-- Iitu!
-- Oo!
-- Mihin se Vihtori heittää?
-- Antista tuli härkä.
-- Älä ... eipä, sinä härkä. Mitataan.
Kansakoulun pihamaalla oli iloista hälinää. Parvi kylän miehiä,
nuorempaa ja keski-ikäistäkin polvea, oli kokoontunut kavunheittoon.
Nämä iltayhtymät koululla oli saatu aikaan jo toissa talvena, kun
kansalaisopintolukuja alotettiin. Kokoontumisille annettiin jo silloin
laajempi tehtävä. Muodostettiin nuorisoseuralle kansalaisopintoryhmästä
alaosasto, joka samalla piti keskusteluiltoja, sekä voimisteli ja
urheili. Viime keväänä muutettiin ne arki-illoista sunnuntai-illoiksi.
Silloin lukuopinnot keskeytettiin ja annettiin enemmän sijaa vapaille
urheiluille. Tämä vaihdos kevääntullen toi melkein koko kylän
koulukartanolle sunnuntai-illoin. Ne kadottivat tämän vuoksi
alkuperäisen rattonsa kun oli niin paljo joutilaita, jotka katsoivat
vain. Tämä katselijain suuri luku muutti tilaisuudet enemmän
esiintymis- kuin toveri-huvittelu- ja ruumiinharjoitus-tilaisuuksiksi.
Silloin keksittiin pakko, että jokaisen, joka tuli koulunmäelle ja oli
60 vuotta nuorempi, piti jollain tavoin olla mukana. Siten jäi moni
pois.
Kesäisinkin joskus keskusteltiinkin, kun joku sattui esittämään
sopivan, innostavan aiheen. Viime aikoina oli pohdittu ahkerasti eräitä
kysymyksiä, joilla oli oman kylän elämään syvälti vaikuttava merkitys.
Tärkeimpiä niistä olivat nuorten maanviljelijäin ammattiopetus ja
Kettumaan asutuskysymys. Kumpainenkin koski persoonallisesti tämän
seurapiirin jäseniä. Kaikki olivat maanviljelijöitä, toisilla jo oli
oma maa, tai vuokramaa, toisilla toivo saada maata sen kyläkunnan
yhteistoimenpiteen kautta, jota joku aika oli suunniteltu.
Tänään odotettiin agronomi Peltomiestä saapuvaksi tekemään selkoa
siirtola-asiasta. Hän oli aamusta alkaen jo ollut kylässä. Opettaja
Kanteleisen ja Niilo Mikkosen kanssa olivat he kiertäneet kylää
ottamassa lopullisia sitovia vastauksia maanomistajilta siitä, myövätkö
ja millä hinnalla sarkojaan Kettumaalla. Samalla kävivät he kylän
rahamiesten pakinoilla tarvittavain pääomien saantimahdollisuuksista
tiedustellen.
Pihassa istuskeli tuttuja ja tuntemattomia, vakavan näköisiä työmiehiä
ja hilpeätä, kevyttä nuorisoa. Monien kasvoihin ja olemukseen olivat
työ ja elämäntaistelut painaneet syviä jälkiä. Keski-ijän aurinko oli
jo huippukohtansa ohi kiirinyt ja otsaryppyjen syvänteissä lepäsivät
väistymättömät varjot. Mutta tällä kertaa, oliko se nyt satunnaista,
vai jo vakiintuneempaa, oli miesten silmissä joku juhlallisen
itsetietoisuuden leima. Kavunheittäjiäkin he katselivat totisina, aivan
kuin olisi ollut kysymys tärkeästä työstä. Joskus värähti suu hymyyn
kun heitto sattui hyvin, tai lensi ohi.
Nuorten olemuksen yli levisi parhaan ihmisijän nousukauden verevä,
kuohahteleva elinvoima. Suuri parvi niistä otti osaa kavunheittoon
hilpeällä, lapsuudesta vielä vereksessä muistissa olevalla
vauhdilla. --
-- Kuningas! Yhdeksäntoista!
-- Kas ... luutu putosi kuin taivaasta ja pätkähti ihan kuninkaan
jalkoihin.
-- Pois tieltä!
-- Heitä vaan!
-- Ha-ha-ha-haa...
-- Maattukäpälä. Mutta näin!
-- Joo. Ykkösen mies kaataa.
-- Kuningasta ... noin!
-- Kiittäisit jos kapraalia.
-- Huonoja miehiä ... ka, kuutonen meni.
Peltomies, Kanteleinen ja Niilo Mikkonen tulivat. Kapuaminen hieman
häiriytyi ja pihan syrjäpuolilla istuvat miehet huiskahtivat. Tulijat
menivät sisään. Vähän ajan kuluttua kutsuttiin sinne Varamäki sekä
Koivunen, Takanperä ja pari muuta mökinmiestä.
