Sinäkin iltana olivat kylänmiehet joukolla lähteneet suolle katselemaan
töiden edistymistä. Sieltä palatessaan he kulkivat Varamäen viljelysten
läpi. Siellä kasvoi nytkin eräillä osilla ruista kuin seinää. Heillä
monella oli rintapelloissaan tänä vuotena heikot rukiit. Omituinen
tuska kaiveli monen miehen mieltä. Varamäki ei ollut itse mukana, mutta
Pikku-Passi tunsi tarkoin, miten kukin eri ala oli savettu, mitä
lantalajeja ja minkä verran käytetty, missä poltettu, missä ei j.n.e.
Laskutkin hän tiesi, mitä maksaa muokkaus, lannat ja siemen sekä mitä
tulee sadoksi, jos ei välillä mitään onnettomuutta satu. Pikku-Passi
puhui innolla, aivan kuin omastaan, mutta hän olikin parina vuotena jo
ollut Varamäen innokkain oppilas ja uskonveli. Hänellä oli myöskin jo
muutaman hehtaarin alue ojitettuna, osa kuokittuna ja savettuna, aivan
Varamäen mallin mukaan.
-- Nyt lyön sen rukiiksi, kehui hän omaansa. Käyttekö katsomassa?
Tuossahan se vaan on.
Mutta he eivät tällä kertaa viitsineet, kun olivat väsyneitä, ja hieman
jo ahdisti myöhäinen. Mutta Varamäen suopellonpientareita kierrettiin,
ajattelun ja arvostelun leima katseissa; muutamista katseista näkyi
jotain muutakin.
Mikä mahtava, valtaava näky olikaan tuo jo monihehtaarinen ruisvainio,
joka kohosi suon sydämestä kuin siunaus. Pitkät tähkäpäät painuivat
raskaina alaspäin ja törnevä olki seisoi kuin sirotekoinen
pylväs kannattaen rukiin kultaista terää. Aurinko oli vaipumassa
länteen. Illan ruso loi ihanan, punakuultavan hohteen yli laajan
viljelyslakeuden. Tuossa toisella puolen levisivät kylän ikivanhat
pellot parhaassa kukoistuksessaan. Ne olivat nielleet kymmenien
sukupolvien hien, mutta lahjoittaneet siitä takaisin leivän ja
elämänilon. Nyt oli niiden voiman ulottuvaisuus alkanut rajoittua, eikä
leipää niistä enää riittänyt kaikille. Mutta tässä oli uusi valloitus
alkanut. Uudismaa kilpaili ilosta saada tarjota viljelijälleen kaikki
mahdollisuudet. Tuossa rukiin rinnalla kasvoi kaura, ei yhtä hyvin
menestyneenä kuin ruis, mutta silti kilpaillen kunnialla monen noiden
vanhain viljelysalueiden kauran kera. Ja tässä olivat kaikki vastaisen
parantamisen mahdollisuudet. Vihdoin heinä, timotee, pillisuorana,
tiheänä, ylpeänä se nousi suosta aivan kuin ylimielisesti pilkaten
noita miehiä, joista moni oli jo vuosia köyhyyden käsissä kitunut
yrittämättäkään vapauttaa vilja-aarteitaan Kyläsuon rikaslahjaisesta
povesta.
Miesten ajatus askarteli niin voimakkaasti, että keskustelu rajoittui
pelkkiin huudahduksiin ja ihmettelyyn, kunnes vihdoin lähdettiin
kotiinpäin.
Tultaessa sivuutettiin Mäkitoiskan vainioniitty, joka nyt ensi kertaa,
oltuaan viljanviljelyksellä ennen, kasvoi heinää. Miehet ihmettelemään,
minkä vuoksi heinänkasvu oli niin heikko.
-- Se on vain päästetty heinälle, siitä se johtuu, ilkkui Koivusen
Vihtori, joka ei usein ilkkunut.
-- Suuri tunkio sen tekee, sanoi Pikku-Passi.
-- Hääh?
-- Suuri tunkio ... ei joudeta ajaa pelloille ... se sen tekee.
Toiset alkoivat nauraa, mutta kaikkien nauru ei helähtänyt. Niilläkin
taisi olla suuri tunkio.
Juuri kun miehet tulivat kyläntielle hajotakseen koteihinsa, ilmestyi
siihen kylän maalari muorineen, vasta seurasta tullen. Maalari alkaa
miesten kanssa puhetta tehdä. Muori hokee:
-- Jumalaansa kukin palvelee, Jumalaansa kukin palvelee, jumalaansa
kukin palvelee...
-- Oliko hyvä saarna? kysyi Koivusen Vihtori, jonka rauhaisaa mieltä
muorin yhtämittainen hokeminen siihen määrään kiinnitti, että suu meni
hymyyn ja mieli teki tutkia tarkemmin.
-- O-oli, oli... Kyllä sai kuulla. Mutta kun on nevarapa jumalana...
Mihinkä sinäkin Vihtoriparka ijankaikkisuudess' suus ammotat? Luuletko
nevan siellä kelpaavan? Voi lapsiparka, jos olisit kuullut...
