Polvella toisensa jälkeen oli Kyläsuolta ihanimmat lapsuudenmuistonsa.
Se antoi marjoja ja kanervain lemua. Mutta sitte kun tultiin
vanhemmiksi eikä enää käyty marjassa, rupesi suo tuntumaan joutavalta
ja vastenmieliseltä. Se ei antanut täysikasvuisille mitään. Sen
reunamilla oli yksi ja toinen aikojen kuluessa yrittänyt viljelystyötä.
Mutta kun rahkaa oli toista syltä paksulta ja sitä yritettiin
polttamalla kuluttaa kyynärälaskulla, siirtyi miespolvi toisensa
jälkeen hautaan, poltettuaan osansa Kyläsuon reunamia, pääsemättä silti
sopivaan, hedelmälliseen korkeuteen. Kyläsuo oli vielä huononlaista
palamaan. Piti olla niin perin valitut ilmat, vesi kun asusti
suosammalen kukassa, ilkkui ja uhmasi siitä viljelijän palvelukseen
antautunutta tulista elementtiä.
Aikojen kuluessa oli jo parikin kertaa yritetty Kyläsuon läpi suurta
viemäriä joidenkin entisajan viljelysurhojen toimesta. Mutta kylä väsyi
ja riitaantui aina vaikeuksien eteen tultaessa. Oja jäi silloin aina
kesken ja umpeen painuessaan hautasi suohon kuohahtaneen innostuksen
sataiset työpäivät ja hikipisarat odottamaan maahengen heräämisen
kultaista aamusarastusta.
Noin kymmenkunta vuotta takaperin oli Kyläsuolle puuhattu oikein
virallisten tointen avulla tarkastus. Muuan laskuoja, joka kiersi
osaltaan Kyläsuon reunoja, kiinnitti silloin kylän edistysmiesten
huomiota. Etupäässä liikkuivat Piilomäen porvari ja Varamäki. Piilomäen
porvarilla oli maatalokin ja häntä pidettiin hyvänpuoleisena
asumamiehenä. He luulivat, että johtamalla tähän ojaan pari sivuojaa
eräästä keitaan tapaisesta keskeltä suota iso ala suosta joutuisi
kuivaustilaan. Mutta useimmat osakkaat olivat elämänsä varrella
tottuneet siihen käsitykseen että kaikki, jotka olivat yrittäneet
Kyläsuota viljelykselle, olivat joutuneet narreiksi ja naurettaviksi,
pantuaan siihen rahansa, jota ei enää mitenkään takaisin saatu. Eikä
tämä uusikaan yritys ollut sen kummempi. Heistä oli vain naurettavan
lapsellista se, että oli voitu niin pian unohtaa edellisten polvien
ikävät kokemukset. Mutta suututtavaa oli se, että nyt vielä oikein
kruunun voimalla aijottiin pakottaa järkevämpiä rajanaapureitakin
samaan hulluuteen!
Tosin viimeaikoina olivat sanomalehdet alkaneet kirjoittaa rahkasoiden
uusista viljelystavoista, mutta ne olivat niitä kamarijuttuja, joita ei
vakava maamies usko. Kukaan kylän isännistä ei tosin ollut käynyt
koskaan itse katselemassa uudenaikaisemmilla suonviljelyksillä, kun
eivät olleet sattuneet kulkemaan eikä aloksesta viitsinyt lähteä
joutaville huvimatkoille; mutta asian tiesi kokemuksesta ilman
näkemättäkin. Olihan heillä jokaisella Kyläsuon reunaa sen verran
viljelyksellä, että sen luonteen tunsi. Varamäki ja Piilomäen porvari
saatiin lannistetuksi taas silläkin kertaa. Siihen vaikutti suureksi
osaksi sekin, että Varamäki jo silloin ajatteli talonsa jättämistä
pojalleen ja Piilomäki suunnitteli myymistä.
Mutta Varamäen nuori isäntä oli kerran sattunut
maanviljelysretkeilijäin joukkoon, jotka tarkastelivat suonviljelyksiä
eräällä ulkokunnan pikkutilalla. Siinä oli saavutettu aivan
ihmetuloksia samallaisella maalla kuin Kyläsuo.
Siltä retkeltään tuli nuori Varamäki suonviljelysinnostuksen
tartuttamana. Ensimäinen mies, jolle hän kertoi havaintonsa, oli hänen
oma isänsä.
Sillä kertaa olisi pitänyt olla näkemässä Varamäkeä. Ukon
vaaleansiniset silmät säihkyivät ja melkein koko mällinsä hän syleksi
vesilaatikkoon, niin hermostuneen innostunut mies oli.
-- Enkö minä ole sitä sanonut! -- Kas sitä! No en minä sentään sillä
lailla panisi, tuota, mutta ... se ei kannata. Mutta se, kas kun ovat
huomanneet...
Näin huudahteli vanhentunut suoviljelyksen unelmoitsija poikansa
kertomuksen kestäessä.
