Sisään tullessaan molemmat miehet hikoilivat vahvasti. Päällimmäiset
vaatteet heitettiin syrjään ja juotiin kaljaa. Jo ulkona oli Mikkonen
hieman raottanut asiaansa, mutta nyt hän alkoi siitä puhua.
Häntä oli yötä päivää kiusannut Eduskunnan äsken tilattoman väestön
maanhankinta-asiassa tekemä, hylkäävä päätös. Maanvuokraajain kohtalo
oli vuosikausia ollut hänellä painavana mielessään. Aina siitä ajasta
saakka, jolloin oma poikansa oli hänelle valaissut miten kauhea
kansallis-yhteiskunnallinen synti olisi häätää esim. Kivinotkon
torpan vanhoja asukkaita, oli hän melkein yhtämittaa ajatellut
maanvuokraolojen ja pienviljelyksen järjestelyä. Sanomalehdet olivat
asiasta puhuneet ja hän oli niitä lukenut, tulematta paljoakaan
viisaammaksi juuri tässä asiassa. Valtiopäivillä oli riidelty,
puoluepuhujat olivat käyneet asiaa selittämässä. Ne synnyttivät kyllä
uusia ajatuksia, mutta kaikki töksähtivät lopulta yhteen suureen
puskuriin: maan omistukseen. Usein oli asiasta juteltu kylänmiesten ja
varsinkin opettajan kanssa, mutta yhä oli kysymys avoinna.
Omien vuokralaistensa kanssa hän oli jo aikoja sitte asian selvittänyt.
Kaksi torpparia ja kolme mäkitupalaista olivat saaneet uudet
kontrahdit. Niistä sovittaessa ei oltu sanaakaan riidelty, eikä
sittemmin jälkeenpäinkään.
Tarkastellessaan vuokrasuhteita omalla kylällä, oli Mikkonen tehnyt
sen havainnon, että ainakin täällä on aivan lapsellista odottaa
lainsäädännön pakkotoimia, koska suhteet voidaan aivan yksinkertaisesti
ja helposti järjestää muutenkin. Mutta kyläläisten, niin maanomistajain
kuin vuokraajainkin haluttomuus sovitella, se häntä tuskastuttaa.
-- Mitä järkeä on siinä, puhui hän, että minä maanomistajana odotan
pakkolakia säätämään sopimusrajoja minun ja maani vuokraajan välille?
Jos nimittäin pakko tulee, ja se tulee, kun on niin suunnattomasti
ihmisiä, joiden pitäisi viljellä maata ja elää siitä, sekä
suunnattomasti maata, johon viljelijän käsi ei ole ikinä koskettanut,
mutta jota nyt ei viljellä syystä tai toisesta. Nämä maattomat
maamiehet ja viljelemätön maa pitää saattaa yhteen ... siittämään ja
synnyttämään elämää, eikö niin?
-- Varmasti!
-- Tässä tulee pakkolainsäädäntö, ellemme suosiolla asiaa järjestä. Ei
suinkaan Suomen kansan kehitystarve anna töksäyttää itseään siihen,
tahdommeko me vai emmekö tahdo jotain asiaa. Pakkolaki tulee, emme me
voi sitä estää enempää kuin voimme estää kevään tahi syksyn tuloa. Sen
on pakko tulla. Eihän voi eikä saa häätää ihmisiä kodeistaan kymmenin
tuhansin maantielle, tehdä heistä maantien kiertolaisia, yhteiskunnan
hylkyjä vain sen vuoksi, että siitä sattuu olemaan minulle muutaman
markan hyöty eikä ole lakia joka voisi estää minua tätä etuani
käyttämästä? Sehän olisi kirottua työtä! Sitä maata, jossa niin
tehtäisiin, seuraisi Jumalan vanhurskas rangaistus ... ja minä
häviäisin varmasti kymmenin kerroin sen luullun hyödyn, minkä
otaksuisin saavani niistä maatilkuista, joiden viljelijät häätäen
olisin tehnyt tälle maalle uusia vaivaisia, kerjäläisjoukkoja ja
rosvolaumoja, vähentänyt maatyöväkeä ja lisännyt erämaita...