Kapuamisen innostava jännitys oli jonkun verran häiriytynyt, sillä
useain osanottajain mielenkiinto oli Kettumaa-kysymyksessä. Vihdoin
tultiin ulos. Kanteleisella oli paperi kädessä. Toiset etsivät
istuinpaikkoja, mutta hän rupesi seisoaltaan selostelemaan eräässä
kulmauksessa retken tuloksia. Sinne kertyivät hänen ympärilleen kaikki,
joita asia liikutti. Nuorempi polvi jatkoi kapuamista.
Opettaja Kanteleinen selosti ensinnä kuinka suuri oli niiden luku,
jotka vakavasti aikoivat lähteä Kettumaalle. Niitä oli 16. Mutta 3
niissä oli sellaisia, jotka menevät vain, jos eräitä erikoisehtoja
tulee täytetyksi. Näissä 13:ssa on 4 sellaista joilla on itsellään
rahoja, 8, jotka tarvitsevat koko lunastushinnan lainata, ja agronomi
Peltomies, joka omasta puolestaan ei tätä luottoa tarvitse, mutta käy
mukaan yhteislainaan jos sellainen saadaan. Tämän perusteella oli
tehtykin ehdotus maanosto-osuuskunnan muodostamiseksi. Paitsi
edellämainituita, olisi kylässä ollut vielä pari perhettä, jotka
halusivat maata. Mutta heidän työvoimansa olivat siksi heikot, ettei
heitä voitu suositella siirtolan jäseniksi.
Näistä 15:sta oli 12 sitoutunut suorittamaan ensi talven kuluessa
maataloudelliset kotiopintokurssit ja jatkamaan tulevaisuudessa
tietojen kartuttamista. Kolme osakasta oli vanhoja torppareita, jotka
eivät uskaltaneet ottaa luku-urakkaa, mutta he olivat ennestään
tunnettuja hyviksi maanviljelijöiksi, joten lukuhommat saivat jäädä
vapaehtoisuuden varaan.
Yhdeksästä talosta oli saatu sitova suostumus luovuttaa
Kettumaan-palsta maanosto-osuuskunnalle. Siinä oli kyllä se ikävyys,
että välille jäi kahden talon palstat, joita ei luvattu myödä niin
sopivilla ehdoilla, että ne olisi voinut ostaa.
Mutta jo näiden yhdeksän talon maiden ja metsäin katsottiin
täydellisesti riittävän näille 16:lle uutisviljelijälle. Aikojen
kuluessa ne osuuskunnan maiden väliin jääneetkin palstat toivottiin
saatavan ostaa, kun maata tarvitsevain, pystyväin uutisviljelijäin
lukumäärä lisääntyy. Maalle, joka nyt saatiin ostaa, olisi voinut kyllä
mukavasti sijoittaa kaksikinkymmentä uutistilaa, mutta voitiin ne
järjestää kuuteentoistakin palstaan.
Rahakysymys oli myöskin saatu lopulta järjestetyksi mukavammin kuin
alussa oli uskallettu odottaakaan. Piilomäki, Varamäen ukko ja nahkuri
Sarvinen olivat sitoutuneet lainaamaan yhteisesti tarvittavat rahat
verrattain alhaisella korolla.
Myöskin oli saatu uutisviljelijäin kesken aikaan lopullinen sopimus,
jossa he sitoutuivat alistumaan perustettavan maanosto-osuuskunnan
sääntöjen alle.
Päivä oli määrätty, milloin kaikki asiaan kuuluvat kokoontuvat tänne
koululle asiakirjojen allekirjoittamista varten.
Kun Kanteleinen lopetti, oli soma katsoa sitä miesryhmää, jossa
useimmat olivat itse uutisasukaskandidaatteja. Äskeinen raskas vakavuus
oli hieman häiriytynyt ja siihen oli tullut uusi, hymyhohteinen sävy.
Päät kääntyivät vierustovereihin ja puhelu alkoi, ensin ja
enimmäkseenkin yksityisin harvoin sanoin ja huomautuksin. Mikä mihinkin
kohtaan oli erikoishuomionsa kiinnittänyt ja siitä mainitsi harvoin,
epämääräisin sanoin.
Agronomi Peltomies tuli kättelemään. Hänen ympärilleen kertyi
miesparvi. Jutteli ja kysymyksiin vastaili kuten tavallista hiljaisella
äänellä, suu hyväntahtoisessa hymyssä. Miehet puristivat piiriä hänen
ympärillään yhä tiukemmalle ja kurottivat kaulojaan silmät ahmivasti
tähdättyinä Peltomiehen suuhun. Muutamien harvojen kasvoilla havaitsi
jonkullaisen epävarmuuden tai pelonvivahduksen. Ne olivat niitä, joilla
oli itsellään rahaa panna yritykseen. Uusi edesottaminen oli pelottava.
