Kanteleinen astui puheenjohtajan paikalle.
-- Tahdotaanko keskustelua esitelmän johdosta?
-- Kyllä! huudettiin monelta taholta.
Ensimäisen puhevuoron sai seppä Rautio. Nousi. Järeä, tuiman näköinen
mies. Tapaili sanoja, sillä mies ei ollut koskaan yleisissä kokouksissa
puhunut. Sitä hän vain, että jos nämä puhujan laskut ovat tosia, niin
me Jokirannan maanviljelijät olemme vasikoita... Siirsi mällin toiseen
poskeen ja jatkoi:
-- Ja nyt me vasta rupeamme olemaan aika vasikoita, jos emme nytkään
ryhdy tähän asiaan.
Istuutui jatkaen kiihtyneenä puoliääneen vierustoverilleen. Muutamat
nauroivat. Oma poika Kustaa oli punastunut, hänestä isä oli tehnyt
itsensä naurettavaksi.
Mikkonen sai puhevuoron. Alkoi keinottelusta. Mikkonen muuten puhui
hyvin usein, melkein aina keinottelusta. Ei tahtonut kieltää
esitelmässä lausuttuja arveluita Kyläsuosta, tahtoi vain sanoa, että ne
olivat arveluita, mutta huomiota ansaitsevia arveluita. Yhtä puolta
elämästä ei puhuja ollut kuitenkaan riittävästi valaissut: keinottelua.
Se on keinotteluhimo, kiihko, joka nykyään hallitsee ja hävittää
rehellisen työn hedelmiä. Keinottelun suurvalta ulottuu tänne
Jokirannallekin. Se näkyy paraiten siinä, että kun täällä jotain
yrittää, keinottelija on heti mukana; apuamassa, muka, mutta
tosiasiassa kiskomassa yrityksen hedelmää. Aivan kuin sielunvihollinen.
-- Ala vain yrittää omin neuvoin päästä synneistäsi, aina on
sielunvihollinen notkeana ja valmiina avittamassa. Mutta se kiskoo ja
keplottelee itselleen palkakseen sielun!
Miehen mustista silmistä loisti tuo tuttu kiihko. Ajatus oli
tulikuumana keskittyneenä tähän yhteen ainoaan polttopisteeseen.
-- Sellaista on keinottelu! Minä tunnen tämän paholaisen kuiskaukset
omassa veressäni. Joka ei ole ikänä taistellut syntiä ja
sielunvihollista vastaan --
Hän pysäytti, loi vaanivan, läpitunkevan katseen ympäri salin ja näytti
tavoittelevan häntä katsovain ihmisten silmäteriä.
-- Joka ei ole ikänä taistellut syntiä ja ihmisen sielunvihollista
vastaan, uudisti hän, ei sellainen voi omassa veressään tuntea
sitäkään, miten keinottelija siellä alituiseen vääntää ja kääntää
väärää oikeaksi, uskottaa ja opettaa pyydystämään, vaanimaan,
teeskentelemään, valehtelemaan -- kaikkeen opettaa, saadakseen vain
luvattomalla tavalla hyötyä lähimmäisestään.
Muutamat nuoret tytöt tirskuivat ja pari poikaa teki hiljaa ilvettä,
mutta muuten kuunteli koko salintäyteinen yleisö kärsivällisesti.
Jotkut seurasivat suurella mielenkiinnolla. Varamäen Antti aivan
ilmeisesti kyllästyneenä odotti lopettamista ja näytti pitävän puhetta
lörpötyksenä.
Mutta Mikkonen tuli vihdoin asiaan.
-- Jos, hän sanoi, tämä kylä saa Kyläsuon kuivaksi, niin että siinä
kaikkialla voidaan viljelys alottaa, se on keinottelulle suurin isku
minkä täällä tällä hetkellä voimme antaa. Ja minä kannatan puhujaa.
