Särjettävän kiven kylellä istuu pieni mies ja pitää poraa. Siihen lyö
Iikka, se entinen Varamäen Iikka, joka on lakannut rengittämästä ja
elää nyt vapaana työmiehenä.
-- Lyö! muistuttaa pieni mies.
-- No peijakas, mikä hätä...
-- Lyö vain. Ei se rikki mene, uudistaa pikkumies terävällä, käskevällä
äänellä.
Iikka parantaa vauhtia.
-- Kas sillä lailla!
Pikkumiehen poskesta valuu tummaa tupakanpurua. Joka hermo näyttää
olevan jännitettynä, aivan kuin poranpiteleminen olisi maailman
huoltavaativinta työtä.
Hän on torppari Rotkola, joka maanviljelystoimensa ohessa on
elinaikansa tehnyt kivitöitä. Kuuluisa työmies ruumiinsa pienuudesta
huolimatta. Kivensärkijä-apulaisekseen oli hän itse valinnut Iikan,
sillä hän pitää pojasta ja haluaa opettaa sille kivityön
ammattialkeita.
-- Kas niin, anna tulla vain... Se on hyvä kun työmies taitaa... Ei
tarvitse koskaan hakea työtä... Työ hakee aina sellaista miestä, joka
taitaa ja johonkin kelpaa... Eikä ne kaikki edes viitsi ... eivät
viitsi vaikka taitavatkin... Mitä siitä taidosta sitten on hyötyä? Hmh.
Käykö raskaaksi?
-- Ei.
-- Ka, osaatpa sinä lyödä... Sillä lailla... Lyö vähän harvempaan ettet
väsy... Ei hullun kiirettä ole... Pääasia on että työ käy siivosti...
Se on pääasia.
Näin jatkettiin. Iikankin oli jo ehtinyt vallata onnistumisen innostus
ja työnilo. Rotkolan kehut kävivät hänen työtaidosta ylpeilevään
mieleensä kuin voide. Lyönnin tahdissa oli jotain tanssitahdin sukua.
Hän soitti ja Rotkola piti tahtia.
-- Stop! Nyt toinen reikä. Tule pitämään poraa, minä lyön.
-- Kyllä minä lyön.
-- Noh, tule, tule, konstia se on tämä pitäminenkin. Mutta älä nuljuta.
Rotkola alkoi lyödä, Iikan veri kuumeta. Häntä pelotti että jos se
laskee käsille tuolta olan takaa... Nyt ei Rotkola puhunut. Silmä vain
teräksisenä tähtäsi poranpäätä, suu kävi mälliä purren ja suupielestä
vuosi tupakkapurua.
Kesken kaikkea pysäytti Rotkola tuimat iskunsa. Sanoi:
-- Kuule, ota sinä maata sieltä Kettumaasta, Iikka, et kadu.
-- Tuleeko siitä touhusta? kyseli Iikka.
-- Puhuvat ainakin. Jos tulee, niin ota. Et kadu. Jos ei siitä mitään
tule, ota muualta. Maata miehellä olla pitää. Muuten sitä on aina niin
kuin varpunen ohranpääss'. Ja ihminen tulee laiskaksi, jos ei ole omaa
maata. Olla aina toisen työss', se väsyttää ja nahkaavuttaa.
Rotkola sylki, puri ja sanoi:
-- Minä lähtisin kohta Kettumaahan, mutta kun isäntä jatkoi sen
torpankontrahdin, pysyn siinä. Vähänläntä siinä on maata, mutta minä
alan olla jo vanhakin ja mukulat menevät tiehensä. Minä ja meidän momma
vain jäämme... Tphy! Järsitään lisää kivensyrjästä.
* * * * *
Viemärin pohjamudissa kaivellessaan jutteli kaksi nuorta miestä. Heillä
oli vain uimahousuntapaiset laitteet verhonaan, muuten olivat he ihan
alastomia. Ihonpinta oli päivettynyt kuparinruskeaksi. Jaloissa oli
toisella pieksusaappaat, sillä tällä kohtaa oli vesi taas rautaisen
kylmää. Toinen urheili ilman jalkain suojia. Pitempi, Vihtori, oli
Ojantaustan torpan poika Kettumaalta; hänellä ei ollut kenkiäkään.
