Siitä on kulunut neljä vuotta.
Jokirannan kylässä on paljo muuttunut.
Ei kukaan oikein varmaan tiennyt miten ja mistä kaikki sai alkunsa.
Mutta ennen kuin ruvettiin pysymään oikein jaloillaan, tapahtui monta
kuperkeikkaa. Kylän ikivanha myllylahko ensin hajosi riitaisuuden
vuoksi ja kosken sai vähin hyvin eräs pienehkö puuliikkeen
harjoittaja. Sen jälkeen hajosi turvepehkuosuuskunta, etupäässä sen
vuoksi että eräänä kesänä tuli runsaasti olkitavaraa, eivätkä osakkaat
muutenkaan tahtoneet sinä vuotena löytää sopivia ja kyllin joutilaita
päiviä turpeen nostoa varten. Puimaosuuskunta pysyi pystyssä niin
kauan, kunnes sattui niin ikävästi että koneistossa tarvittiin
ennakkolaskujen mukaan 200 markan korjaukset, -- vaikka viime vuonnakin
oli korjattu 59 markan edestä. Silloin katsottiin olevan viisainta,
että kukin pui itse. Varsinkin ne, joilla vielä oli hävittämättä vanhat
puimavälineet, katsoivat viisaimmaksi palata niihin; koska tämä verotus
näin kasvoi. Syyksi selitettiin kyllä koneen huolimaton hoito ja
arvelivat puoltajat asiaa voitavan vastaisuudessa korvata paremmalla
hoidolla, mutta siihenkään ei ollut luottamista. Tämän jälkeen meni
myttyyn Rahkonevan tieasia. Sinne olivat jotkut ruvenneet puuhaamaan
tietä, kun Rahkonevan reunoille oli alkanut ilmestyä pieniä
uutisviljelyksiä, joista saatiin hyviä satoja. Mutta kun enemmistö ei
luullut ikänä tarvitsevansa tietä eikä vähemmistön innostus ollut niin
suuri, että olisi jaksettu ajaa asia läpi, raukesi sekin yritys.
Ja siten moni muu.
* * * * *
Mutta viime talvena oli nuorisoseuran talolla luentokurssit.
Esitelmiä pidettiin etupäässä suon viljelyksestä, karjanhoidosta,
osuustoiminnasta, kesannon muokkauksesta ja nuoren väen kasvatuksesta.
Nämä luentokurssit kestivät viikon ja näyttivät lopulta muodostuvan
käännekohdaksi Jokirannan kyläkunnan historiassa. Tämän saattoi havaita
jo luentokurssien aikana. Kuulijain lukumäärä lisääntyi joka päivä.
Kylän yhteishenki aivan ilmeisesti heräsi näinä päivinä ja alkoi
hengitellä. Se huokui jo melkein joka miehen sanoista, kun
keskusteltiin luentojen johdosta, tai väliaikoina. Miehet olivat aivan
kuin suurlakon satuttamia. Heidän ajatustapansa näyttivät tehneen
vallankumouksen, ja itsensä tapasivat he aivan kuin unesta heränneinä
innottelemasta sellaisten asiain johdosta, joita ennen olivat joko
pilkanneet tai ylönkatsoneet.
Ensimäisenä otti tämä innostus hoiviinsa Kyläsuon viemäriajatuksen.
Varamäen suurenmoiset suonviljelysyritykset olivat valmistaneet
esimerkillään maaperän sille mitä nyt tuli tapahtumaan. Kyläkunnan
miehet olivat taistelleet sitkeästi ja urhollisesti omia silmiään ja
järkeään vastaan, ennen syrjästä katsellessaan Varamäen saavutuksia.
Menestyksellä olivatkin he pitäneet paikkansa, niin lukemattomat kuin
olivatkin ne epäilykset, jotka heidän vastustushaluaan vainosivat.
Saattoi tapahtua, että oma poika tai renki puhui Varamäen
suonviljelyksistä ja ihmetteli, etteivät muut koettaneet samoin, --
silloin häätyi isäntä puolustautumaan sillä, että kyllähän hänkin sen
ymmärtää, mutta... Mitä "muttan" takana oli, sitä ei useinkaan saatu
tietää, vaikka se pelasti nuorten silmissä niin monen isännän
ammattitietoisuuden maineen.
