Niilon herkkään mieleen oli suutarin kertomus vaikuttanut syvästi. Jo
pitkän ajan oli hän kertomusta seuratessaan ajatellut kotitalonsa
torppareita. Heillä oli kaksi torpparia ja pari mökkiläistä, joista
varsinkin torppareita isä aikoi häätää, odottaen vain aikaa. Toinen
torppareista oli jo vanha mies, torppaa viljellyt jo nykyisen isännän
isän aikana. Tämä puhuu melkein joka näkemällä häädöstä. Hänen
puheissaan voi havaita suurta levottomuutta, vaikka ukko saattoi sen
kätkeä juromielisyytensä suojiin. Mutta vasta nyt alkoi Niilo ymmärtää,
mitä tuon vanhuksen mielessä mahtoi liikkua.
Torpan nimi oli Kivinotko. Ukon pojista oli kaksi ollut talossa
pikkurenkeinä aina rippikouluun asti. Sitten eivät enää olleet jääneet.
Niilo oli kuullut isänsä usein vihoittelevan, kun ei saanut Kivinotkon
poikia pysymään renkeinä. Joskus lie uhkauksiakin lausunut. Pojat
olivat menneet mailta matkoihinsa. Joskus vain pistäysivät vanhuksia
tapaamassa.
Niilo ajatteli Kivinotkon vaaria ja muoria. Jos isä ajaa ne kodistaan
sitte kun kontrahtiaika loppuu, mihin he menevät?
Mielikuvitus kehittyi hyvää vauhtia. Niilo oli niin monta sataa
talvi-iltaa vääntänyt Kivinotkon tuvassa niiden nuorimman pojan kanssa;
siellä oli ollut hauskaa ja hyvä olla. Vaari oli ollut kuin oma ja
muorilla oli poikia nuhdellessaankin suu hymyssä. Kivinotkon kotoinen
tunnelma nousi niin valtavana, että mieliala painui unelmoimaan. Jos ne
ajetaan pois, ei mitään muuta niillä ole elämisen ehtona kuin
vaivaishoito... Mutta vanhat vaivaishoitolaiset annetaan urakalle
sellaisille, jotka niiden hoidosta yrittävät ansaita. Niilo tunsi
hyvin, miten eräässä heidän maallaan olevassa mökissä hoidettiin
muuatta vanhaa, sairasta muoria. Häntä puistatti. Kerrankin oli nähnyt,
nurkan takaa salaa, miten muori porrasten luona syö paljaita,
kuorimattomia perunoita puukaukalosta ja tuvasta kuuluu mökin akan
vinkuva ääni. Akka kiroilee ensin hieman hiljemmin, mutta vinkuu sitte:
-- On se rikasten Jumalakin ... kun tuollaisia lahoja pakottaa vielä
elättämähän ja täss' olis kyllä tekemistä itsensä kanss'...
Vanhuksen hampaaton suu mutustaa perunoita hädänkiireessä, aivan kuin
varkain ja peläten että nyt tulee se vinkuvaääninen ottamaan puuvadin
pois... Herra Jumala kuinka sillä onkin nälkä! Sitte sattuu
onnettomuus, menee peruna väärään kurkkuun. Vanhus alkaa kyökätä ja
kallistuu porraskivelle kylelleen. Se toinen tulee tuvasta kuin vihuri.
Katsoo, tuijottaa.
-- Joko se nyt? mutisee.
Mutta auttamaan ei vanhusta käy, vaan painautuu takaisin tupaan ja
vetää oven perässään kiinni.
Sillä kertaa ei muori kuollut, mutta kuva säilyi Niilon mielessä
kaameana ja pelottavana. Nyt hän ei päässyt mihinkään siitä, että
mielikuvitus asetti Kivinotkon muorin siihen porraskivelle ja se siinä
valitti:
-- Voi sitä Mikkosen isäntää kun ajoi meidät maantielle... Voi Jumala
sitä Mikkosen isäntää kun pani meidät maantielle... Voi, voi, voi...
Sitte hänellä on peruna kurkussa ja tuvasta tulee akka ja kiroilee.
Kylmä hiki alkoi virtailla pitkin selkää. Kun suutari Heino ja opettaja
Kanteleinen juttelivat, voi Niilo enään ainoastaan hyvin hämärästi
seurata. Hänen sielussaan vallitsi suuri myrsky.
... Minäkö kyntäisin heidän entisiä maitaan? Kyntäisin ja kylväisin ja
leikkaisin ja jyviä kokoisin ja hyvin voisin niistä, aivan kuin
rehellisesti saadusta omaisuudesta iloitsisin isäni kanssa ja
rikastuisin, kuu meidänkin molemmat torpparit ajettaisiin maanpakoon?