-- Noh, pakkolaki tulee, kun sitä kerran pakko vaatii. Mutta
minkälainen? Onko meidän aikamme jo niin pitkällä että maakysymys on
valmis ratkaistavaksi ikuisiin aikoihin? Tuskin! Kukin polvi viisastuu
ja pitää huolen omasta itsestään. Älkäämme murehtiko mikä heille
sopii... Laskekaamme edistys vain irti meidän aikamme jarruista.
Tulevaisuus kyllä pitää huolen itsestään...
-- Mutta hullukin ymmärtää, että pakkolaki tulee loukkaamaan
omistusoikeutta. Mitäs se loukkaisi! Mistäs se ottaisi turvaa
häädönalaisille? Eikö niin?
Mikkonen tuijotti yli kulmainsa terävästi Kanteleista, joka nojasi
pöytään kämmenpäidensä varassa, paidanrinta avoinna ja kuunteli.
-- Kyllä, hän myönsi, vakuuttavasti ravistaen päätään.
-- No niin. Ja minunko, vapaan talonpojan pitäisi jäädä jouten
odottamaan ja katsomaan päältä kun muut, maatyölle, maan luonnonlaeille
ja maahengelle vieraat ihmiset säätävät lakeja, joiden mukaan minun
pitäisi maamiehenä järjestää elämäni? Hui hai!
Mikkonen päästi helakan mahdottomuuden naurun. Sitte hän huitasi
molemmin käsin:
-- Minä järjestän itse!
Nyt oli Kanteleisenkin silmissä alkanut elää.
-- Ja pääsette huokeammalla ... ja saatte olla riippumaton.
-- Niin.
-- Mutta kaikki eivät voi ottaa asiaa tältä kannalta, muistutti
Kanteleinen.
-- Siinähän se on! Täällä on keinottelija, täällä meidän rinnassamme,
joka sokaisee silmät. Keinottelija! Mikkonen painoi kädellään sydämen
paikkeille ja näytti pää kallellaan tuijottaessaan hieman hassulta.
-- Niin se on, todisti Kanteleinen. Se on keinottelijavaisto, jota nyt
on niin vahvasti kehitetty ja joka johtaa meitä etsimään hyvinvointia
toistemme kustannuksella.
Hän innostui sanoessaan:
-- Mutta ihmiset tulee kasvattaa löytämään ja tuntemaan _yhteisetujen_
jättiläisarvot. Vain se voi hävittää keinottelun ja ohjata siihen
käytetyn neron palvelemaan ihmiskuntaa.
-- Ai-van tot-ta! huudahti Mikkonen.
-- Ja sen näkee, jatkoi Kanteleinen, miten herkkiä ihmiset ovat
vaikutukselle, kun vain sattuu koskettamaan oikeata jännettä. Nyt on
alotettu Kyläsuon viemärityöt, eikä yksikään kylänmiehistä ole enää
pyrkinyt jänistämään joukosta sen jälkeen, kun liittyi joukko sellaisia
miehiä, jotka sitoutuivat viemään asian läpi, huolimatta siitä,
pysyivätkö kaikki mukana vai ei. Saatte nähdä, siitä tulee Jokirannan
siunaus.
Mikkosen huomio ei tälläkään kertaa aivan erikoisesti kiintynyt suohon,
vaikkakin oli itse ollut niiden joukossa jotka sitoutuivat viemään
kuivausasian perille. Hänen omituinen luonteensa etsi nyttemmin aina
uusia ajattelemisen ja harrastuksen aiheita. Niin syventynyt oli hän
nytkin tilattomain ja torpparien elämänkohtaloihin, että varsinaisesti
pysähtymättä suokysymykseen palasi siihen kohta:
-- Mutta mitä me voisimme tehdä tässä meidän kylässämme tilattomain ja
torpparien asian hyväksi? kysyi hän, äänessä sävy joka merkitsi: vain
tämä yksi on tarpeellinen.
Kysymyksellä oli kuitenkin kokonaisuudessaan neuvoa kysyvä tarkoitus,
ja sekin vivahdus soi äänessä.