Muutamana toukokuun iltapuolena loi Kanteleinen ojaa koulun
viljelyslohkolla. Lukukausi ei ollut vielä päättynyt, joten opettajalle
liikeni maatöitä varten vain iltapäivät. Mutta kansakoulun koko
viljelyspalsta näytti nyt olevan hyvässä viljelyskunnossa, siinä
havaitsi perehtyneen viljelyksen jäljet.
Joustavalla vauhdilla pistää Kanteleinen lapiotaan. Hiki virtailee.
Vahvarakenteinen ruumis toimii vaivattomasti. Aivan kuin jokaisella
otteella olisi sama sisäinen vaikutelma kuin tanssilla eräisiin,
voimistelulla, tai urheilulla toisiin. Se käy niin iloatuottavan
keveästi ja ojanluojan kasvoissa väreilee, yhtämyötään vaihdellen,
milloin nauttiva hymyily, milloin työajatuksen kiihottunut intoilu.
Toisinaan hieman pysähtyy, pyyhkii hikeä ja antaa katseensa kulkea yli
pienten viljelysten. Tuossa on pieni niittypalsta. Se on toisen kerran
kasvussa. Sieltä nousee terävänä viheriäinen. Kevät on ollut
kosteanpuoleinen. Se on vaikuttanut ruohokenttiin kuin taikasana.
Vieressä on tuleva turnipsipelto ja sen takana perunakylvölle ajateltu
pikku pelto. Niiden muokkaus on jo alotettu. Ojurin on hauska näitä
ajatella.
Ajattelee, että tämä on nyt melkein samanlaista kuin ennen
seminaarissa, kun pääsi käsiksi oikein innostavaan aineeseen. Ero on
vain siinä, että silloin olivat kirjat ajatusten ja työn synnyttäjiä,
nyt maa, luonto. Mutta vaihdos tuntui tekevän kummallisen elävöittävän
vaikutuksen.
... Kuinka hyvää tämä maa on! Miten siitä elämä huokuu ... miten ajatus
herää kun viljelysaikomuksessa koskettaa maata... Kun maata kääntää, on
kuin kääntäisi tieteellisen kirjan lehteä, mutta tässä tuntuu kuin
olisi itse tiedemies, joka tutkii, toteuttaa, luo uutta, kirjoittaa
luonnonkirjaa...
Maasta oikein huokui elinvoimaa. Päivän lämmin aurinko oli sitä
paahtanut. Nyt ilta-auringon valossa tuntui maa ikään kuin levosta
nauttivan ja hymyilevän.
Yhä elävät ojurin mielikuvat maan mukana. Hän on jo tottunut vaihtamaan
ajatuksia maan kera. Kaikki tämä tuntuu kuin olisi yhteistyössä, kuin
maa olisi ajatteleva olento... Työtoveri on suuri, salaperäinen
jättiläinen, joka ei kuitenkaan vähääkään pelota, vaikka sen voima on
niin suuri.
... Maa... Aivan kuin maa nyt tuossa leveässä, vakaassa,
hätäilemättömässä, juhlallisessa voimallisuudessaan lukisi suuria
lupauksiaan, toinen toistaan satumaisempia...
... Kun vain ihminen ymmärtäisi maan ajatukset... Ojurin mielessä
tuntuu kuin hän ymmärtäisi. Se tuottaa sanomatonta kevät-iloa. Hän
polkee lapiota yhä kiihtyvällä innolla täyttääkseen oman urakkansa
yhteistyössä niin, ettei suuri, salaperäinen saisi aihetta syyttää
häntä laiminlyönnistä.
Koulukartanoa lähempänä ovat puutarhamaat. Navetan seinustaa vasten on
korkea taimilava ja siitä sivulle, pienessä etelään kaltevassa
mäkirinteessä jo muokattu ja osittain kylvetty puutarhamaa.
Koulutalon päädyllä oli muutamia marjapensasrivejä sekä joitakuita
omenapuun-alkuja. Sieltäpäin näkyi myöskin punavalkoinen mehiläispesä.
Taampana koulun puisto, joka yhtyi metsään. Pihassa riippui muutamia
pyykkivaatteita nuoralla kuivamassa.
Rakennukselta päin tulee kävellen Kanteleisen vaimo, Sohvi ja hänen
edellään juoksee 2-vuotias Heikki. Ojuri huomaa tulijat heti kun he
pistäytyvät nurkan takaa tielle. Heilauttaa kättään ja alkaa hymyillä,
mutta jatkaa työtään. Kun tulijat saapuvat lähemmäksi, huutaa isä:
-- Heikkikö? Heikkikö? isän Heikkikö?
