Kanteleinen siirtyi työpöytänsä ääreen ja avasi laatikon. Sieltä otti
hän pöydälle mustakantisen vihkon.
-- Tässä minulla on, sanoi hän, hieman tilastoa -- ja suunnitelmia
joita voisi ajatella mahdollisiksi...
-- Sen tiesin, ja siksi tulin utelemaankin, virkahti toinen,
siirrähtäen innostuneena lähemmäksi.
-- Mutta tämä, mitä minä ajattelen, on kaikki niin tavallista ja
yksinkertaista, etteivät ihmiset tähän jaksa innostua... Tässä ei ole
mitään sellaista, mikä niin kuin viisaudellaan häikäisisi.
Mikkonen hymyili ja asettautui mukavaan asentoon sohvankulmaan vaieten
kuultelemaan.
Vihkossa oli aluksi tilastoa. Jokirannan kylässä oli 20 taloa, 21
torppaa, 18 sellaista mäkitupalaisperhettä, jotka pystyisivät hoitamaan
jonkullaisen pienen oman viljelmän, ja 7 sellaista savua, jotka miesten
Amerikassa ollessa tahi jonkun muun syyn vuoksi eivät siihen pystyneet.
Mutta useilla näistä kaikista oli täysi-ikäisiksi varttuvia lapsia,
jotka yhtä myötään, toinen toisensa jälkeen rakentelivat omia pesiään.
Samoin oli talollisilla lapsia, joille eivät kotitilojen maat
riittäneet.
Kanteleinen oli ottanut hieman selkoa noiden 21
torpparin vuokrasuhteista. Niistä oli jo 9 järjestetty uusilla
vuokrasopimuksilla, 4 oli ostettu itsenäisiksi tiloiksi ja 8 oli vielä
järjestämättä. Niissä oli 5, joitten maat isännät tahtoivat haltuunsa
heti kun vain ikänä saavat, ja 3, joista ei ollut kummallakaan puolen
varmaa suunnitelmaa miten ne järjestäisi.
Mäkitupalaisista oli jo 9 sopinut uudesta vuokrasta, 6 oli epävarmana
siitä, kuinka paljo vuokraa korotetaan, sekä 3 sellaista, joiden mökit
pitää siirtää pois. Näistä 18:sta halusivat useimmat saada omaa maata,
mutta sitä olisi pitänyt saada kylästä tahi kylän läheltä. Heistä oli
suurin osa keski-ikäistä ja nuorenpuoleista työväkeä, jotka kävivät
töissä omassa kylässä ja pitäjällä, joskus etäämpänäkin. Monet olivat
käyneet Amerikassa ja palattuaan asettuneet taasen Jokirannan kylään,
eivätkä murtuneen terveytensä vuoksi enää ajatelleet ulkomaille, jos
vain täällä jotenkuten eläisi.
Näiden ihmisten maantarpeen ratkaisemiseksi oli Kanteleinen johtunut
ajattelemaan erästä 10 kilometrin päässä kylästä olevaa kyläkunnan
siirtomaata, Kettumaan niitty- ja metsäpalstoja. Itse oli hän käynyt
Kettumaalla pari kertaa ja havainnut, että siellä oli joka talolla
hyviä maita, jotka, suurin osa vielä luonnontilassa ollen, kasvoivat
hyvästi heinää. Kettumaalla asui ennestään muutamia torppareita, jotka
tulivat hyvästi toimeen. Parilla talolla oli siellä kannattavia
kytöviljelyksiä omine riihineen.
Tänne Kettumaalle ajatteli Kanteleinen nyt mielikuvituksissaan
pienviljelijäsiirtolaa. Sellaisen aikaansaamiseksi oli hänen mielestään
tarvis saada täytetyksi muutamia ehtoja: 1:si että omistajat suostuvat
myymään maansa kohtuushinnasta; 2:si saada rahaa niiden maksamiseksi;
3:ksi saada aikaan hyvä vedenlasku ja 4:ksi kelvollinen tie.
-- Vedenjuoksu sieltä on hyvä ja tie on helppo saada, huomautti
Mikkonen.
-- Niin on. Ja mikäli olen keskustellut isäntien kanssa, ei maitakaan
ole mahdoton saada ostetuksi.
-- Ei pitäisi ... näin kaukaa on niitä melkein mahdoton viljellä.
-- Työpalkkojen ja ajan kallistuessa suorastaan mahdoton. Mutta nyt se
on vielä muutamille talollisille ainoa varma heinämaa. Kun muualta ei
tule, tulee Kettumaalta. Mutta eihän sieltä nyt aluksi tarvitsekaan
kaikkien saada maata. Pääasia on, että saadaan syntymään siirtola,
aluksi 12-15 pikkutilaa. Sitte sopii jatkaa, kun saadaan koe. Mutta
sitten on vielä yksi ehto.
