Erään kuusainpensaan varjossa istui kaksi miestä tupakoiden ja
jutellen. Toinen niistä oli entinen Peltosen renki, Juho, toinen muuan
torpparinpoika, joka oli jo, kuten paidastakin näkyi, ehtinyt käydä
Amerikassa. Juho käytti nimenään sen mökin vanhaa nimeä, johon oli
naimisensa jälkeen asettunut asumaan; se oli Takanperä. Toisen miehen
nimi oli Miettinen.
-- Pieni maapala miehellä, jonka täytyy elää ansiostaan, on vain
vaivaksi, puhui Miettinen. Tuolla Amerikassa, jossa se eläminen käy
aivan rahalla...
-- Kyllä se hyvä on täällä Suomessa, keskeytti Juho. Eihän täällä tule
toimeen ilman lehmää. Ja hiidestäkö otat sille kesälaitumenkin ja
talvielon, ellei ole maata itselläs? Kyllä minä olen koettanut. Mutta
se käy niin aatamille kun ei tahdo saada hinnalla millään.
Miettinen, nähtävästi käsittäen olevansa ymmärryksessä ja kokemuksessa
yläpuolella puhetoveriaan, virkkoi:
-- Kyllähän se aina käy kireämmäksi, mitä tiukemmin kapitalistiset
tuotantotavat ottavat sijansa näin maallakin ja talonpoikaisissa
maanviljelysoloissa. Mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, ettei työmiehen
pikkuhuushollia saa kannattamaan millään, jos siinä harjoittaa
sellaista pikkutuotantoa kuin esimerkiksi pientä karjataloutta.
Perunamaa ja kasvitarha ovat ainoat, jotka...
Takanperä katkaisi nauraen:
-- Mutta etkö sinä nyt ymmärrä, että tällä asialla on eri
mahdollisuudet Suomessa kuin Amerikassa!
-- Sen minä kyllä myönnän ja ymmärrän, tunnusti Miettinen. Ja myönnän
senkin, että täällä voi saada pienemmänkin maanviljelyksen
kannattamaan, jos vain panisi kylläksi siihen työtä ja aikaa, tahi
kapitaalia. Mutta työmiehen täytyy aina tarttua kiinni lähimpään ja
lyhimpään rahansaantimahdollisuuteen. Ei ehdi suunnitella, eikä odottaa
hedelmien kyspymistä.
Juho nousi ja täytti uudestaan piipun. Katsellen viemärille ja laajalle
nevalle ympärilleen, virkkoi:
-- Esimerkiksi tällainen työ. Jos lyhintä tietä aina rahaan pyrkii, ei
tällainen työ kannata niille jotka teettävät, vaan ainoastaan meille,
jotka saamme työstämme rahapalkan joka lauantai.
Miettinen nousi myöskin ja sievistelevään tapaansa puhuen selitti:
-- Tämähän onkin jo suurkapitalistinen yritys. Tässä meidän työvoimamme
siittää kapitalismin kanssa. Me saamme vain, kuin palkkavaimo, rahan
kouraamme. Mutta kapitalisti, joka panee pääomaa ja jaksaa odottaa, jää
työn tulosten omistajaksi, korjaamaan satoja polvesta polveen. Tässähän
juuri kuvastuu se työmiehen lohduton asema. Kun hän on vaimoineen ja
lapsineen syönyt palkkansa, ei työn hedelmästä ole mitään jälellä.
Mutta tässäkin --
Hän viittasi kädellään lakeudelle:
-- Tässäkin tämä suunnaton viljelysalue jää omistavain sukujen haltuun.
Niiden lapset vielä syövät, pukevat ja rikastuvat siitä, että me
kaivoimme viemärin.
-- Niin kyllä, tunnusti Juho, silmässä jo huomattava katkeruuden ilme.
Mutta kun nyt elämä on taistelua, pelkkää luokkataistelua, niin kuin
sinä sanot, tulee meidän taistella saadaksemme kapitaalia. Sulla on
rahaa. Osta talo, niin sinä saavutat osan tästä nevasta. Älä väitäkään,
että sinä säälit niitä, jotka eivät voi tehdä samoin. Et sinä niin jalo
ole. Sano vain rehellisesti, ettet sinä pane rahaasi niin huonosti
kannattavaan yritykseen kuin ovat maanviljelys ja tämä neva. Sinä
mieluummin annat rahasi olla pankissa ja palvella keinottelua. Tunnusta
jos tahdot...
Juho oli kiihtynyt ja nauroi hermostuneesti. Miettinen hymyili ääneti.