Tässä keskustelussa kiintyi havainto siihen huomiota herättävään
elämänsähköön, joka virtaili näiden miesten välillä. Vanha mies, jo
vuosia elänyt syrjässä, vähässätuvassa eläkkeellä, elämäntyönsä
varsinaisesti päättäneenä, tunsi yhtäkkiä että eräs ihanne, joka oli
toimivana elänyt hänen sielussaan vuosikymmeniä, sitten peittynyt ja
häipynyt toteutumattomana, nyt oli toteutumistaan varten nousemassa
uudelleen näköpiiriin. Tämä tietoisuuteen yhtäkkiä ilmestynyt havainto
vaikutti niin valtavana, että sydän pampatti, veri kuohahteli ja
voimantunto kohosi aivan kuin uusiin miehuudentöihin. Se oli jotain
samallaista kuin tiedemiehen tunne silloin, kun hän havaitsee
elinaikaisten tutkimustensa olevan vihdoinkin johtamassa kirkastettuun
lopputulokseen, onnelliseen ratkaisuun. Mutta tätä Kyläsuon entistä
tutkijaa ja viljelyksen yrittäjää lämmitti samalla aivan välittömästi
iloinen tietoisuus siitä, että hänen suonviljelysaavistuksensa
toteutumisen kertojana seisoi tuossa hänen oma, ainoa poikansa, jota
liikutti ja innosti nyt aivan sama ajatus kuin häntä aikoinaan. Moneen
kertaan uudisti vaari: -- Niin, noh, pane toimeen Kyläsuolla. Siinä on
tilaa!
-- Koetan minä, vakuutti poika, nyykäyttäen päätä lujasti niin että
väkevä leuka kosketti melkein rintaa.
Ojista vaari oli jyrkästi eri mieltä, sen hän erotti kohta. Nuori
isäntä näet kertoi uudenaikaisista mataloista suo-ojista, joita
retkeilyllä oli nähnyt ja kuullut puolustettavan. Vaari oli taas aivan
ratkaisevasti syvien ojien mies. Suon lannoitusta ja viljelemistä ilman
polttoa hän ajatteli ja kuunteli, tehden joissakin kohdissa lieviä
vastaväitteitä, usein myöntäen mahdollisuudet.
Siitä oli nyt kulunut muutamia vuosia ja Varamäen suonviljelykset
Kyläsuon reunassa olivat joka vuosi laajentuneet. Vanha isäntä oli
siellä melkein aina mukana. Kilpaa poikansa kanssa oli hän ruvennut
lukemaan suonviljelyskirjallisuutta. Näin pantiin yhteen vanhan miehen
kokemus, molempain into ja asianharrastus, yhteinen tieto ja äly. Tämän
yhteistyön kautta saavutettiin erinomaisia tuloksia. Viime suvena oli
jo käynyt pari retkikuntaakin Varamäen suonviljelyksillä.
Mutta suurin osa omankyläisiä kiersi julkisesti tätä viljelyspaikkaa.
Salaisesti, valoisina kesäöinä jotkut joskus siellä pistäysivät. Kun
tällaisia miehiä sattui yhteen, puhuivat he pilkallisesti ja käyttäen
laskutaitoaan osoittivat selvillä numeroilla miten paljo kallista
työtä, savenajoa ja kalliita lantoja tuo viljelys kysyy, joten sen
täytyy tuottaa puhdasta tappiota.
Varamäellä taas olivat omat tilikirjansa, jotka näyttivät toista.
Kokemus oli lyhytaikaista, mutta se oli innostavaa. Hän odotti vain
aikaa, milloin voisi osoittaa kyläkunnalle suuren suunnitelman koko
Kyläsuon viljelykseen laittamisesta.
Piilomäen porvari ei ollut vielä myönyt taloaan. Mies oli ruvennut
sitävastoin saamaan päähänsä osuustoiminnallisia aatteita, jonka vuoksi
suunnitteli kaupan lopettamista ja maatalon pitämistä. Mikään
varsinainen uudistuksenmies ei hän enää ollut, sillä paras aika oli
elettynä. Mutta hänen maansa olivat vuoroviljelyksessä, ja siinä
suhteessa oli hän Jokirannan viljelyksen harvoja edistysmiehiä.
Toistaiseksi ei hänen vuoroviljelyksensä kuitenkaan vaikuttanut
kyläkunnan miehiin esimerkillisesti, sillä hänen otaksuttiin pitävän
sitä yllä kaupasta saamillaan rahoilla. Hätäkö sellaisten on!
Kolmas huomattava maatalousmies oli Mikkonen. Hänen erikoisalanaan oli
karjatalous. Muuten oli sattunut niin sopivasti, että tässä emäntä ja
isäntä olivat molemmat innostuneet samaan talousalaan. Heillä oli
hyvänpuoleisia luonnonniittyjä ja hakamaata. Mutta karjatalous vei
itsestään myöskin heinänviljelykseen. Muutamassa vuodessa oli Mikkosen
maidon vienti meijeriin kohonnut ensimäiselle sijalle koko kylässä.
Siellä oli kuitenkin puolta isompiakin taloja. Sellainen saavutus
innosti.
* * * * *
Näiden ihmisten kanssa seurustellessaan tunsi Kanteleinen aina
omituisesti elähyttäviä vaikutelmia. Sen sijaan sai useista toisista
taloista palata hyvin lamautuneena. Niissä ei juuri koskaan puhuttu
maanviljelyksestä. Sivuansiot olivat hyvin halutuita. Varsinkin
asiamiestoimet, joilla voi ansaita vähän rahaa, olivat mieluisia. Sillä
aikaa sai maa hoitaa melkein yksin itseään ja antaa satoa sen verran,
minkä luonto sopivain ilmain vallitessa milloinkin omasta alotteestaan
saattoi antaa.
Moni talollinen uneksi ja odotti, itsekään tietämättä mitä, tai ketä.
Odottaja ei näihin luonnon asioihin pyrkinyt itsetietoisena viljelijänä
sekaantumaan. Hän suoritti maamiestehtävänsä kuin papin "taksvärkkäri":
teki nurkuen päivätyönsä, suunnitteli aina päässään karkutuumia ja
vaivasi mieltään ainoalla mielenkiintoisella kysymyksellä: Mistähän
sais rahaa?