Tätä joukkoansa ei Tuomas piispa vienytkään luopuneita Hämeen
lampaitansa vastaan. Niin suurin voimin toivoi hän saavansa
tärkeämmät työt tehdyksi ja kykenevänsä itse sitä lähdettä tukkimaan,
josta aina valui Suomen pakanoille apua ja yllytystä. Hän päätti
mennä itse Wenäjälle sotimaan; sen kukistettua, oli Hämäläisten
vastustus raukeeva itsestänsä.
Wenäjän tila olikin silloin semmoinen, että suuri syy oli toivoa
retkelle hyvää onnea. Wenäjän ruhtinailla oli ollut tapana
jakaa valtansa perinnöksi pojillensa. Siitä oli Rurikin valta
murennut moneksi ruhtinaskunnaksi, jotka keskenään yhä elivät
sodassa. Juuri vähä ennen Tuomaan retkeä oli toinen tapaus vielä
heikommaksi masentanut Wenäläisten voimat. Keski-Aasian kedoilta oli
Itä-Europan päälle vyörynyt lukemattomat joukot Mongolin kansaa.
Niinkuin heinäsirkkain pilvet syövät nurmen paljaaksi, että maa
peninkulmittain on mustana multana, niin olivat nämät lukemattomat
_Mongoli_-laumat peittäneet pian koko Wenäjän. Kaupunkien ja kylien
tuhkat ja asukasten veriset ruumiin näyttivät joka paikassa mitä
tietä he olivat kulkeneet. _Novgorodin_ mahtava vapaakaupunki, jonka
liitossa tai alamaisuudessa suomensukuiset heimot Pohjois-Wenäjällä
seisoivat, oli yksinään säilynyt Mongolien hävityksistä, mutta senkin
täytyi heille maksaa vuotuista veroa.
Nytpä näkyi tätäkin Wenäläisyyden viime tukea tuho lähestyvän
länsipuolelta. Wuonna 1240 tuli ristijoukko sangen monessa laivassa
ja useampain piispain ja suurten herrain kanssa Nevajoen suuhun,
siihen missä se ottaa Inkerijoen vedet yhteyteensä. Siinä oli
ruhtinas _Aleksanteri Jaroslavinpoika_ heille vastassa, Novgorodin
ja Laatokan kaupunkien väen kanssa. Nyt syntyi Heinäk. 15 p. tuima
tappelu, jossa vihdoin Wenäläiset pääsivät voitolle. Ristimiehet
mättivät kaksi laivaa täyteen suurten herrainsa ruumiita, muut
tapetut hautasivat suureen hautaan rannalla, ja läksivät sitten
yöllä matkoilleen. Tämä tappelu pelasti Wenäjän perikadosta ja uljas
Aleksanteri ruhtinas on siinä voittanut ikuisen kunnian. Wenäläiset
hänet ovat panneet pyhäin miestensä joukkohon ja palvelevat häntä
vielä nytkin _Aleksanteri Nevskin_ (Nevalaisen) nimellä. Pietarin
kaupungissa, joka tappelutanterelle on rakettu, näytetään Nevskin
luostarissa Aleksanteri ruhtinaan arkkua, joka on puhtaasta hopeasta
ja koristettu Nevan tappelun kuvilla.
Näin oli Tuomas piispan toivo ratki rauennut. Samassa oli myöskin
tyhjäksi käynyt hänen tuumansa saada Suomea eri valtakunnaksi.
Olisko sen toteen tulo ollut Suomen kansalle vahingoksi vai onneksi,
siitä Wiron esimerkki tuskin sallinee epäilyksen sijaa. Itsenäinen
pappisvalta Suomessa olisi niinkuin sielläkin tarvinnut rautaiset
ritarit tuekseen. Niille olis täytynyt palkinnoksi antaa maat ja
manteret, ja Suomen kansaa olisi sorrettu orjalaumaksi, niinkuin on
käynyt Wirolais-veljiemme Suomenlahden eteläpuolella.
Nevajoen tappelusta yltyen alkoivat nyt pakanat vieläkin tuimemmin
ahdistella Suomen seurakuntaa. Waan Tuomas piispa, siitä tuskissaan
ja kristin-uskon voitosta Suomessa epäillen, pyysi vihdoin paavilta
luvan piispaviraltaan erota. Tähän tekoon ei häntä saattanut
ainoasti tuska toivonsa tyhjäksi menosta, vaan myöskin omantunnon
kalvava vaiva. Hän oli nimittäin yhden paavin kirjeen vääristänyt ja
silvottanut viattoman ihmisen kuoliaksi. Näin murretulla mielellä
ja voimalla vetäysi väsynyt vanhus v. 1245 Gottlantiin. Siellä hän,
Mustain Weljein luostarissa vielä kolme vuotta elettyään, viimeinkin
pääsi levolle vaivoistansa ja laskettiin Wisbyn kaupungissa hautaan.