-- Ja sen minä sanon! huudahti Juho, että jos siitä vain tulee jotain,
siitä Kettumaan siirtolahommasta, sinne minä menen. Maata minä tahdon,
vaikka olenkin sosialisti.
-- Et ole! Pikkuporvari sinä olet, ilkkui Miettinen.
-- No ... jos sillä tulee pikkuporvariksi, että haluaa viljellä omaa
maata, ja sillä pysyy sosialistina että pankkien välityksellä lainailee
rahojaan suurporvarien koronkiskomista avustaakseen, niin piru ollen,
sama se on...
-- Älä sinä aina suutu, pyyteli Miettinen rauhoittava diplomaatin hymy
huulilla. Katsos, sinä et ymmärrä mikä eroittaa porvarillisuuden ja
sosialidemokratian...
-- Enkä välitäkään. Se ei ole mulle niin vaarallistakaan. Mutta maata
minä tahdon! Annan palttua sellaiselle uskolle, joka köyhille lupaa
taivaat ja maat, mutta toden tullen ei annakaan mitään... Katsos näitä
käsiä. Minä olen elinaikani, aina 7-vuotiaasta asti ollut paimenena ja
renkinä ja tehnyt maatöitä. Ja jos sinä ymmärtäisit kuinka hartaasti
mun tekee mieleni omaa maata, niin... Minä en usko enää ketään!
Puolueet lupaavat ja pettävät. Minä otan maata jos ikänä sitä saan ja
annan palttua koko äänestykselle. Ei siitä mitään tule!
Juho ravisti päätä ja näytti melkein liikutetulta.
Miettinen oli juuri sytyttänyt uuden paperossin, puhalsi nautinnolla
savut ja yhä ylimielisen hymyn leikkiessä huulilla virkkoi:
-- Menisit Amerikkaan. Siellä ne sellaiset runolliset houreet haihtuvat
työmieheltä. Työmiehen ei kannata olla runollinen.
-- En mene, mutta Kettumaalle menen, jos vain...
Juho käänsi jo selkänsä aikoen lähteä työmaalle päin, mutta kääntyi
yhtäkkiä ja julisti kiihtyneenä:
-- Ja sen minä sulle sanon, että jos minä sieltä saan mieleiseni
maapalan, niin vannon, että sen viljeleminen kannattaa. Kuinka ei se
kannattaisi?
Hän katsoi pitkään ja ikään kuin yhä kummissaan kysyen Miettisen
ilkkuvasti hymyilevään, kylmään naamaan. Käänsi sitte selkänsä ja meni
syrjään.
Miettinen katsoi Juhon jälkeen, liikautti pilkallisen tunteen
valtaamana toista suupieltä, silmää ja otsanahkaa.
-- Kello so-oi! kuului työnjohtajan laulava ääni ja kilaus kiviporalla
toiseen.
Se oli vasta ensi soitto, ja Miettinen istahti rauhallisesti.
Käsiä ja päitä alkoi kohoilla suosta kanervaisten mättäiden väleistä ja
mäestä. Miehet jäivät pöperryksissä istumaan, sillä kuumuus oli
paahtanut heidät puolihumalaan.
-- Kello soo-oi! kuului vähän ajan kuluttua uudestaan ja pari iskua
poralla toiseen.
Ensimäiset alkoivat kömpiä jaloilleen, pyyhiskellä nuttujensa nurjalla
puolella kasvojaan ja etsiä kalveista juomaleilejään.
Muuan suuri mies murisi toverilleen:
-- Lyhytpä se lepo taas ... olikin, perusti... Onko se kello vielä?
Vähän pienempi mies pilkkasi:
-- Jos sun nyt antaisi vielä siinä kivenkoloss' nukkua, niin kuoliaaksi
nukkuisit itses. Ei siitä ylellisestä levostakaan. Paa tupakkia suuhus,
nosta housus ja lähde.
Kolmas huuto ei ollut vielä soinut, kun Juho jo oli työntökärryineen
liikkeellä. Miettinen istui silloin mäen reunassa kivellä ja joi,
ivallinen katse hetkisen Juhoa seuraten. Hän sytytti vielä paperossin
ja jäi paikoilleen viipyen muutaman hetken kolmannen soiton jälkeen.
Kun kolmas soitto kuului, oli jo 5-6 miestä töissään, mitkä
ojanpohjassa, mitkä työntökärryjensä kera, mitkä lankkuja
siirtelemässä, mitkä mäessä kivenporauksessa tai mäenkaivuussa.