispan kopeus ei ihmeyttänyt
paljon ketäkään, sillä kaikki todellakin katselivat häntä Jumalan
sijaiseksi. Hemmingin muiden ansioitten lisäksi luettiin sekin että
hän eli hartaassa ystävyydessä pyhän Brigitan kanssa, josta jo on
ennen ollut puhetta. Kummako siis jos Hemmingin kuoltua v. 1366, se
huhu levisi kansaan, että muka hänen ruumiinsa oli ruvennut ihmeitä
tekemään. Sentähden ryhdyttiin pian hankkeisin että saataisiin häntä
pannuksi pyhäin miesten joukkoon, pyhän Henrikin rinnalle. Tähän
tarvittiin itse paavin suostumus, joka oli suurilla rahasummilla
lunastettava ja itse juhlamenossa oli sitten niin monta kallista
temppua että asia kauan aikaa jäi paljaisin hankkeisin.
W. 1514 vietettiin vihdoin viimeinkin Hemmingin _autuuttamisjuhla_,
joka ensin oli pidettävä ennenkuin itse päätoimitukseen,
_pyhitysmenoon_ saatiin ryhtyä. Tämä on Hemminki paralta jäänyt
pitämättä, sentähden että koko katolin usko pyhineen juhlineen
juuri siihen aikaan hävitettiin Suomesta. Mutta autuuttamisjuhlan
menoista on meille tarkka kertomus säilynyt. Turun tuomiokirkon
keskipaikkaan, patsasrivien välille, oli laudoista rakennettu lava,
4 kyynärää korkea ja 30 pitkä, jonka päälle oli asetettu alttari.
Tällä lavalla saivat ainoasti korkeimmat herrat seisoa, nimittäin
Upsalan arkkipiispa Jaakko Olovin poika, Turun piispa Arvi Kurki,
Strengnäs'in piispa Mattias Ryning, valtionhoitaja Sten Sture ynnä
valtioneuvokset ja arvokkaimmat pappismiehet Suomesta ja Ruotsista.
Lavan yli riippui sata lamppua ja sen päällä seisoi niin monta
kynttilää kuin vaan suinkin mahtui. Kaikkein patsasten juuressa
suitsusi lattialla pyhää savua ja myrhamia. Keskellä kirkkoa riippui
kolme suurta, kummin puolin maalattua vaakunaa: valtionhoitajan,
arkkipiispan ja niiden välillä Hemminki piispan. Joka patsas oli
koristettu Hemminki piispan muotokuvalla ja vaakunalla, valaistuna
vaksikynttilöillä. Laen keskeltä, patsaitten keskikohdasta riippui
viherjöitä lehviä ja kukkasseppeleitä, ja niidenkin väliin oli pantu
kiinni pienempiä kuvia ja vaakunoita. Eikä ollut kirkko yksinänsä
koristettuna. Kirkkotarha ynnä kirkon ja niiden taloin portit, missä
suuret herrat olivat majassa, paistoivat kirjavalta lukemattomista
viherjöistä lehvistä, kukkasista ja vaakunoista. Kaupungin
kaduille oli ripoitettu lehtiä ja ruohoja, talot koristettuna
kukkasseppeleillä ja viherjöillä oksilla; sillä sanottiin: kuka tässä
maailmassa pyhää Hemminkiä kunnioittaa, sille hän taivahassa tekee
samoin.
Itse juhlameno oli seuraavainen. Ensin kaivettiin Hemmingin luut
maasta ja pantiin kullattuun arkkuun, joka kaikin puolin oli
koristettu piispan vaakunalla. Sitten kannettiin arkku juhlallisessa
saattovaelluksessa ja virsien veisaamisella korkeasta kuorista
kirkon ympäri ja sitten lavalle. Kantamassa olivat valtionhoitaja
ja korkeimmat herrat, muulla saattoväellä oli kädessä palavia
tuohuksia. Arkkua alttarille asetettaessa veisasi arkkipiispa: _Veni
sancte spiritus_ [Tule Pyhä Henki]. Sen perästä veisattiin litania
ja Kyrie eleison, ja viimein arkkipiispa veisasi yksinään, johon
laulukunta vastasi. Sen perästä vietiin arkku taas juhlavaelluksella
ympäri kirkkotarhan ja taas takaisin lavalle. Nyt alkoi messu ja
samassa kannettiin arkku korkealle alttarille tai muulle paikalle,
mihin kansan oli helpoin päästä sitä suutelemaan, rukoelemaan ja
lahjoja tuomaan. Waltionhoitaja ja piispat antoivat kukin kullatun
ja hopeitetun leivän ynnä kullatun ja hopeitetun puolikon mesijuomaa
tai viiniä, joka kaikki tuli palvelevien pappien omaksi. Sen perästä
pidettiin lavalta puhe latinaksi ja ulkonakin kirkkotarhassa
saarnattiin pyhästä Hemmingistä. Nyt teki arkkipiispa itse pyhän
toimituksen ja samassa tehtiin "ihmeitä" kirkossa. Tulikieliä
pantiin juoksemaan laesta lavalle ja lavalta takaisin lakeen, eläviä
kyyhkysiä lenteli ympäri, tulta suussa; laesta piraeli öylättejä
ynnä suuria, keltaisia, viherjöitä ja valkoisia kukkia; kyyhkysiä,
pyitä varpusia ja muita pieniä lintuja pyrähteli sinne tänne;
ruudilla täytettyjä tappurapalloja heitettiin sytytettynä alas niin
että näyttivät salamoilta. Kun toimitus oli tehty, messu loppunut
ja rukoukset sekä siunaukset luetut, meni kansa kotiin sianlihaa
viiltämään, kellä sitä oli, ja hyvää Suomen olutta juomaan. Mutta
suurille vieraille oli juhlallinen päivällinen laitettu, missä
syötäessä luettiin vierasten kuullen pyhän Hemmingin ihmetöitä ja
suitsutettiin pyhää savua.
Tämmöisissä juhlissa oli tapana saattovaelluksen päätyttyä heittää
tuohukset käsistä rahvaalle, mutta tässä sitä ei tehty, sentähden
että muka Suomen rahvas oli niin pikamielinen ja röyhkeä ja kukaties
olis suuttunut lahjasta mitä heitettiin kuin koiralle.