Mikkosen lausunto jäi siinä suhteessa epäselväksi, mitä hän tarkoitti
sillä, että tahtoi kannattaa puhujaa. Kanteleinen merkitsi itseänsä
varten muistiin Mikkosen lausunnon sisällön. Hänen mielestään kuvastui
siinä erinomaisen elävästi tuon voimakkaan, erikoisen miehen itsenäinen
ajatustapa. Mikkonen oli viime aikoina lukenut Tolstoin kirjoja. Tämä
äskeinen tuntui olevan sieltä koituvaa kajastusta.
Antti Varamäki oli sujuva puhuja. Kertoi kokemuksiaan Kyläsuon
viljelijänä. Hänen esitystavassaan oli jotain ylvästelevää, toisinaan
loukkaavaa, siitä pilkisti liiaksi tietoisuus omista ansioista. Häntä
varustauduttiin aina kuuntelemaan näiden ennakkoluulojen lataamina.
Mutta aivan kuin Varamäki olisi viime hetkessä aavistanut tätä,
lähtikin hän puhumaan toisessa äänilajissa. Hän kehui ensin kylää.
Sanoi sitte, ettei puhuja, jonka kanssa hän oli persoonallinen ystävä,
ollut voinut luonnollisestikaan täysin tuntea Jokirannan kyläläisten
vaikeuksia y.m. Mutta yleispiirteissään oli kuvaus elävää totuutta.
Tämä teki kyläläisiin hyvän vaikutuksen. Varamäkeen kohdistuvat
ennakkoluulot hävisivät kuin voideltuina. Alettuaan tämän jälkeen puhua
Kyläsuosta, vältti hän sellaista kuin "minä sen tiedän, sillä minä olen
sitä kokenut". Niin tempasi hän tämän kyläläisjoukon uudelleen mukaansa
suolle, missä oli jokaiselle niin perin tuttua. Siellähän oli rämmitty
ja samottu siitä saakka kun kukin paitakasakkana marjailuretkille ensi
kertoja kykeni. Ja sitte joka kesä, viime kesänä viimeksi. Haisteltu
suon lemuavat kanerva-, kukkais- ja marjatuoksut, väkevät nevahajut ja
savut. Moni oli suon rantamilla kokeilluilla pienois-kytöviljelyksillä
monta lämpöisenhikistä ja syksysateen alakuloisuuden painostamaa
päivätyötä tehnyt.
... Tottahan nyt Kyläsuo tunnetaan!
Siellä ne olivat eletyt turvepehkuosuuskunnankin autuudentuntoiset
aamutunnit. Sieltä olivat kesäisin aina sankat savut nousseet ja yli
kylän levinneet illan tullen kuin muinoin pilvenvarjot korvessa
israeliitoille. Aina kun silmä kaipasi väljää, kauas näkyvää,
katsoi se Kyläsuolle. Työssä oltaessa sen reunamilla katse liukui aina
pitkin suota, jolla toisin paikoin kasvoi mataloita koivu- ja
mäntyeräkkäitä...
... Tuttu, perin tuttu oli Kyläsuo!
Siellä hyllyi, toisin paikoin kesti...
... Pitkä pohjaan ... leipään!
Iltasin kun aurinko laski suon ääriin, aamusin kun aurinko leikki sen
sinertävissä sumuverhoissa...
Milloin uhkasi sieltä halla, milloin lupasi kirkas pouta... Milloin
kuvastui sinne sopivan näkökulman läpi katsottuna sumuista, autereista,
savusta ja pilvistä komean-jylhiä vuorimaisemia, tai etäisiä, siintäviä
järviulapoita...
Kaikkien katse siellä oli aina viipynyt kuin suuren tuntemattoman
salaperäisissä esikartanoissa.
... Miksi ei sitä tunnettaisi?
Mutta sitä mitä siitä nyt puhuttiin, sitä ei ollut tunnettu. Ja jos
tämä on totta, niin... Jumala siunatkoon Kyläsuota!
