Viime hetkessä, vielä jutellessa Pikku-Passin kanssa, pujahti
Kanteleisen mieleen vanhoillisuuden arvoitus.
... Siinä on jotain saman tapaista kiihotusta kuin esimerkiksi villin
kumouksellisuuden huimuudessa. Pikku Passinkin silmät paloivat äsken
juuri silloin kun mies jyrkimmin arvosteli kouluja. Näki, että se
tuli sielusta. Mutta sitte lopulta, kun mies rupesi sovittelemaan, veti
jo verhon oikean ajatuksen yli.
... Vakaumuksella ei vanhoillisuudessakaan saata olla niin tärkeä
tehtävä kuin itsekkäisyyden kutkuttavalla tunteella, ajatteli hän.
... Taistella vanhan puolesta! kas siinä ajatus, joka panee esimerkiksi
Erkkilän isännän silmät loistamaan, joskus myöskin ukko Varamäen.
Mieleen meni monta muuta isäntää ja mökkiläistä, varsinkin vanhimpia.
Kun ne puhuivat vanhasta Jokirannasta, sellaisenaan kuin se oli ollut
ennen, meni monasti kyynel silmään. Silloin oli sydän mukana.
Menneisyys nousi muistojen hetkillä kuin ihana, harsoon kääritty
unelma. Näillä hetkillä nuo vanhenevat, karkeat miehet usein puhuessaan
tapasivat niin hienon-tunteellisia sanoja ja äänenpainoja, että
kuulijankin sydän värähti. Joskus saattoi joutua vaistomaisesti
kysäsemään itseltään: niinkö lyhykäinen aika onkin vasta kulunut siitä
kun Paratiisista lähdettiin?
Mutta nämä entisyysmuistelmain kauniit vivahdukset loivatkin akkojen
sielunelämään uutta valaistusta. Ennen olikin näihin sieluihin
kurkistettu vain raakuuden loimuavassa, intohimoisessa valossa. Silloin
näyttää kaikki niin perin toisellaiselta. Mutta nyt! Heidän
elämänilonsa melkein kaikki lähteet olivat siellä menneisyydessä. Tänne
vanhuuteen oli seurannut mukana vain tupakka, viina, naapuririidat, yhä
tiukemmaksi käyvä taloudellinen ahdinko. Ja tulevaisuus seisoi edessä
kuin vaivalloinen mäkitie, jota piti nousta raskasta kuormaa raahaten,
saaden toisinaan kiirehtivän piiskaniskun, sillä aikaa kun muut elivät
helposti ja saivat huvitellakin.
... Ainoan ilonheijastuksen toi tähän raahustamiseen uskonelämä. Se
yhtyy jossain etäällä lapsuudenmuistoihin... Sinne saattaa tuijotella
silmänsä sokeiksi ja näkee kuitenkin hämärtävien kyynelten läpi...
Siellä taivas ja maa sulavat yhteen, kuin etäisellä järviulapalla tahi
merellä. Toisinaan on vaikea erottaa, mikä kuuluu maahan, kaukaisiin
lapsuudenmuistoihin, mikä taivaaseen, tulevaisuuden tähtitarhaiseen
päämäärään... Mutta sen erottaa, tuntee aina selvästi, että matka käy
yhä vaivalloisemmaksi, ilotilat harvinaisemmiksi, elämä ympärillä
vieraammaksi...
... Se on vanhan kohtalo, ajatteli Kanteleinen syvällä osanotolla.
Suuri osa vanhenevasta polvesta elää tätä maallista, nykyistä elämää
aivan muukalaistunnossa. Esimerkiksi samalla tavalla kuin
Amerikassakävijä elää siirtolaiselämää. Viime mainittujen matkan
päämääränä on kuitenkin Suomi. Se antaa heidän vaellukselleen
maallis-ihanteellisen tulevaisuuden-valaistuksen. Mutta näillä ukoilla,
jotka ovat elämänsä uurastaneet samoissa kylissä, heillä ei sellaista
elävöittävää, kiihottavaa yllytintä ole. He vaeltavat loppuaan kohti
aivan kuin sumussa.
... Sillä välin rientää aika ohitse. Se tempaa mukaansa nuorta väkeä,
jota vanhain ajatustapa ei rahtuakaan houkuttele pysähtymään heidän
seuraansa. Niin menee heidän käsistään oma sukuhedelmänsäkin.