-- Älä nyt ihmisille, suuti maalari suulasta vaimoaan, ponnistaen
viimeisiä voimiaan saadakseen äänensä vihaisesti nuhtelevaksi.
-- Mitä? Enkö minä saa sanoa? Eikö puhuja sanonut, että pidä päälle
sekä sopivalla että sopimattomalla ajalla?
-- Sanokaa vain muori, kyllä se nahka sen pyykin tarvitsee, kehoitti
Pikku-Passi.
-- Ja suakin puhuja kysyi, emännältäs, Passin isäntä. Hyvä paimen etsii
kadonneita lampaitansa. Palaja pois! Oi Herra... Tule Sameli.
Sameli jutteli muiden miesten kanssa.
-- Sameli, Sameli! Varamäen Antti tuli pyörällä.
-- Mikä kokous? alkoi kysellä, ja pysähtyi.
-- Sun ruistas käytiin katsomass', sanoi Pikku-Passi.
-- Vai sitä.
-- Ja nevalla käytiin. Ei ne työt tahdo oikein... Kuumiksi ilmoja
porajavat.
Miehet, jotka jo olivat eri haaroille hajoamassa, pysähtyivät vielä
juttelua jatkamaan. Saivat kuulla, että Varamäki oli jo ollut taas
nevalle ojureita etsimässä.
-- Ka!
Miehet jännittyivät. Se jo taas uusia ojia ja kuokkuja suunnittelee,
vaikka on jo ennestään niin laajat suopellot. Me tässä vain odotamme
viemärin valmistumista ensin, vaikka ei se millään tavalla estä meitä
alottamasta.
... Ka! ajattelee moni ihmeissään, ei muuta.
Varamäki kertoo suonraivaussuunnitelmistaan. Joku siinä ohessa
valittaa, ettei saa miehiä. Kyllä Varamäki oli saanut.
-- Se on kumma, mumisee joku hampaisiinsa, aivan kuin huutokaupan
jälkeen, jolloin joku mieleinen esine menee huutaja-kilpailijalle
vähäpätöisen hinnanlisäyksen vuoksi.
Varamäki on lämminnyt.
-- Siihen aikaan kun minä sain talon, odotin minäkin palkkojen
halpenemista ja sitä, että kyllä työväen on pakko tulla kaupalle. Mutta
ei ole tähän asti tapahtunut kumpaakaan. Ei mun ainakaan muu auttanut
kuin pyytämään täytyi lähteä, jos halusi hyvää työmiestä ja palkka
täytyi jättää sellaisten miesten itseensä määrättäväksi. Eikä se
olekaan väärin. Niin pitääkin olla, ainakin mun mielestäni.
Toiset kuultelevat hymyillen, toiset totisina, useiden ilmeissä
kielteinen sävy.
-- Johan se... Mutta kun saa sellaisenkin työmiehen kuin mulla oli
tässä, alotti Erkki hyvin leveästi kertoa eräästä kulkumiehestä, josta
hän oli saanut kyllikseen.
-- Johan se, matki Varamäki, jolla oli Erkkiä varten vanhoja asioita
hampaankolossa. Hän nojasi pyöräänsä vasten, tuijotti maahan ja
uudisti:
-- Johan se, aina väliin sattuu hyvillekin. Mutta mulla on sellainen
käsitys, -- vaikka ei suinkaan se mun käsitykseni mikään käsitys
olekaan, -- että kun isäntä on liian hyvä työmies, se saa aina huonoja
palkkatyömiehiä. Kuinka sitte lie.
Muutamat nuoremmat miehet nauroivat. Erkki, joka ymmärsi piikin, koetti
ampaista takaisin.
-- Mutta sen mä vain sanon että makaavat ne sunkin renkis, makaavat jo.
-- Kyllä ne saakin maata, en minä ole niistä ikänä mitään ikiliikkujia
yrittänytkään.
Katseli taivaalle.
Toiset yhä nauroivat. Nolostuva Erkki näytti tutkistelevan ja etsivän
sanoja. Mutta leppoisa, hyvänlaatuinen mies kun oli, alkoi kaivaa periä
vain maalarin piipusta ja jupisi itsekseen:
-- Ei niiden perujen kans auta mikään, kun sattuvat olemaan siitä
laista.
-- Isäntä, isäntä. Maalarin muori läheni Varamäkeä. Saarnamies sanoo:
teidän jumalanne on nevarapa...
-- Älä siinä! yritti maalari karjua, mutta entinen ryhti oli poissa.
Miestä rupesi vain kovin yskittämään.
-- Ole sinä, suhditti vaimo.
-- Noo, sanoi Varamäki, siellä meillä on vielä paljonlaisesti vanhoja
perunoita, muori saa hakea, jos tarvitsee.
-- Kiitoksia, aina min' oon teiltä ennenkin saanut.
-- Hmm, niitä on, kun Jumala siunaa nevaravan.
-- Niin, niin, kun Jumala siunaa nevaravan, niin on...
Muori jutteli ja tuijotti Varamäkeen, joka hyppäsi pyörälleen ja
poistui. Samalla toisetkin alkoivat hajota.