Tuli taas syksy. Koulu alotti työnsä verrattain pienellä
oppilasmäärällä. Opettaja kummasteli, eikä arvannut syytä tähän.
Kyseltyään asiaa vanhemmilta tuli siihen käsitykseen, että ilmiön
vaikutti kyläkuntahengen yleislamaus. Mikä selitti tarkemmin syyksi
sen, että lapsia tarvittiin kotitöihin, kun ei aijottu ottaa talveksi
palvelijoita. Kuka oli mielestänsä saanut niin heikon vuoden, ettei
jaksanut maksaa lasten koulumenoja. Mäkitupalaiset pelkäsivät
työnpuutetta. Joidenkuiden mukulat eivät olleet tahtoneet itse tulla
kouluun, eikä viitsitty pakottaa ... omahan heidän on asiansa. Eräät
sanoivat, että oli meinattu kyllä, mutta niinpä se jäi, kun ei tullut
ajalliseksi. Lopuksi oli niitä, jotka eivät esittäneet mitään syitä,
sekä sellaisia, jotka suu naurussa, jonkunlaisella itsetietoisella
tyydytyksen tunteella selittivät, ettei uskota koulusta olevan mitään
hyötyä talonpoikaisten ja mäkitupalaisväen lapsille. Tämän perässä
seurasi se vanha juttu: kyllähän ne työtä oppivat ja osaavat tehdä
ilman kouluakin ja ... "mikä lie syynä, pikemmin niinkuin parempia
työntekijöitä tahtoo tulla niistä, jotka eivät ole kansakoulua
käyneet". Tähän innostuttavaan väitteeseen filosofoitiin lisiä. Ne
tulevat jo kansakoulussakin melkein liian viisaiksi, niin viisaiksi,
ettei se suuri järki ja taito enää mahdu eikä asetu askaroimaan näissä
mullantonkimis-asioissa. Lueteltiin esimerkkejä omalta kylältä ja
pitäjäältä, miten monikin, joka oli ollut etevä kansakoulussa, sekä
monet, jotka olivat käyneet vielä kansanopiston, olivat tulleet
vastahakoisiksi näihin talonpoikaisiin töihin. He nyt olivat tuumineet,
että jos koettaisi osan mukuloistaan jättää vähän vähemmälle
koulunkäynnille. Saahan myöhemmin nähdä, tarttuuko niihinkin se sama
liikkuma ja herrastelutauti kuin toisiinkin. Mutta ei luulisi --
arvailtiin -- kun eivät osaa muuta kuin tätä oikoista rongottamista, että
niillä on niinkään vientiä. Kun niiden järki pysyy kohtuuden rajoissa
eivätkä osaa niin näppärästi kaikkia viisauksia, niin eivät kelpaa
maailmalle...
Se oli heistäkin tietysti eri asia, jos aikoi lapsiansa jollekin muulle
alalle kuin näihin kotoisiin maanviljelyshommiin... Mutta kun heillä ei
aijottu, niin jääköön nyt kokeeksi koulusta pois.
Kanteleinen joutui näitä väitteitä punnitsemaan nyt aivan uudessa, oman
kokemuksen valossa. Häneen ei ollut vielä päässyt juurtumaan niin
vakaantunut usko koulun ehdottomasti oikeaan vaikutukseen, että hän
olisi voinut edes useimmille näille arvostelijoille välinpitämättömästi
nauraa. Päin vastoin kansan arvostelu voimakkaasti painoi häntä.
Tutustuttuaan näinä vuosina jokseenkin perinpohjin Jokirannan
kyläkuntasielun elämänilmiöihin, tunsi hän nyt kuin näillä
arvosteluilla olisi ollut jonkunverran asiallista pohjaa. Esimerkiksi
nuorisoseuran pojista oli moni lähtenyt etsimään toisenlaisia töitä
kuin maatyöt, ja monihan niistä oli kylän lahjakkaimpia.
