Varamäen Antti istui salin sivupenkillä ja kuunteli, tiukasti
arvosteleva ilme kasvoissa. Nämä kasvot olivat terävät ja laihat. Ikää
miehellä oli noin 35 vuotta. Joskus vilahti tarkkaavan kuuntelun ohessa
silmistä pilkallinen iva, mutta yleisleimana saattoi havaita kehittyvän
itsetietoisuuden ylpeän ilmeen, joka näytti tahtovan sanoa: minähän
tätä olen monta kertaa sanonut; minulle on tämä kaikki vanhaa tuttua;
minulta hän on tuonkin kuullut...
Varamäen ukko istui etupenkissä ja eli. Puri ahnaasti mälliä, vaihtoi
levottomasti toista ja toista jalkaa ristiin polvelle, lävisti puhujaa
silmin, aivan kuin imien jokaisen sanan ja ajatuksen. Toisinaan väkevä
leuka, jossa törrötti pitkä parransänki, värisi hermostuneesti. Silloin
vaari aina katsoi jonkun tutun miehen kasvoihin ja hymyili, aivan kuin
olisi tahtonut sanoa: kuulitko?
Aivan siinä vaarin lähellä istui Piilomäen porvari, hieman lihava mies,
nojaten leukaa kämmenpäähän. Näissä kasvoissa vallitsi syvä vakavuus,
tarkkaava kuuntelemisen ilme, aivan kuin hän olisi erikseen harkinnut
ja punninnut jokaista sanaa.
Tungos oli huoneessa synnyttänyt hiottavan kuumuuden. Pari
ikkunapuolikasta pantiin äsken auki ja niistä nyt virtaili raittiimpaa
ilmaa. Toisen ikkunan avasi, niin kuin ainakin talonväkeen kuuluvana,
sen vieressä istuva Koivusen Vihtori. Hän istui aatoksissaan, lakki
kädessä ja vieressä vaimonsa Elli, omaa sukua Juurikkala, elonilmeisin
silmin. Vihtorin pää oli luonnostaan hieman kallellaan ja viisaissa
silmissä yhä tuo omituinen, viivyttelevä, punnitseva, hidasteleva ilme.
Ken sattui tähän pariin huomiotaan kiinnittämään, ei voinut olla
tekemättä sitä havaintoa, että tässä "yhtiössä" vaimo aivan ilmeisesti
toimi liikkeelle panevana voimana, mutta mies, kerran liikkeelle
pantuna, toimi sitten sekä voimana että ohjaajana ja vaimo sai toimia
hänen käskyjensä mukaan. Vihtorin silmäkulma oli solmussa, kun hän
puhetta kuunnellen näytti katkeamatta harkitsevan sen ajatusjuoksua.
Peltonen, hieman lihoneena, istui emäntänsä vieressä keski-salissa.
Miehen kasvoista ei voinut havaita mitään erikoisilmettä, muuta kuin
ehkä ajatuksen: kuuma ... hitto kun on kuuma ... eikö se jo pian
lopeta? Vetistävät silmät katselivat sivuille, aivan kuin etsien
vahvistusta omille ajatuksille. Emäntä äsken hieman torkahti ja koettaa
nyt taistella uutta torkahdusta vastaan, jottei isännän valvovan silmän
tarvitsisi uudestaan...
Heidän takanaan istuu Sepän Kustaa erään tytön kera. Paljon he
juttelevat esitelmän kestäessä, mutta eivät silti paljoa häiritse.
Heillä on niin hauskaa toistensa kanssa.
Kanteleinen istuu eräällä sivupenkillä vaimoineen. Vieressä Mikkosen
Niilo tekee esitelmästä muistiinpanoja sanomalehteä varten. Niilon koko
huomio on asiassa. Vuorotellen katsoo hän luennoitsijaa, vuorotellen
yleisöä, aivan kuin erikseen tutkien muutamien kasvojen ilmeitä.
Itse Mikkonen istuu perimmäisellä penkillä oven vieressä, kädet
rinnalla ristissä, harva parta painettuna rintaan, ja tähtäilee
puhujaa. Silmistä, joista ainakin voi aavistaa ajatusten suuntaa,
saattoi selvittää jonkullaisen itseään syyttävän omantunnon kysymyksen:
olenkohan minä erehtynyt?
Pikku-Passin pää on olkapäiden väliin painuneena, mälli lepää, silmät
tuijottavat puhujaa.