... Ja luonto heidän ympärillään nukkuu. He omistavat maan ja antavat
sen uinua viljelemätönnä aivan kuin saituri, joka säilyttää rahojaan
kirstunpohjalla, uskaltamatta niitä lainata elämää synnyttävään
liikkeeseen...
-- _Tällaiseen_ elämään tyytyväistä nuorisoa olisi koulun mahdoton
kasvattaakaan, -- se olisi rikos! huudahti Kanteleinen, ja tunnolta
vyöryi raskas paino.
Ajattelu jatkui.
... Mutta eikö koulu voisi luoda maanviljelijälle maallista ihannetta,
jonka voima ja keskus olisi maan hedelmöittämisessä? Liikemiehellä
on kiihottimena yritteliäisyytensä ja rikastumismahdollisuus,
sosialidemokratisella työmiehellä mahtava luokka-yhteistuntonsa ja
virkamiehellä ylennystoiveensa, mutta vanhoillisella maamiehellä ei ole
mitään ponnistavaa kiihotinta.
... Ja kuitenkin, mitä elämää ja elämän edellytyksiä lupaakaan maa
tulevaisuuden viljelijälle!...
Kanteleisen ajatus pysähtyi nuoreen Varamäkeen ja hieno valoviiru alkoi
pilkistää hänen mielikuviinsa.
... Siinähän on esimerkin mies! Hänellä on maallinen ihanne: Kyläsuo.
Ja vielä peritty ihanne. He molemmat ajattelevat Kyläsuota kuin
tiedemies tutkimusaihettaan, -- ja uskovat siihen.
-- _Uskovat_!
... Se onkin pääasia.
Mikkosen navetta tuli tähän täydennykseksi. Siihen taloon tuotti karja
todellakin elämäniloa...
... He tuntevat että heillä on maailmassa tehtävä, jota voi edistää.
-- _Edistää_!... Tuntea voivansa edistyä, siinähän elämäntaian
salaisuus...
Kanteleinen johtui miettimään miten yleinen joukkomielipide kehittyy,
ottaa uusia, yllättäviä suuntia, innostuu ja valloittaa. Muisteli
suurlakon aikoja. Silloin meni suuret määrät vanhentuneita
joukkokäsitteitä nurin, eivätkä ole sittemmin nousseet.
... Uudet uskonnolliset suunnat valloittavat joskus aivan lyhyessä
hetkessä kokonaisia kyläkuntia. Se on kyllä tunnetta vain. Mutta
sittenkin saa älykin osansa vaikutelmista.
-- Osuustoiminta on kokonaan älyn kysymys, mutta mihin se tulee ilman
suurta joukkotunnetta?
Hän ajatteli muita yhtymiä, taloudellisia ja yhteiskunnallisia. Tunsi
sonniyhdistyksiä, maamiesseuroja, puima- ja turvepehkuosuuskuntia,
osuuskassoja, meijeriosuuskuntia, osuuskauppoja. Vaikeastihan ne monet
toimivat, mutta toiset hyvin... Siinä oli kuitenkin jotain siitä, mikä
tulevaisuudessa tulee hallitsemaan, johtamaan, innostamaan
ihmisjoukkoja, antamaan heidän tuntea edistyvänsä joukolla. Kymmenen
vuotta aikaisemmin olivat nämä suureksi osaksi tulevaisuudenunelmia,
nämäkin.
Jokirannalla oltiin vain hieman jälellä.
-- Mutta kuka on velvollinen? kysyi hän itseltään ajatellen Jokirannan
mukaanjoudattamista.
Joku sisässä kuiskasi taasen:
-- Sinä!
Hän tunsi ruumiissaan vienoa väristystä. Tuo ääni oli jo vanha tuttu,
säälimätön. Mutta samalla helähti siinä evankelinen lupaus
elämänilosta, joka on velvollisuuden mukaisesti täytetyn työn
suuriarvoinen hedelmä.
Mielessä vilahti kirkastava ajatus: minä olen opettajana samassa
asemassa kuin he maamiehinä! He eivät osaa saada maasta parasta
hedelmää. -- Osaanko minä sitä saada nuorisosta?
... Kuinka minä heitä moitin?