Lapsi nostaa silmiään, huomaa isän, laskee riemuhuudon ja lähtee
kipasemaan.
-- Isä ansaitsee lapselle leipää! laskee Sohvi matkan päästä nauraen.
Voi kuule, kuinka sinä hikoilet. Voi rakas... Heikki, Heikki!
Poikanen oli tuuskahtanut suulleen tienviereen aikoessaan suorinta
tietä isän luo. Molemmat vanhemmat riensivät nostamaan. Isä ehti ensin,
sai pojan syliinsä, mutta tämäpä ei suuria isästä välittänyt, sillä
läheisestä ojanreunasta jo veti lapsen huomiota ensimäinen keltakukka
ja sinne hän nyt isän sylistä riuhtoi. Poika sai kukan ja rauhoittui.
-- Katso västäräkkiä, osoitti isä pellolla hyppivää lintua.
-- Vättä ... vättä...
-- Västä, sano västä.
-- Vättä ... vättä...
-- Vättä vättä se poika vain sanoo ... vättä vättä se sanoo ... tuo
mukula... Sohvi-äiti tuhersi nenällään isän sylissä olevan lapsen
rintaa, loruten. Pikku poikanen nauroi sydämestään kun kutkutti.
-- Vättä ... vättä se mukula vain sanoo, uudisti äiti tuhertaen.
Isä taisi suudella hät'hätää molempiakin, kun ei ihmisiä näkynyt
lähiseudulla. Mutta sitte poika jo alkoi pyrkiä pois sylistä,
lähteäkseen västäräkin perään, joka hyppi pellolla pyrstöään
keikutellen ja houkutellen:
-- Tulit ... tulit...
-- Älä laske pellolle, se tahrii itsensä, pyytelee äiti. Mutta isän
tekee kovin mieli nähdä miten se taaputtaa ja vääntää lihavia sääriään
pehmeässä mullassa.
-- Ei se siinä, kuivahkossa mullassa ... eihän mullasta tahriinnu?
Ja poika sai mennä. Jo ensi askelilla pienet sääret sekaantuivat.
Äidinkin täytyi nauraa, vaikka mieltä jo kiusasikin kohta jälestä
seuraava pyykki.
-- Voi, voi, joutui hän voivottelemaan samalla, kun työt muistuivat
mieleen, ja tässä nyt vain näin tulee aikansa kuluttaneeksi.
-- Hetkinen huvillekin, Martta-kulta, lohdutti Väinö ja katsoi
hymyillen silmiin, kun Sohvi jo huolissaan palaamista ajatteli. Moni
tehtävä odotti, kun ei ollut ketään, jota käskeä edestään edes
pikkujuoksuihin.
Heikki taapusti yhä pellolla, vaikka västäräkki jo olikin siirtynyt
etäämmälle, visertäen ja keinutellen nyt taimilavan reunalla ja
jutellen parin tuttavan kera jotka hyppivät ja keikuttivat siinä
lähiseutuvilla.
Kanteleinen alotti uudelleen ojanluonnin. Vaikka Sohvilla oli kiire,
jäi hän ihaillen katselemaan miehensä työskentelyä. Mies tunsi tämän
katseen selkänsä takaa, ja se nostatti riemuisaa kevätkuumetta.
Vaimoonkin vaikutti tämä työnilon nostattava mahti.
-- Ja minä vain tässä laiskana! jatkoi hän ajatustaan ääneen huudahtaen
ja pyörähti etsimään Heikkiä, joka oli muutamaksi silmänräpäykseksi
unohtunut. Heikki oli sillävälin istunut peltoon ja saanut käsiinsä
onkimadon. Äiti juoksi luokse:
"Hyi, hyi!"
Mato viskattiin, ja ennen kuin Heikki huomasikaan, sai hän kiitää taloa
kohti hilpeästi juoksevan äidin sylissä. Isä katseli tätä menoa. Sohvin
liikkeiden viehättävä joustavuus tavoitteli huippuaan tuossa hänen
lapsi sylissä juostessaan. Kun Heikki ehti huomata, että hänet vietiin
pois pellolta, alkoi hän kirkua ja pyrkiä pois juoksevan äidin
sylistä. --
Isä nauroi ja rupesi luomaan ojaa.