Luentokursseilla nämä jo luhislelevat muurit vihdoin näyttivät
jaottuvan ja valloittajajoukot tulvahtivat sisään.
Erittäin merkittävä oli eräs päivä, jolloin maanviljelysseuran
neuvoja-agronoomi luennoitsi nimenomaan Kyläsuosta ja sen
viljelysmahdollisuuksista. Tästä luennosta muutamat asianharrastajat jo
edeltäpäin osasivat odottaa jotain erikoista. Sen vuoksi oli
edellispäivinä jo ilmoitettu kuulijoille tunti, milloin Kyläsuosta
puhutaan, että tietäisivät tulla kaikki, jotka olivat Kyläsuon suhteen
uteliaita. Ja niitä oli odottamattoman paljo. Tuli miehiä pitäjältäkin.
Kyläkunnan väestö oli nuorisoseuran talolla kynnen kannattamaan. Kaiken
ikäistä, kaikista valtiollisista ja uskonnollisista puolueista oli
väkeä suunnattomasti liikkeellä.
Jo seurahuoneelle tultaessa tiellä synnytti tämä joukkojen paljous
kohottavan, juhlallisen mielialan. Siinä ei havainnut tuota
pikkumaista, toisten vikoja vartioivaa, niillä ilkkuvaa sävyä, joka on
kaiken lahkolais-joukkoutumisen tunnusmerkkejä. Porvari ja sosialisti
tekivät toiselleen hyvänpäivän, ilman että omistusoikeus ja luokkarajat
näyttivät juuri sillä hetkellä kiusoittelevan mieliä. Uskonasioissa eri
tavalla ajattelevat olivat tavoittaneet hekin iloisen ilmeen silmiinsä;
säälittelevää, oman autuuden tunnosta ylvästelevää, toisten syntejä
ristinään kantavaa joukkoa ei näkynyt.
Kaikki katsoivat toisiaan kuin pitkältä matkalta tullut ystävä ystävää:
tuten, hymyillen ja onnitellen. Näistä katseista hohti yleisesti: --
Ka! Oletpa sinäkin... Sepä hauskaa ... hauskaa... Mennäänpä
kuuntelemaan yhdessä...
Jos jotain joukkomielialaa voisi tähän verrata, löytäisi sen tunnelman
entisaikaisista, suurista talonpoikaishäistä siinä hetkessä kun väkeä
enin kokoontuu, papinhakija ajaa pihaan ja edeskäyvät seisovat
porraskatoksessa paitahihasillaan maljoineen ja leipäkorineen...
Esitelmä sisälsi kaksi puolta. Toinen oli Kyläsuon taloudellisesta,
toinen sen yhteiskunnallissiveellisestä merkityksestä.
Taloudellisen puolen suuret ääriviivat merkittiin: 600 hehtaaria
parhainta viljelyskelpoista rahkasuota; ensin suuri pääviemäri
muutamine tarpeellisine haaroineen kysyisi noin 20-25,000 markkaa.
Sarkaojituksesta, kuokkimisesta, lannoituksesta ja tuotannosta voitiin
esittää verrattain tarkkoja numeroita, jotka kaikki olivat Varamäen
Antin kirjoista poimituita.
... 600 hehtaaria, laskivat isännät itsekseen. Paljonko maata siitä
tulisi heidän manttaalilleen? Ja paljonko rahaa se ensin kysyisi?
Samalla he yhä jännittyivät kuuntelemaan agronomia, joka merkillisellä
henkevyydellä puhui suosta, joka povessaan kätkee tämän kyläkunnan koko
tulevaisuuden. Moni, joka jo oli propsimetsänsäkin myönyt ja sen
jälkeen mielikuvineen hiipinyt erämaiksi muutetuilla metsämaillaan kuin
hyypiä hävitetyssä kaupungissa, kiintyi puhujan ajatusjuoksuun kuin
tuhlaajapoika, jolle isän kasvot taas kääntyvät päin hymyävinä, armoa
ja uutta elämää lupaavina.
