Tästä surkeasta seikasta tiedon saatuansa varusti marski Torkel
Knuutinpoika kohta toista retkeä. Hän kokosi vielä suuremman sotajoukon
kuin ensikerralla, niin että sillä täytyi 1,100 alusta, jonka vertaista
laivastoa ei vielä koskaan ollut nähty Itämeren vesillä. Näillä
laivoillaan purjehti hän v. 1300 Karjalaan. Tällä kertaa laski hän
Nevajoen suuhun ja rakensi linnan sen varrelle, juuri siihen
niemekkeesen joka Ohtajoen yhtymäpaikassa pistää Nevaan. Hänellä oli
joukossaan taitava, Romasta tullut mestari, joka linnaan laittoi vahvat
kivimuurit, muuriin kahdeksan tornia, ja torneihin ampumareijät, mistä
kaikellaisilla nakkauskoneilla sopi ampua kiviä vihollista vastaan.
Linnalle pantiin uhka-ylpeä nimi _Maankruunu_ (Landskrona), koska sen
piti hallita ja kurissa pitää koko Karjalan maa.
Noin 800 miestä väkeään lähetti Torkel Nevajokea myöten Laatokkaan
tiedustelemaan eikö jo Wenäen väkeä näkyisi tulevaksi. Tämän joukon
ajoi kova myrsky Laatokan Karjalanpuoliselle s.o. pohjoiselle rannalle
ja pidätti heitä siinä viisi vuorokautta, jolla ajalla he kävivät
rantakyliä polttamassa. Kun sitten kuudentena vuorokautena myrsky
asettui, palasivat miehet Pähkinänsaareen, joka on Nevajoen niskassa.
Tuskin olivat sinne joutuneet, niin näkivät Wenäläisten lähenevän
tuhannella aluksella. Heidän ei siis ollut siinä viipymistä, vaan
täytyi vetäytyä takasin pääjoukon luokse.
Lähemmäksi tultuaan Wenäläiset kyhäsivät suuria lauttoja, latoivat
niihin korkeita risu- ja havuröykkiöitä, sytyttivät lauttansa tuleen ja
laskivat ne virtaa myöten menemään, niin polttaaksensa Ruotsalaisten
laivat. Mutta nämät olivat varoillaan; he vetivät vahvat rautavitjat
poikkipuolin jokea, niin ettei tulilautat pääsneetkään laivain luoksi,
vaan paloivat siinä typötyhjään poroksi. Wenäläiset tuosta astuivat
maalle ja kävivät rynnäköllä käsiksi. Heitä oli 30,000 ja Ruotsalaisia
paljoa vähemmän. Wenäläiset harppasivat ojan yli, jolla linna oli
ympäröitty ja pyrkivät päästä muurille. Mutta eipä sinne ollutkaan
pääsemistä niin helpolla. Ruotsalaisten päälliköt: _Matti Kettilmundin
poika, Henrik von Kyrnen, Pietari Porsse_ y.m. töytäsivät heille
uljaasti vastaan ja muu väki perässä. He syöksivät vihollisen muurin
luota, harppasivat itsekin heidän jäljissään ojan yli ja kävivät
pelkäämättä kimppuun. Nyt nousi melkoinen meteli ja monta urosta vaipui
veriinsä kummin puolin.
Wähä erillä muista seisoi Wenäläisjoukko, noin tuhat miestä luvulta.
Sitä vastaan ajaa karahutti nuori Matti Kettilmundinpoika huutaen:
Oisiko sitä urosta
Kuka kanssani tulisi
Teräsmiekan mittelöhön
Rautakalvan katselohon?
Waan ei uskaltanut kukaan tulla hänen kanssaan miekkasille, vaikka hän
siinä seisoa kokotti illan pimeään asti. Ja aamulla kun luultiin
tappelun alkavan tuimemmalta, niin ei yhtään Wenäläistä enää näkynyt,
eikä kuulunut. Kaikki olivat yöllä lähteneet kotia.
Tämän tappelun perästä palasi marski Torkel Knuutinpoika väkinensä
takaisin Ruotsiin, mennessänsä vielä polttaen kyliä Inkerin rannikkoa
pitkin. Mutta Maankruunun linnaan hän jätti rohkean ritari _Stenin_ ja
hänen kanssaan 300 vahvaa miestä. Syksyn tullen alkoi tämän linnaväen
käydä pahasti. Wastaraketun linnan muurit olivat vielä kovin kosteana;
siitä ruokavarat kävivät pilalle ja väkeen tarttui kerpuuki, johon
monta miestä kuoli ja jäljelle jääneistäkin tulivat useimmat
kykenemättömiksi. Juuri silloin, v. 1301, tulivat Wenäläiset taas
linnaa piirittelemään. He löivät vaajoja eli paaluja Nevajoen suuhun,
ettei apua pääsisi tulemaan, ja sitten kävivät linnan kimppuun.
Wähäinen Ruotsalaisjoukko tappeli tuimasti puolestaan ja kun lopulla
linna syttyi tuleen, niin ettei muureilla enää voitu seisoa, he
kellariin vetäytyen vielä tekivät jonkun aikaa vastarintaa. Siinä he
melkein kaikki tapettiin; jotkut henkiin jääneet vietiin vangiksi
Wenäelle. Waan linnan tasoittivat voittajat tantereksi. Näin raukesivat
Ruotsalaisten suuret tuumat. Jos Maankruunu olis pysynyt pystyssä, niin
olis Ruotsi kenties ijäksi päiväksi tullut koko Karjalan ja Inkerinkin
valtiaaksi.