-- Mikä?
-- Vaikein. Se on kysymys siitä, millä saada heidät oppimaan
maanviljelystä niin, että saavat pikkuviljelyksensä kannattavaksi,
_niin että elävät siitä_. Siinä on koko kysymyksen ydin.
Kanteleinen puhui kiihkeästi ja hikoili. Lävistäen nyt vuorostaan
tarkoin kuuntelevaa Mikkosta, kertasi hän:
-- Miten saada nämä viljelykset kannattaviksi? siinä on koko
pienviljelyskysymyksen ydin.
Mikkonen yhä vaikeni ja odotti kysyvänä jatkoa.
-- Sivuansioihin, ulkopuolelle kodin jos sieltä lähtee, silloin pitää
jättää koti ja lähteä maailmalle.
Hän piti lyhyen väliajan ja tuijotti yhä Mikkoseen.
-- Mutta toisen työtä etsivältä maailmankiertäjältä aina varisee
_maahenki_. Pienviljelystila on sellaiselle miehelle risti, varsinkin
mitä etäämmällä se on hyvistä työmarkkinoista. Juuri tästä syystä
pelkäävät ajattelevat miehet lähteä kaukaisiin siirtoloihin.
Mutta sanokaas nyt te, joka olette ammattimies: voidaanko viljelyksen
voimaperäistyttämisen avulla saada meidän maassamme esimerkiksi
kolme kertaa suurempi sato maasta, kuin mitä tavallisessa
talonpoikaisviljelyksessä nyt saadaan?
Mikkonen epäröitsi.
-- Uskotteko siihen? uudisti Kanteleinen.
-- Epäilen, epäilen... Täytyy sanoa että minä epäilen. Kaksinkertaiseen
nyt juuri voisi pakkolannoituksella päästä, mutta ei enempään.
-- Olettehan lukenut Ugglehultin?
-- Olen. Mutta se...
Mikkosen näytti olevan hyvin vaikea löytää sanoja selittääkseen sitä,
että Ugglehultissa oli mahdottomuuksia, että siinä oli jotain
sellaista, jota ei tavallinen ihminen voinut toteuttaa, että siinä oli
jotain yliluonnollista...
-- Mahdotonta? hymyili ja auttoi Kanteleinen.
-- Mahdotonta! Niin.
Mutta Mikkosesta huomasi helposti, ettei hän sentään ollut väitteestään
aivan varma.
Kanteleinen etsi sanomalehtileikkelevihkonsa. Siellä oli liimattuna
muutamia vertailevia satokertomuksia koti- ja ulkomailta. Satojen
tavaton lisääntyminen kaikkialla, missä pienviljelys oli muodostunut
erikoisammatiksi, oli aivan ilmeinen, jopa tavaton.
-- Mutta Suomessa se ei ole näin. Meidän pienviljelyksemme kulkee
vielä yleisesti suurviljelyksen vanavedessä, ja siinä onkin sen
kannattamattomuuden syy, selitti Kanteleinen.
-- Mutta jos se kerran on mahdollista Ruotsissa...
Mikkonen rupesi taas epäilemään aivan kuin silloinkin kerran, kun hän
rupesi kääntymään ja epäilemään omia havaintojaan Kyläsuon suhteen.
-- Minä en rohkene väittää, mutta ammattimiehet väittävät näin, jatkoi
Kanteleinen. Ja seutumme nykyiseen satoon nähden ei yleensä pitäisi
kolmenkertaisen sadon nykyiseen verraten olla mikään mahdottomuus.
Kanteleinen rupesi uudestaan selostamaan tuotantotuloksia. Toinen alkoi
taipua.
-- Mutta! huudahti Kanteleinen. Tämä tosiasia on sittenkin Suomeen
nähden vasta paperilla. Millä saada nämä siirtolaiset, joita aijomme
sijoittaa Kettumaahan, millä saada heidät _uskomaan_, että kaikki
tällainen olisi mahdollista ja totta?
Ja millä vihdoin saada heidät _oppimaan_ ne keinot, nämä uudenaikaisen
maanviljelyksen ammattisalaisuudet, jotka toteutettuina vahvistavat
maa-uskon, täyttävät sen?
Kanteleisen ääni oli kohonnut huutavaksi. Kädet olivat nyrkissä ja
silmät säihkyivät ahdistavaa, kiihtynyttä tuskaa. Tämä kysymys näytti
kokoavan pitkäaikaisen, syvän ajattelun punomat langat vaikeaan
loppusotkuun, jonka edessä nuori mies seisoi selvitystä yrittäen.