Varamäki puhui yhä. Hänen puhuessaan alkoi äsken jännittynyt
mieliala jo hiukan laskeutua. Hänen koskettaessaan tuttuja asioita,
mielikuvat kuitenkin kumpusivat kuin terveen elämänilon elähyttämät
ajatukset silloin, kun sairas ensi kertaa nousee pitkäaikaiselta
tautivuoteeltaan, huomaa jalkojensa taas kantavan, elinvoimansa
uudistuvan ja elämän uusine toiveineen alkavan taas siitä, mihin tauti
tullessaan sen lopetti.
Eräät sellaiset miehet, jotka olivat vain sangen harvoin kuulleet
mitään muita esitelmiä kuin hengellisiä, ne alkoivat vanhimpien naisten
jälkeen ensimäisinä osoittaa väsymyksen merkkejä. Silmiin ilmestyi
toljottava ilme. Leuat lepäsivät hoitamattomina, alas valahtaneina,
antaen omistajainsa kasvoille velton ilmeen. Muutamat vanhat vaimot
olivat jo alkaneet huojuttaa ruumistaan, ja yksinäisiä hartaita
huokauksia alkoi kuulua. Jostain kuului puoliääneen: "-- yksi on
tarpeellinen -- -- ".
Kanteleinen puheenjohtajana havaitsi nämä mielialan laskeutumisen
merkit. Nähtävästi sen huomasi Varamäkikin, sillä hän lopetti
lausuntonsa vahvasti hikoillen. Kanteleinen teki nopean ehdotuksen:
koska paikalla, hänen havaintonsa mukaan, ovat kaikki kylän isännät ja
kaikki tuntuvat olevan yksimielisiä siitä, että Kyläsuon ojittamiseen
on viipymättä ryhdyttävä, hän ehdottaa, että kohta valitaan toimikunta,
joka ryhtyy käytännössä toteuttamaan suurta asiaa.
Vasara nousi.
-- Vastustaako kukaan? Ellei, on tämä päätös kaikkiin läsnäolijoihin
nähden sitova.
Huoneessa on aivan hiljaista.
Vasara putoaa.
Liikahdetaan vapautuneesti, ja useampain miesten kasvoilta loistaa
tyytyväisyys. Ainoastaan muutamia arempia katsellessa näkee niiden
ilmeessä hajamielisen pelästyksen hätääntymismerkit. Muuten yleinen,
kaikki voittava tunnelma tuntuu lujalta ja vakavalta.
... Tämähän on niin yksinkertaista ja selvää! on tunnelma sanovinaan.
Agronomi Peltomies juttelee Mikkosen ja Kanteleisen kera eräässä
nurkassa, ja toisia kuuntelee ympärillä. Hän kertoo aikovansa asettua
asumaan tänne Jokirannalle ... on sitä varten jo talonkaupoissakin
ollut. Hänessä ovat vielä jälellä pitkän esitelmän aiheuttaman
uupumuksen merkit. Äänen värähdellessä hän hiljaa kertoo, syvissä
silmissä onnentuntoinen hymy:
-- Minä olen saanut puhua niin paljo henkisesti kuolleille
ihmisille... Nämä täällä ovat ilmeisesti tähän minunkin asiaani nähden
heräämistilassa... Tässä oli tänä iltana ihmeellinen henki, minä tunsin
sen.
-- Hm.
-- Hm.
-- Minä olen tänään elänyt elämäni suuren hetken, virkkoi hän edelleen
ujosti, aivan kuin samassa katuen, että oli tullut sanotuksi.
... Jos eivät ne ymmärrä? hän ajatteli kohta.
Mutta Kanteleinen tarttui lujasti Peltomiehen käteen, puristi sitä ja
näytti olevan liikutettu. Mikkonen löi olalle ja sanoi, mustilla
silmillään lämpöisesti polttaen Peltomiehen syvää, sinistä katsetta:
-- Mutta sepä olis meidän kylälle erinomaista...
-- Itselleni, itselleni toki erinomaisempaa, kiisti Peltomies hilpeästi
nauraen.