Jos sattuisikin menemään huonosti ja rahat hukkuisivat yritykseen.
Niillä, joilla ei ollut rahoja, ei ollut tätä murhetta. He eivät
voineet rakastaa toisten rahoja, eikä pelätä niiden häviötä. He
suhtautuivat asiaan kuin ainakin kokeeseen, jossa ei voi menettää
mitään. Mutta sittenkin oli joskus mieliala vavahtanut. Päivittäin
vaihtelevat ajatukset olivat milloin kuvitelleet Kettumaan viljelyksen
erinomaisestikin menestyväksi, milloin taas oli kasautunut eteen
esteitä, vaikeuksia ja vastuksia niin suuria, että mieliala niiden alla
painui alakuloiseksi, epämääräisyys ja pelko yrittivät valtaamaan. Niin
kauan kuitenkin, kun asia oli kysymyksen ja ehdotuksen varassa, oli
aina olemassa avoin pakoportti. Mutta nyt se näytti sulkeutumistaan
sulkeutuvan, hitaasti ja peruuttamattomasti. Se ahdisti muutamia
epämääräisellä ristiriidalla, jäädäkö mukaan, vai lähteäkö pakoon?
Monelle näistä miehistä oli elämä jo näyttänyt vakavankin puolensa.
Nuoruuden unelmat olivat hiljakseen häipyneet ja kaikonneet yhä
etäämmälle, kunnes kokonaan katosivat näköpiiristä, yksi toisensa
jälkeen. Elämän huvivaatimuksia täytyi supistaa äärimmilleen, jopa
niistä kokonaan luopuakin, kun elämän taistelu kävi jokapäiväiseksi
eikä suonut mitään väliaikaa.
Kyllähän Kettumaalla oli keväinen lupaus, mutta se oli sittenkin niin
tuntemattomain vaikeiden taistelujen takana. Talolliset, joilla oli
vanhat, sukupolvien viljelemät perintömaat, olivat jo vuosikymmenen
alituiseen valittaneet, ettei maanviljelys kannata. Se oli vähitellen
muodostunut uskonkappaleeksi jonka voima ajoi jokaisen, ken vain irti
pääsi, maanviljelystöitä pakoon, etsimään rahallisempaa, elättävämpää
ansiota.
Miten se olikaan? Oliko aika nyt muuttanut maanviljelyksen
kannattavaisuuden? Vai oliko usko sen kannattamattomuuteen väärää?
vilahteli miesten mielissä aivan kuin uskonnollisia kysymyksiä
ajatellessa.
Työ ei heitä pelottanut! Mutta korpi, halla, talvi, nälkä...
Eräät nuoret intoilivat. Heidät valtasi kokonaan yhteisaate: yksi
kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Heillä ei ollut niin monia
pettymyksiä. Nuoruudenunelmatkin olivat hyvässä näköpiirissä. Ne
pettymykset, joita oli ollut, ne haihtuivat aatteiden sumuverhojen
taakse... Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta, -- se oli heille uusi
elämänvoima, jonka edessä korpi lakoaa, pakoaa, pehmenee, lämpenee ja
kantaa hedelmää. Se on heidän työnsä hedelmää, ihanteitten hedelmää...
Yhdessä ponnistetaan!
Voima kuohutti mieltä. Yhteisiä koneita ostetaan. Kaivetaan kilpaa
syvälle. Lantaa laitetaan. Yhteisvoimin. Sen pitää mennä!... Ja mikä
voisi estää menemästä?
Ikään kuin hyökylaineina nämä ajatukset loiskuivat mielissä ja
muodostivat poreen agronomi Peltomiehen ympärillä. Agronomin esimerkki,
kun hän lupasi itsekin muuttaa Kettumaahan, nostatti intomieltä ja
rohkaisi epäröiviä. He kyselivät häneltä mitä mikin. Hän selitti
rauhallisesti ja asiallisesti. Ei tehnyt epäilyksiä tyhjiksi ja
aiheettomiksi, mutta osoitti miten epäilyksiä synnyttävät vastukset
ovat voitettavissa. Niin rauhoittui mieliala vitkaan.
Kanteleinen oli mukana seisten tarkoin seurannut keskustelua, itse
siihen monellakaan sanalla puuttumatta. Mutta tällä hetkellä oli
hänelle selvinnyt entistä syvemmin näiden miesten elämäntaistelun syvä
vakavuus.
Heidän elämänsä perustaa kansallisen elämän, ajatteli hän.