Yleisössä vallitsi kokonaisuudessaan niin kiintynyt ja jännittynyt
mieliala, että vain hyvin harva haukotus tai mun väsymyksen ilmaus sitä
särki. Mitä pitemmälle puhuja ehti, sitä selvemmät yhteenkuuluvaisuuden
merkit ilmestyivät. Kyläkunnan sielu ikään kuin hetkiseksi vapautui
noista sadoista yksityispyyteistä, jotka aikojen kuluessa olivat
itäneet ja kasvaneet näissä ihmismielissä omien oikkujensa
mukaan. Kyläkunnan sielu näytti nyt vähitellen uudestaan syntyvän,
hiljakseen eroavan yksityisistä ja kokoavan itseään. Ihmiset
vapautuivat persoonaetujen tavoittelusta ja lakkasivat ajattelemasta
niitä eroitettuina naapurien eduista. Sitte rupesi oma etu rinnastumaan
naapurien edun kanssa ja ne näyttivät sopivan yhteen kuin
pariskunta ... että oli oikein sopivaa. Puhuja sai vapaan puhevallan:
jos puhut hyvää, puhu! Jopa on aikakin... Tässä on turhaan aikaansa
kulutettu... Tähän entiseen oloon on väsynyt...
... Mutta jopa nyt, jos Kyläsuosta alkaisi nousta sillälailla leipää ja
rahaa!
Agronomin ehdittyä puheessaan kyläkunnan rappeutumista ennustavaan
rippisaarnaansa, havahtuivat useat. Korviaan heristellen he nostivat
päitään. Ilme monissa kasvoissa muuttui sekavaksi, kielteiseksi. Mitä
se nyt? näyttivät kyselevän. Äläs! Ethän sinä tunne niitä asioita...
Tämä kylä on aina ollut rikas ja hyvinvoipa... Lorujapa puhuu ... pilaa
pian koko asiansa...
Mutta toiset antautuivat heti tässäkin mukaan, aivan kuin olisivat
tahtoneet itsetietoisesti sovelluttaa lakia: kaikki, tai ei mitään.
Naapurien mielenosoituksiin, jotka tapahtuivat ruumista suoristamalla,
istuinsijalla siirrähtämällä, jalkaa tai kättä heittämällä, ryähtämällä
tai nenän kautta puhaltamalla, silmänilmettä vaihtamalla, mälliä
toiseen poskeen siirtämällä, tai muuten, vastasivat nämä aivan samoin
liikkein, antaen niille silmillä, hymyn vivahduksin, rykäsemisin tai
katkonaisin sanoin aivan vastakkaisen merkityksen: oikein puhuu ...
turhaa on koristella.
Tätä sotatuulta kesti pari minuuttia; mutta sitten alkoi taasen
rauhoittua. Mikäli rauhoittuminen valtasi alaa, sikäli nousi
pohjalta uusi yleisvaikutelma: sieltä joku aivan kuin työnsi ja
kiihotti tekemään taloudellisen lopputilin entisyyden unettavasta
saamattomuudesta. Tämä kyllä ei enää ollut kaikille uusi ajatus, se oli
silloin tällöin ilmestynyt yhden ja toisen mieleen kotonakin, mutta
varsinkin kylässä silloin kun näki muiden toteuttavan jotain
esimerkillistä. Silloin joku syyllisyydentunne hiiviskeli mielialan
takalistoilla, pyrkien etualalle. Sinne se tavallisesti sai painua;
mutta viime aikoina oli se alkanut palata useammin ja saada
omantunnontuskan tapaisia ominaisuuksia. Aina kun näki, että joku oli
toteuttanut sen, mitä itse oli kauan mielessään hautonut, rupesi
voimaan hiljakseen pahoin.
... Onkohan se sellainen omantunnontuskaa ... vaikka tämä on maallinen
asia?
Monella se kasvoi hiljaa, melutta, vastoin kaikkia toivomuksia kuin
paise.
Työntävä, yllyttävä voimistui yhä. Se toimi jo aivan kuin synnintunnon
herättämä parannuksen halu; tai raittiusvaatimus, joka voimakkaan
raittiusesitelmän aikana kypsyy juopossa; tai tupakkalakkoajatus
silloin kun tulee tupakka-öljyä varresta suuhun ja mieli tekee yhä
tupakkaa.
Peltomieheen puhujana vaikutti tämä kuulijakunnan mieliala sähköisesti.
Hän ei pitkään aikaan tässä ollut enää puhunut itsestään. Hänestä
tuntui hetkittäin aivan kuin olisi toiminut noista sadoista
ponnistelevista aivoista virtaavain ajatusten yhdistäjänä ja lausunut
ilmi niissä ilmeneviä yleisajatuksia, jotka taas tässä kaikki
hyväksyivät.
Esitelmän loputtua oli vähän aikaa hyvin hiljaista. Koko salintäyteinen
ihmisjoukko ikään kuin tuudittelihe eräänlaisen nautintorikkaan
tunnelman varassa. Ei edes käsiä huomattu taputtaa. Vihdoin kuitenkin
joku äkkäsi sen ja kiiruhti korjaamaan erehdyksen. Taputus valtasi heti
koko salin. Vanhatkin miehet taputtivat suu naurussa, ja kurottaen
päitään toisten päiden välitse ja ylitse seurasivat silmin puhujaa,
joka etsi istuinpaikkaa pyyhkien hikeä kasvoilta ja kaulalta, silmissä
uupunut ilme.