Lyhyempi oli Peräsen talon poikia, Jaakko-niminen, Jokirannan kylästä.
-- Saatko isältäs rahat? kysyi Vihtori jatkaen keskustelua.
-- En ... mutta täältä.
-- Tuleeko täältä niin paljo säästöön?
-- Ettäkö Amerikkaan pääsee? Eiköhän. Puhelu hieman katkesi.
-- Lähde pois, mukaan, houkutteli Jaakko. Miettinenkin lähtee.
-- Lähteekö Miettinen?
-- Lähtee. Täälläkös se, kun on parempiin rahanansioihin tottunut.
Olivat taas vähän aikaa vaiti.
-- En minä lähde, sanoi Vihtori. Olen ajatellut, että jos sitä
Kettumaatakin nyt ruvetaan asumaan, niin jos sais maapalan itselle. Ja
tällä nevallakin tulee vuosikymmeneksi kuokkuu- ja ojaurakoita.
Vihtori kääntyi kummastellen ja kysyvänä Jaakon puoleen:
-- Sinäkin, talon poika, ja menet.
-- Talon poika, matki Jaakko vähän ajan kuluttua. Mitä siitä nykyaikana
on iloa, vaikka onkin talon poika? Ilman saa tehdä työtä ja aina kärsiä
kitua.
Vihtori ei ruvennut väittelemään, mutta sanoi vähän ajan kuluttua.
-- Tule Kettumaalle. Ota kotitalosi palsta.
-- En minä! Jaakko melkein ärähti. Nälkä siellä kuitenkin tulis. Ei se
maanviljelys kannata enää, jos ei ole sivutuloja. Ja milläs minäkin
niitä...
-- Meinaan minä saada kannattamaan, jos vain...
-- Niin, johan sinä. Mutta talollisilla on niin kamalan suuret ulosteot
ja verot, ettei lempokaan...
-- Rupea sitte torppariksi, jos luulet sen paremmin kannattavan, nauroi
Vihtori.
Jaakko oli hiljainen murjottava luonne. Painuen ääneti työhönsä
lopettaen keskustelun, hän ryhtyi vääntämään muuatta liekoa, joka
sattui tielle poikkiteloin. Pojan silmissä oli raskas, väsynyt ilme ja
hänen heikko, hintelä vartalonsa näytti siinä tuon pitkän,
vahvarakenteisen toverin rinnalla melkein avuttomalta.
Vihtori alkoi viheltää vinhaa polkkaa. Katsoi hetkisen, kädet
lanteilla, jouten, kun Jaakko käpälöi hiljakseen kiroillen lujassa
istuvan liekonsa kera. Avustaakseen tarttui Vihtori kirveeseen ja antoi
muutaman lujan, vapauttavan iskun. Musta suorapa roiski yltympäri.
Jaakko pyyhiskeli lakin perällä rapaa silmistään ja korjasi lieon.
* * * * *
Tupalan Tuomas, keski-ikäinen, vankkarakenteinen mies tyhjäsi toisaalla
työntökärrynsä. Havaitsi, että paikka oli hieman näköpiiriltä suojassa.
Työnjohtajaa ei ainakaan näkynyt. Istahti ja sytytti paperossin.
Samalla tuli siihen Roopertti-niminen nuori kulkutyömies, julmasti
vannoen ja kiroillen. Heitti tuskaantuneena aisat käsistään, jätti
rattaat tyhjentämättä ja istahti vannoen käheällä, kuiskaavalla
äänellä:
-- Jumalauta! tätä ei tee sellaisella palkalla muut kuin työnhaluiset.
Sytytti paperossin ja alotti uuden sarjan kirouksia sekä muita
voimasanoja, tumman etutukan roikkuessa silmillä.
-- Tee lakko, virnisteli Tupalan Tuomas, rauhallisena istuen ja
piiputellen.
Nuori mies kohotti suuttuneen katseensa, joka lurkki etutukan alta, ja
rupesi sanomaan:
-- Jos ei täällä olisikaan niin s----n paljo sellaisia työnhaluisia
moukan-piruja, niin levätä saisit sinäkin vapaasti, jottei tarvitsisi
tuo pääkulta pälyä ympäri niin kun pakojäniksen ja korvat panna aina
vaih, vaih, jotta mistä raosta se pomo piskahtaa...