... Mitä olemme me, jotka opetamme, myymme, ostamme, puhumme, jos ei
ole näitä, joiden elämä on välittömässä suhteessa isänmaahan, jotka
antavat isänmaalle ja meille elämän, jotka ovat isänmaahan vihityt?
Meidät puhaltaa tuuli kumoon, virta voi kulettaa meidät, vierasmainen
ajatus vieroittaa meidät... Kuin lastu me kellumme kansainvälisyyden
virrassa, itsekään tietämättä mihin...
... Mutta maamies, hän on meidän ankkurimme, meidän isämme ja
äitimme... Ja kuitenkin, kuinka usein me ajattelemme, miten kiitollisia
heidän tulisi olla, jos saavat maapalan raskailla vuokraehdoilla tai
hirveän korkeasta hinnasta ja kalliilla korolla!
... Ja kuitenkin on leipä korvessa raskaan, hyvin raskaan työn
panttina. Mutta juuri tämän työn tuottama sisäinen, siveellinen
palkinto on rauha, _elämän rauha_, jolle nykyinen aikakausi tahtoo
kääntää selkänsä. Siksi on maamiehen sieluelämä outo ja muukalainen
tälle ajalle.
Kanteleinen oli huomaavinaan miten useat miehistä jo lähenivät
Peltomiestä aivan kuin imeytyäkseen häneen kuten oksat runkoon. Niiden
silmissä ja äänissä oli luottavainen, läheinen tunnelma, joka
Kanteleiseen hänen nykyisessä mielentilassaan teki liikuttavan
vaikutuksen. Yhtäkkiä näitä vaikutelmiaan seuloessaan kuuli hän
vierestään hiljaisen, melkein salaperäisen äänen kysyvän:
-- Eikö agronomi pelkää tulla ... meidän kanssamme Kettumaahan?
Hän katsoi kuka se oli. Juho Takanperä. Mies seisoi siinä omasta
puolestaan levollisena, utelias, leikkivä hymy silmissä asetellen
piippuaan ja katsoi Peltomiestä lävistämällä silmiin. Kanteleinen
muisti samassa silmänräpäyksessä, miten omituisen sähköttävästi tuo
sama katse oli vaikuttanut häneen silloin kerran, kun seurahuoneella
alottivat yhdessä puheenjohtajapulpetin tekoa.
Miehet kuulivat kysymyksen. Toiset naurahtivat, toiset hymyilemättä
kääntyivät vastausta odottaen.
-- En, sanoi Peltomies vakuuttavasti, mutta käänsi katseensa kuin
miettien maahan. Kohta hän kuitenkin katsoi taas Juhoon ja saneli
rauhallisesti:
-- Jos minä pelkäisin, miksi minä sinne lähtisin? Pelkäättekö te?
-- En minä pelkää, mitäs minä. Meikäläinen ei ole niin paljoihin
tottunutkaan, mutta...
-- Ei me siellä nälkään kuolla, niin paljo me maantaikoja taidamme,
selitti Peltomies.
-- Tottahan... Ja voimaakin on. Juho kohautti hartioitaan, ja näytti
siltä kuin sama liike olisi kulkenut läpi joukon ja tuottanut iloa.
-- Tunnustan teille, toverit, rehellisesti, sanoi Peltomies, etteihän
minua sinne vedä oman tarpeen aiheuttama leipätaistelu. Helpoimminhan
minä saisin maata täällä rinnalla ja taitaisin virkojakin saada. Mutta
minä haluan oppia teidän mukananne maamiehen konstin, että agronomikin
tulisi toimeen ilman sivutuloja oman maansa tuotteilla. Minä tahtoisin
katkaista sen puheen kärjen, ettei agronomi elä pienviljelijänä. Ja
minä katkaisen sen, jos vain pysyn terveenä.
Kuului useammasta suusta hyväksyvää mutinaa.
-- Minä uskon varmasti että saamme viljelyksemme kannattamaan, kunhan
nyt vain pääsemme muutaman alkuvuoden ylitse.
Tämä herätti miesparvessa iloisen hälinän.
-- Purraan vaikka pettua ensi vuosina!
Kavunheittäjäin lauma oli taasen kasvanut.
-- Kuningasta! kuului Niilo Mikkosen ääni.
-- Tyydy korpraaliin! hillitsi Iikka.
-- Kuningasta minä, tavoitteli seuraava.
-- Pannaan viitonen piispaksi.
-- Sitäkö heittäisit?
Kanteleinen heitti vain ykkösen:
-- Minä tyydyn alempiin.
-- Kun et korkeampia saa! ilkkui Varamäki. Korkeammalle minä...
Puhkesi naurunrähäkkä, sillä Varamäen heitto töksähti syrjään, paksuun
hiekkakasaan.