Ahdisti. Sama vertailu oli jossain muodossa ennenkin ollut mielessä
painostamassa. Silloin oli joku sisäinen ääni joskus kuiskannut mieleen
pakoajatuksen: etsi joku kirkonkylän koulu, jossa ovat edistyneemmät
olot ja useampia opettajia, siis helpompaa! Tämä kiusaus ei ollut vielä
kuitenkaan päässyt koskaan valtaavaksi siksi, että hän oli iloisempina
hetkinään aina jyrkästi tuominnut opettajistossa tuon salokyliä
kiertävän pakolaisuuden.
-- Kykenenkö? Uskallanko? Pakenenko?
Ahdistus oli taas niin valtava, että hän lankesi polvilleen huoneensa
lattialle.
Kun Kanteleinen hikeä tippuen nousi, oli hänellä jo mielessä hieman
epämääräinen kuva siitä, miten taasen alottaisi. Pakoa ei hän enää
ajatellut.
Hän meni ulos. Oli leppoisa syyskuun iltahämärä. Kävellessä koulun
tiellä muistui mieleen se iltahetki, jolloin nuorisoseuran johtokunta
oli ensi kertaa koululla koossa. Hän muisti, miten sielua täyttävä
tunne silloin omisti Jokirannalla suuren elämäntehtävän. Tälle
muistelmalle Kanteleinen ensin hymähti, mutta sitte se jo vahvisti
häntä äsken ajattelemiaan suunnitelmia tarkastellessa.
-- Miksei täällä yhtä hyvin kuin muualla!
Tänä syksynä oli koulun maasta osa aurattu. Sitä oli siinä kahden
puolen tietä 2 hehtaarin ala. Koko alue oli ollut usean opettajan
aikana koskematta. Koululla ei ollut monena kesänä ollut asukasta
ollenkaan. Maasta oli korjattu minkä se itsestään antoi heikkoa heinää.
Aurattu maa nosti taas vanhan, tällä kertaa aivan uuden ja vahvan
kotiseututunnelman. Kanteleinen hyppäsi pellonpientareelle.
... Tämä nyt on hänen maatansa...
-- Sepä on omituista, virkkoi hän ääneen. Tämä tekee ihmiseen nyt aivan
toisen vaikutuksen kuin silloin, jolloin vain niittomiehenä niitystä
sianvillaa keritsi.
Kanteleinen oli menossa tapaamaan morsiantaan. Heidän piti viettää
häitä muutamain viikkojen kuluttua.
Mies asteli jalan, kun polkupyörä oli unohtunut kotiin. Ajatusten
keskipisteeseen sai taasen morsian. Tämän-iltaiset rikkaat mielikuvat
ja ajatukset liittyivät tytön ympärille kuin säteet. Lopultakin hän oli
kaiken keskipiste taas. Ajatusten ahdistava luonne helpotti. Sen sijaan
nyt monet uudesti muodostuneet mielikuvat innostivat. Kesken kaikkea
selvisi aivan kuin sumusta:
-- Olen mies!
Tämä tuli yhteydessä sen ajatuksen kanssa, joka selitteli: olet kohta
nainut mies... Kesken tietä hän pysähtyi.
-- Mies! kertasi hän nousevalla itsetunnolla. Uhkuva voima ikään kuin
pakotti tekemään muutamia voimistusliikkeitä. Tuntui hetkisen siltä,
kuin siinä olisi ollut lapsi, hyvin vallaton lapsi, joka ei tiedä mihin
käyttää ylenmäärin pursuvia voimiaan.
Nyt hän taas oli onnellinen. Ajatusten ympäröimä ilmakehä sisälsi
suunnattomat määrät ihanteita, joiden tavoitteluun nämä runsaat
voimamäärät pyrkivät.
Eivätkä kylän ukotkaan näyttäneet enää niin mahdottomilta. Muistelipa
nyt ketä tahansa heistä, aina löysi miehestä jotain säilyttämisen
arvoista, persoonallista.
Eikä hän enää pitkään aikaan ollut muistanut, että äsken jo taas
poismuutto-mielikuvatkin vieraina kävivät. Hän ajatteli vain elämää,
Jokirannan kylän elämää, ja omaa elämäänsä joka sisälsi niin paljon
tekemätöntä työtä...