Kyläsuo, tuo entinen kuollut Kyläsuo, oli todellakin alkanut elää ja
vaikuttaa Jokirannan elämään. Miehet, jotka pitkiin aikoihin eivät
olleet aivoissaan ajatelleet muuta kuin keinoa, miten saisi asumisensa
supistettua niin pienelle kuin ikinä voi, miten saisi talonsa asutuksi
ilman kustannuksia, olivat Kyläsuosta saaneet uuden aatteen. Se
synnytti elämää, kiihotti, teki mielen pirteämmäksi, synnytti uusia
toivomuksia ja pani ajatukset suunnittelemaan jo itse paikan päällä
ojatöiden alottamista omilla palstoillaan. Nämä ajatukset eivät silti
olleet uusia, mutta uutuuden viehätyksen niille antoi toteutumisen
mahdollisuus.
Jo monta vuottahan heidän ajatuksensa olivat askaroineet Kyläsuolla,
johon ne oli aina johtanut harhailemaan Varamäen uutisviljelysten
esimerkki. Mutta silloin ajatukset usein miesjoukoissa työnsivät
työkseen piloja ja kokkapuheita, jotka kaikki tahtoivat kiertää
Varamäkeä kuin humalanköynnös riukuaan. Erkkilä, joka kylän kesken
lyhennettiin Erkiksi, oli asiasta monta sukkeluutta laskenut. Kauimmin
jauhettiin sitä, että tämä kerran kylänkokouksessa, jossa ei Varamäkeä
ollut paikalla, oli sanonut, että Varamäen Antille olisi syytä valita
holhooja, sillä muuten se hukuttaa perintörikkautensa Kyläsuohon.
Silloin oli Pikku-Passi jatkanut:
-- Pannaan sitte sinut holhoojaksi, saat ajaa tunkiosi Varamäen
nevalle. Tottahan peru sitte kasvaa ... tottahan jo, peru.
Miehet olivat nauraneet ja Erkki oli sillä kertaa lopettanut. Hänellä
olikin suuri tunkio, jota ei koskaan ehditty ajaa pellolle. Pikku-Passi
taas oli jo siihen aikaan omalta osaltaan alkanut ojittaa suota
rantakeitaalta ja tunsi tarvetta antaa Erkkiä nokalle.
Mutta tapaus aiheutti kauan kestävän kyläjuorun, joka lopulta vaikutti
hyvin edullisesti suokysymyksen kehitykseen. Mielet alkoivat taipua
viljelysajatukseen.
Kun asiasta sitten talvella tehtiin alote, tuntui jo monilla olevan
kehitys siinä mitassa, että heillä oli aivan kuin kunniantarve kuulua
niihin, jotka ovat jo kauan aikaa ajatelleet että siitä se täytyy tulla
kylän tulevaisuuden voileipämaa.
Nyt kun Kyläsuon valtaviemäreitä avattiin, vaikutti sitä koskeva
ajattelu jo koko talouteen. Aivan kuin silmä ja äly nyt vasta olisivat
alottaneet yhteistyönsä pitkän lepoajan jälkeen, kasvoi sisällinen
levottomuus maallisten asiain menestyksestä monessa rinnassa. Julkisena
merkkinä tästä oli se, että maataloudellisiin esitelmätilaisuuksiin,
joita kylässä talven ja kevään kuluessa suotoimikunnan alotteesta
pidettiin, tulivat kylänmiehet melkein kaikki. Kuuntelijain silmistä
loisti tarkkaava uteliaisuus, ja nyt alettiin jo tehdä kysymyksiä. Sen
sijaan että esitelmistä mentäessä entisaikaan usein laskettiin sattuvaa
pilaa maanviljelysneuvojista, viisaista munista, jotka neuvoivat heitä
kanoja, sen sijaan saattoi asiallinen keskustelu esitelmän johdosta nyt
jatkua vielä kotimatkallakin. Nyt myöskin naurettiin vähemmän ja oltiin
hieman varovaisempia omiin kokemuksiin vedottaessa.
Aivan kuin synnintuska aiheutti tämä taloudellinen heräys levottomuutta
ja haparoimista, joka monasti ilman johtavaa periaatetta hyppäsi tiedon
perässä tahi ryntäsi toteuttamaan mitä päähänpistoa milloinkin, pani
taasen katumaan, kun luuli havaitsevansa teon erehdyksiä.
Viljelysvuorottelu ja lannoituskysymys vaivasivat monen mieltä.
Piilomäen porvari, jolla oli jonkunlainen järjestetty vuoroviljelys,
oli jo parina vuotena saanut olla kylän heräämässä olevain isäntäin
lähimpänä vuoroviljelysneuvojana. Monikaan ei uskaltanut kääntyä
suoraan ammattineuvojain puoleen pelosta, että niiden vaatimukset ovat
niin tavattomia, ettei niitä voi talonpoika toteuttaa. Talonpojalle
riittää, jos hän saa järjestetyksi vuoroviljelyksensä vähän sinnepäin.
