Näin voitti Tuomas vähitellen Hämäläisten vastarintaa ja kihlakunta
kihlakuntansa perästä taipui uuteen uskoon ja kasteesen. Siitä
suuttuivat Wenäläiset, jotka heitä siihen asti olivat auttaneet,
ja kesällä 1227 kävi Novgorodin ruhtinas _Jaroslav_ Hämeen maata
hävittelemässä. Kotiin tultuansa hän sitten lähetti pappinsa
Karjalaan, jotka kastivat melkein koko kansan Kreikan uskoon.
Samassa tilaisuudessa myös _Walamon_ luostari perustettiin.
Wenäläisillä oikeastaan oli tapana antaa alamaistensa pysyä kunkin
omassa uskossansa, ja tyytyä paljaisin veron maksuihin; mutta tällä
kertaa he siitä tavasta poikkesivat, luullen että Karjalaiset
paremmin pysyisivät heidän liitossaan, kun kumpaisillakin olisi
yksi usko. Muuten oli tämä käännytys ainoasti nimeksi, sillä
Karjalaiset vielä kauan pysyivät täydessä pakanuudessansa. Seuraavana
vuonna varustettiin Suomen puolelta kostoretki. Kaksituhatta
miestä, Hämäläisiä paraastaan, purjehti Nevajoelle ja sitä myöten
Laatokkajärven vesille. Siellä Suomalaiset sitten hävittelivät
Aunuksen rantoja ja saivat paljon saalista sekä vankeja. Mutta
Laatokan kaupungin posadnikka (linnan isäntä) _Wladislav_ ei pelännyt
Suomalaisten joukkoa, vaan läksi laivoinensa heitä vastaan. Koko
päivä tapeltiin ja illalla vetäysi Wladislav saareen Nevajoen
niskassa. Sinne panivat Suomalaiset yöllä lähettiläänsä käymään,
tarjoten rauhaa ja sovintoa, sillä tieto oli heille tullut että
Jaroslav ruhtinas Novgorodilaisten kanssa oli tulossa Wladislavin
avuksi. Mutta kun ei Wladislav rauhan tarjomukseen suostunut,
tappoivat Suomalaiset vankinsa, polttivat laivansa ja läksivät saloja
myöten kotimailleen osoittelemaan. Waan harva heistä sinne pääsikään;
sillä Inkerin ja Karjalan miehet tappoivat pakenijoista enimmät.
Tämän onnettoman retken perästä kiihtyi Itä-Suomalaisten vaino vielä
tuimemmaksi. Karjalaiset, Inkerikot, Laplakot ja ja Watjalaiset
[viimemmainitut kolme olivat Inkerinmaan asukkaita] hävittelivät
yhä hirveämmin Suomen kristittyjen maata. Jopa vihdoin v. 1237
Hämäläisetkiin nousivat uuteen kapinaan. Armottomalla julmuudella
raivoelivat he niitä vastaan, jotka kristin-uskostaan eivät
luopuneet. He eivät säästäneet lapsiakaan, jotka uuteen uskoon olivat
kastetut ja aika-ihmisiltä viiltelivät suolet vatsasta sekä uhrasivat
heidät sitten epäjumaloilleen. Monesti myös he ajelivat heitä pyhäin
puiden ympäri kunnes raukat nääntyivät kuoliana maahan. Papeilta
silmät puhkaistiin, kädet ja jalat silvottiin ja sitten heidät
poltettiin olkikupuihin käärityinä.
Monta kertaa olivat paavit Tuomas piispan anomuksesta kehoittaneet
milloin Linköpingin ja Upsalan piispoja, milloin Kalpa-ritareita
Liivinmaalla Suomen seurakunnan avuksi. Mutta tällä kertaa
tarttui paavi _Gregorio IX_ tehollisempaan aseesen. Hän lähetti
Ruotsin papeille käskyn saarnata ristisotaa Suomen pakanoita ja
uskonheittiöitä vastaan. Ken pyhälle retkelle lähtisi, sen piti saada
yhtä täydellinen anteeksi anto synneistään kuin Palestinan maalla
sotimassa käynyt. Tämä käsky ja lupaus keräytti Tuomas piispan luokse
summattoman joukon sotamiehiä: siihen oli tullut Ruotsin ritareita,
siihen Norjan uroita, siihen myöskin uskollisuudessansa pysyneitä
miehiä Warsinais-Suomesta ja Hämeenmaasta, Wirostakin yhdistyi
ristijoukkoon Kalpa-ritareita.