Mutta missä on tämän perussyy? Onko se siinä, että oppi luonnostaan
vieroittaa maatöistä, vai siinäkö, ettei maanviljelystyö nykyhetkellä
ja varsinkaan tässä kyläkunnassa kykene tyydyttämään kyllin hyvin
sivistyneessä nuorisossa sitä, jota voisi nimittää työsieluksi?
... Onko maanviljelystyöllä nykyhetkellä ehkä liian alhaiset
vaatimukset, niin ettei se voi enää herättää nuorissa sitä palkinnon
toivoa, elämänilon-uskovaista odotusta, minkä tämä työ teki ennen?
Työiloa?
... Ehkä tämän rinnalla vaikuttaa toisena tekijänä herännyt
vapaudentunne? Kotikylään sitovat siteet on kehitys katkonut. Ennen ei
nuorilla ollut kotikylän ulkopuolella mitään mahdollisuuksia saada
toisellaisia ansiotöitä, eipä juuri ollenkaan töitä. Oltiin koko lailla
kotipaikkaan sidotuita. Kotikunnan ulkopuolella uhkasi nälkä. Joskin
maa tuotti usein katovuosia, oli kuitenkin turvallisinta pysyä kotona
tahi renkinä niillä ehdoilla mitkä tarjottiin.
... Silloin oli ulkomaailma suljettu tällaisilta pojilta. Nyt niille
ovat tiet avoimina kaikkialle. Nuoret juoksevat intomielin
maailmanrannalla uteliaisuuden yllyttäminä, elämänuran ja sopivan työn
etsiminen asiana. Sydämet ovat täynnä levotonta odotusta, uusien olojen
synnyttämää innostusta ... aivan kuin 2-vuotias, joka päästyään
pihaveräjästä lähtee lujan uskon ja itseluottamuksen varustuksissa
raaputtamaan tavoittaakseen taivaslaella kiiluvaa tähteä.
... Mutta mitä tuovat nämä vapaudet meille? Mitä ne vaikuttavat
Jokirannan kyläkuntaelämään? Juokseeko kaikki kansakoulun käynyt
nuoriso käsistä? Jääkö tänne vain tietämätöntä nuorisoa, niitä, jotka
eivät uskalla lähteä, joilta isät sulkevat väkivalloin kehityksen tien?
Niihinkö pitää perustaa tämän laajan maanviljelys-kyläkunnan
tulevaisuuden turva?
Niihin, jotka eivät saa edes kansakoulua?...
Hän oli juuri tulossa Pikku-Passista. Siellä oli teräväkielinen isäntä.
Hieman jo tuskastuneena tämän arveluihin, oli Kanteleinen sanonut, että
jos koulun työstä sillä tavalla ajatellaan, niin hänen työnsä tuottaa
tälle kyläkunnalle suurta vahinkoa.
-- Minähän tässä juuri olen se mies, joka opettajana availen lapsille
uusia näköaloja, herätän heissä ikävän sellaisiin olojen uudistuksiin,
joille ei kotikylässä nykyään ole tyydytysmahdollisuuksia?
Pikku-Passi oli imenyt piippuaan ja kysynyt, vastaamatta opettajan
purkaukseen:
-- Kyllä koulukin hyvä on, älkää nyt, mutta... Pitääkö sen nyt
ehdottomasti tehdä tämä maatyö vastenmieliseksi? Ajattelen vain että
eikö voisi opettaa niinkin että se tulisi mieluisaksi? Minä en häntä
ymmärrä.
Kanteleinen oli juuri ajatellut:
Maanviljelyksen etu ja menestys siis vaatisi koulujen hävittämistä!
Mutta tuota ajatusta ei hän aluksikaan ottanut vakavasti. Pikku-Passin
kysymys vei hänet uudestaan asialliselle pohjalle.
-- Niin ... siinähän se on koko kysymyksen ydin: millä tavalla opettaa,
mitä opettaa?
-- Niin, niin, sitä minäkin! Kyllä koulu hyvä on, mutta ... kun vain
tietäis mitä opettaa, jutteli Pikku-Passi, aivan kuin sovitellen ja
lauhdutellen kiihtynyttä opettajaa.