Hänen pitää ja täytyy päästä alkuun ilman erikoisempia, tavattomia,
työtä ja varoja kysyviä mullistuksia, yksinkertaisin ja helpoin
keinoin. Mitä ne tavattomat ja erikoiset olivat, joita pelättiin, sitä
ei oikein kukaan osannut täsmälleen sanoa. Mutta se oli jotain
sellaista, tahi juuri sitä, mikä kirjanoppineiden viljelysjärjestelmät
tekee kannattamattomaksi, sitä, mikä kammottaa ja estää agronomeja
rupeamasta elinkeinokseen pikkuviljelijöiksi. Mutta mitä se sitte
perältään oli; sille koki kukin heräävässä mielessään keksiä oman,
näppärän selityksensä.
Ja Piilomäen porvariin alettiin neuvonantajana yhä enempi luottaa;
hänhän oli joka tapauksessa jotain kokenut -- vaikkakin tämän
kokemuksen arvoa suuresti heikonsi se, että mies oli kaupasta saamiaan
varoja kenties voinut käyttää maanviljelyksensä tukeamiseksi.
Osa kylän vaimoväestä seurasi miehiä, mutta osa oli heidän
sieluntilastaan hieman levotonna.
Erään seuratilaisuuden lopussa valitti Pikku-Passin emäntä kiertävälle
saarnamiehelle:
-- Kun ei enää ollenkaan tahdota joutaa sielunsa asioita
ajattelemaan... Niillä miehillä on nyt niin pää täynnä aivan nevarapaa.
Saarnaaja sanoi, että hän olikin kovin kummastellut, kun isäntiä ei
enää ollenkaan näy, eikä Pikku-Passinkaan isäntää, joka aina ennen oli
niin ahkera.
-- Nevarapaa todella, nevarapaa todella, nyökytti saarnaaja
surumielisenä päätään.
Maalarin muori, joka oli lähellä, liittyi mukaan:
-- Meidän isä sanoo, kun nyt niin kovin paljo puhutaan siitä nevasta,
että, -- eihän nyt mistään muusta puhutakaan, -- niin meidän isä sanoo,
että ne tekevät nevasta itsellensä Kristusta.
Kun saarnaaja käänsi lempeät, surunvoittoiset silmänsä muoriin, johtui
tämä ajattelemaan, että kysytään hänen miestään.
-- Tuolla, muori virkkoi ja osoitti sormellaan miestään, aivan kuin
joku olisi kysynyt. Tuolla se on.
Muorin sormi osoitti aitanportaalla istuvaa, kuihtunutta, kyyristynyttä
miestä.
-- Tule tänne, Sameli! huusi muori.
Sameli katsoi väsyneillä, sairaudesta puhuvilla silmillään sinnepäin,
mistä kuului kutsuva ääni.
-- Tule vain, rohkaisi vaimo. Se raukka on niin huono... Vatsa on niin
huono, sisällä ei pysy mikään, loppu lähestyy... Jeesus Kristus
armahda... Tule vain, Sameli!
Useampia naisia oli keräytynyt puhujan ympärille uteliaina ja
odottavina, lempeä, anova hymy loistaen kasvoilla. Ottivat vuorotellen
kädestä, hyvästelivät, kiittelivät ja pyysivät Jumalalta voimia
saarnaajalle. Melkein jokaiselta kysyttiin, että missä mies on, eli
isäntä, riippuen ero siitä, oltiinko talosta vai vähemmän vaativista
oloista. Ja aina täytyi emäntäin näihin uteluihin selittää, ettei
isäntä ollut joutanut, että tahtoo olla niin paljo töitä eikä saa
työväkeä. Useimmat tekivät selostuksensa miehiään puolustavassa
sävyssä, välttäen omasta puolestaan langettamasta heihin Jumalaa
kohtaan tapahtuneen rikoksen varjoakaan. Toiset vaimot kyllä horjuivat
kahden vaiheilla. Mutta saarnaaja oli saanut sopivan, verrannollisen
ajattelunaiheen äskeisestä, ja pyöritteli sitä jo ajatuksissaan
vastaista käyttöä varten. Antaessaan jäähyväisiksi minkä lohdutussanan
millekin, hän, usean kättä puristaessaan virkkoi leikillisesti, aina
miehiä tarkoittaen:
-- Onko hänkin alkanut tehdä itselleen kultaista vasikkaa nevaravasta?
-- Tiedä sitäkään sanoa, virkahti omalla vuorollaan Koivusen Elli,
Vihtorin vaimo. Mutta kun ei Jumala enää tähän aikaan ruoki meitä, jos
eivät jotkut kuoki ja kynnä, niin minä ajattelen, ettei sen
nevaviljelyksen nyt mikään sellainen synti pitäisi oleman.
-- Ei suinkaan, mutta ... kiirehti saarnamies selittämään.
-- Niin mutta minä olen kuullut, kun te olette näiltä akoilta kysellyt
niin kuin salarippinä, että onko meidän miehemme tehneet itsellensä
nevaravasta kultaisen vasikan. Ettekö te sillä meinaa että nevaviljelys
on synti?
Elli-emäntä heitti taisteluhaluisesti päätään.
-- Ei, ei! Minä vain...
Mutta nyt oli maalarinmuori saanut Samelin tulemaan, työnsi syrjään
muita ja vastustelevaa miestään kädestä vetäen hoki:
-- Turhia, turhia ... syntiä puolustaa. Nevalla niiden Kristus on,
isäntäin... Tässä on meidän Sameli.
Hän pani Samelin käden saarnamiehen käteen.