Kylän isäntämiesten jännittynyt ajattelu synnytti yleisössä välittömän
vaikutuksen. Kaikki tämä sähkötti puhujaa. Hän sai kokea aivan kuin
Pyhänhengen vuodatuksen. Sielu pulppusi uusia mielikuvia ja ajatuksia,
ääni saavutti satuttavaisuuden ja soinnun, silmä loiston, liikkeet
hallitsemiskyvyn ja tenhoavaisuuden, joiden kautta sadat silmät, korvat
ja sielut lumottuina ottivat vastaan.
Puhuja oli agronomi Peltomies, keski-ikäinen, tavallisissa oloissa
juro. Mutta silmissä oli syvää elämää.
Kun puhuja oli päässyt taloudellisesta puolesta, alkoi
yhteiskunnallinen ja siveellinen. Nyt ripisteli hän suolaa. Kylää on jo
vuosikausia painanut hiljaa kiduttava avuttomuuden tila. Keski-ikäiset
ihmiset ovat tunteneet vanhenevansa nopeasti ja nuoriso on hiljaisena
virtana juossut pois. Kaikkeen tähän on ollut syynä verenvähyys
kyläkunnan taloudellisissa suonissa. Täällä on kyllä ollut vanha,
varakas pohja, mutta se heikontuu nopeasti. Usea talo on tästä syystä
muuttanut omistajaa. Kylässä on aina ollut hyvin toimeentulevaa
työväkeä, mökkiläisiä ja torppareita, mutta näidenkin keskuudessa on
köyhtyminen, hajoaminen ja häviö ilmeinen tosiasia. Tästä johtuu se
elämän ristiriita, joka synnyttää puutteen, tyytymättömyyden,
epätoivon, katkeramielisyyden...
-- Me olemme syöneet vanhat varastot, ja uudet ovat lukitussa,
lumotussa linnassa ... maassa, Kyläsuossa...
-- Halvautuneina avuttomuudentunnosta olemme lakanneet tekemästä työtä
ja puristamme kourassamme viimeistä seteliä, kellä sellainen on. Toiset
varustaudumme sitä viekkaudella viekoittelemaan tahi väkivalloin
ryöstämään...
Sillä meidän aivomme eivät nykyään luo työtä, ne eivät iloitse
työstä... Ne pelkäävät maata, kaiken olevaisen äitiä ja elättäjää...
Me, nykyinen polvi, emme tunne maata, sen elähyttävää voimaa, ja siksi
vainoo meidän elämänlähteistä etääntyneitä ajatuksiamme kuoleman ota...
Mutta jos saamme tänne uutta työtä, joka avaa tilaisuutta nuorelle
toimeliaisuudelle, siirtää ajatukset tästä loppumattomasta
kituuttamisesta, tuottaa leipää, vahvistaa uskoa elämään, avaa meidän
järkemme ymmärtämään kuinka hyvin täällä Jokirannan kylässä voisi
kaikilla olla, jos vain tämä lamauttava uneliaisuus, taloudellinen ja
yhteiskunnallinen tekosairaus loppuisi...
-- Ajatelkaamme nyt vain aluksi tätä: 600 hehtaaria maailman parasta
rahkasuota kylänlaidassa odottaa hedelmineen vain kyläkunnan miesjoukon
työtä! Se odottaa että te rupeatte aukomaan maan povea ja korjaamaan
riistaa, että te rupeatte viljelemään Kyläsuota.
Hän kuvaili, miten herännyt toimeliaisuus sittemmin levenee kylän
jokaiseen sopukkaan ja hedelmöittää tähänastisessa viljelyksen
puutteessa nukahtaneen maan; miten maan hedelmällisyys taas valtaavasti
uudistaa ihmisen alakuloisen mielen ja täyttää sen uskolla elämän
hyödyllisyyteen; miten tämä nousu keskeyttää sen häviön virran joka vie
nuorisoa pois kylästä ja pysäyttää keski-ikäisten jokirantalaisten
ennenaikaisen vanhentumisen...