Kanteleisen ehdittyä juuri päästä parhaaseen työnvauhtiin tulee
Mikkosen isäntä polkupyörällä. Heitettyään pyörän tienvieressä seisovaa
puuta vasten tulee luokse. Kanteleinen jatkaa ojanluontiaan, Mikkonen
istuu pientareella ja juttelee. Vihdoin Kanteleinen alkaa pyyhkiä
lapiota lähteäkseen vieraan kera sisään. Huomatessaan tämän virkkaa
Mikkonen:
-- Tuota, äläkä nyt, ei mulla ole kiirettä. Tuota, mikäs teillä oli
urakkana täksi illaksi?
-- Urakkanako? Eihän sitä niin määräurakoita, tässä...
-- Onpahan! Minä olen kuullut. Teillä ovat vain nämä iltapäivät näitä
maatöitä varten, kun päivät pitää opettaa... Olenpa varma, että teillä
oli täksikin iltapäiväksi urakka, väitti Mikkonen, tummissa silmissä
tuo omituisen herkkä, aina kiihottumaan valmis ilme.
Kanteleinen nauroi.
-- Noo ... tämän ja tuon ojan tässä ajattelin, mutta eihän tällä vielä
niin kiire ole...
-- On sillä! Mitä me sitä nyt jättäisimme. Onko teillä toista lapiota?
Luodaan urakka ensin täyteen ja sitte vasta lähdetään juttelemaan...
Sitte on niin mukava, aivan kuin olis vatsa täynnä, kun on urakka
voitettu.
Mikkosessa paloi jo hänen kiihkeä innostuksensa. Ja Kanteleisen
vastusteluista huolimatta meni hän pitkin loikka-askelin koululle
saadakseen itselleen lapion. Vähän ajan kuluttua palasi sieltä. Sohvi
oli antanut uuden kihvelin. Kanteleinen vielä joutavoitsi.
-- Älkää tyhjää! kielsi Mikkonen. Heitti takin päältään ja asettui
vastaiselle puolen Kanteleista, toiselle ojanpartaalle reunustamaan.
Niin alettiin kahteen mieheen.
-- Minä tulen teille juttelemaan maailman asioista, jatkaa Mikkonen kun
jo tekevät työtä, ja keskeytän teidät tärkeästä työstä. Eikö ole
silloin parempi, että autan joutessani teitä ensin saamaan loppuun
tälle päivälle aikomanne työn ja sitte vasta jutellaan, häh? Enkö minä
hyvänä naapurina tee tässä oikeutta teille, vai?
Kanteleinen myönsi.
-- Niin se on, uudisti Mikkonen. Katsokaahan! Jos me ihmiset
katsoisimme aina rehellisesti myöskin lähimmäisemme parasta, niin
tällaiset pikkuasiat huomaisimme aina kohta, ennen kuin oma etu ehtii
tukahuttamaan huomiomme ja asettumaan sen eteen. Onko opettaja tätä
huomannut?
Oli, kyllä hän oli huomannut.
-- Niin, kyllä sen huomaa. Ajatelkaa esimerkiksi tätäkin tapausta
tässä: minä tulen tänne omine asioineni ja vien teidät sisään. Työnne
jää puolimoihin juuri silloin kun olette päässyt innostumaan ... minä
vien teidät juttelemaan omistani tai muun maailman asioista. Mutta
teidän ajatuksenne jää tänne ojanluontiin, kun se keskeytetään kesken,
ettekä te voi innostua minun asiaani... Ja se voi olla sellainen että
siihen pitää innostua, jos siitä mieli tulla mitään ... Ja jos ette te
innostu, turhaan menee silloin minunkin iltani... Eikö ole näin?
Olihan se.
Mutta ojanluonti alkoi häiritä puhelua. Mikkonen havaitsi pian, että
vaikka hän oli itse kuuluisa ojuri, sai panna matkaan tavallisen
vauhtinsa pysyäkseen opettajan rinnalla.
... Kas, kas, ajatteli hän muistellen mielessään niitä aikoja, jolloin
oli, Kanteleisen täällä olon ensivuotena, ollut niitä, jotka pitivät
tätä "herraspoikasena", joka laiskuuttaan oli antautunut opettamaan
heidän lapsilleen joutavuuksia.
Mikkonen innostuu. Kilpailuhalu alkaa kiihottaa. Kyllä hän tässä vielä
poikaset voittaa!
... Lapio ei ole hyvä, se kun on noita kihveleitä. Hän luo parhaiten
vanhanaikaisella, puupesäisellä...
Eräässä välissä alkaa Mikkonen jo huomata että Kanteleinen hätii
liiaksi, ojanreuna saa mutkia ja siihen jää korjaamisen varaa. Ei
opettaja enää ehdi tarkoin tavoittaa joka pistoa.
... Niin, minähän olen mestari tähän, ajattelee Mikkonen sisällisellä
tyydytyksellä. Mieli tekee jo muistuttaa Kanteleiselle, mutta jättää
sen kuitenkin.
... Vaan mitäs tässä nyt? huomaa hän yht'äkkiä. Hitaammin vain,
hitaammin, hiukan hitaammin! Se on hyvä ojurikin tuo opettaja, mutta
tottahan minun pitääkin olla parempi! Elämänikäni olen luonut ojia,
enkä ole ikänä antanut toisen voittaa... Kerran kyllä, yhden ainoan
kerran. Mutta ... no, se ei nyt kuulu tähän. Tässä saa tarpeensa
tavallinen mies...
Mikkonen hidastuttaa vauhtia. Pian alkaa Kanteleisen lapio tehdä
tarkempaa, sievempää työtä, reuna alkaa suoristua. Mutta sittenkin on
siinä jotain sellaista pientä, joka vertaillessa Mikkosen valmistamaan
ojanpuolikkaaseen jättää tilaa muistutukselle. Kiireinen vauhti on
heiltä vähäksi aikaa katkaissut puhelun. Mutta se virkoaa taasen kun
työ alkaa sujua pakotonta, iloa tuottavaa kulkuaan.