Meillä ei olisi enää mökkiläisiäkään naapureina... Kaikin ne
elinaikansa kantaisivat meille vihaa, isälleni ja minulle ja äidille ja
siskoille ... ja me olisimme maallamme heidän piirittäminään kuin
vihatut pahantekijät.
... Se olisi kirottua elämää, ajatteli hän. Siinä samassa meni mieleen
neiti Joenpolvi. Tuskallisten mielikuvain yli yritti nousta autuas
tunnelma ja sijoittaa heidät Mikkosen porstuakamariin nuorena
pariskuntana. Mutta se särkyi heti siihen että Kivinotkon vaari veti
tuttuja pieksusaappaitaan ohi Mikkosen tarhaportin, selkä oli tutussa
köyryssään niin ikään, mutta silmässä oli vihainen isku ja hampaaton
suu oli rumasti väärällään, aivan kuin aikeissa purra hammasta, ja hän
pui nyrkkiä taloon päin.
... Ei ikänä siihen taloon! ei ikänä ... ei ikänä! Hän etsisi paikkansa
vaikka maan ääristä ja rupeisi sosialistiksi ja... Neiti Joenpolvi
seurasi mukana taas näillä mielikuvituksen uhmaretkillä, ja ahdistus
tuntui hieman vapauttavan.
Toiset juttelivat juuri suutari Heinon pojasta, joka oli
rakennusmestari, ja se sai Niilon huomion hieman enemmän kiintymään
heidän jutteluunsa. Suutari kertoi että hänen poikaansa oli tänä kesänä
kohdellut kova onni. Ensin teki urakoitsija, jonka palveluksessa poika
oli, vararikon, ja asiat kiertyivät niin, että poika jäi ilman
puolentoista kuukauden palkkaa. Sitte otti poika omiin nimiinsä pikku
urakan, mutta miehet, jotka olivat lupautuneet töihin, tekivät lakon ja
julistivat työmaan lakkotilaan. Heino kertoi tästä kaikesta hyvin
surullisella äänellä. Lopuksi jouduttiin filosofoimaan siitä, miten
merkilliseksi on aika tullut, kun ei enää mikään kannata.
Kotimatkalla sukeutui Niilon ja Kanteleisen keskustelu Niilon
koulupuuhaan. Kanteleinen kertoi Mikkosen käynnistä luonaan ja ilmoitti
minkä tehtävän Mikkonen oli hänelle uskonut. Poika ihmetteli, mutta
samalla nousi omanarvontunto. Hän ei ollut juuri koskaan havainnut
sellaista itsetunnon nousuvirtaa itsessään.
Äskeinen sisällisten ristiriitojen myrsky oli hieman tauonnut. Siltä
pohjalta tämä itsetunto nyt nousi kuin tuliteränä, uutena uskona, joka
murtaa vuoria.
... Isäkin siis todella pitää minusta! Se oli niin iloinen havainto
tämän kaiken keskellä, että oikein pyrki nauru.
Tässä, hieman hermostuneessa ilonhuumauksessa pääsi Niilon suusta
sanoja, joista Kanteleinen voi päättää, että neiti Joenpolven kanssa
oli jo ollut puhetta kihlauksesta ja että teollisuuskoulu-ajatus oli
kotoisin neiti Joenpolvesta.
Kanteleisen oli hieman vaikea pidätellä hymyään, näissä ajatuksissa kun
oli hänen mielestään niin harkitsematonta lapsellisuutta ja kiihkeätä
älyttömyyttä. Keskustellessaan hän havaitsi ilokseen, että isän halu
pidättää poika kotona oli tehnyt Niiloon hyvän vaikutuksen. Ne vain
eivät näy voineen keskenään jutella ja selvitellä asioita. Niilon
herkkämielisyys antoi hyviä toiveita siitä, että isän halu tulisi
täytetyksi.
Lähestyttäessä Mikkosen taloa hyppäsi Kanteleinen pyörältään. Niilo
teki samoin.
-- Sinä saat heittää pois sen teollisuuskouluhaaveen, sanoi Kanteleinen
ja katsoi hymähtäen toveriinsa.
Näki että Niilon oli vaikea vastata niin tai näin.
-- Kun se isä oliskin vähän toisellainen, pääsi häneltä.
-- Sinuako kohtaan vai miten?
-- Sitäkin ... taitaisi se aina mennä muuten, mutta jos se alkaa häätää
niitä torppareita, niin...
Pojalta pääsi itku.
-- Täällä ei ilkee sitte enää silmitellä.
Hän kiinnitti aran, tunteellisen katseensa Kanteleiseen, ikään kuin
apua anoen.
Ei, siilien oli keksittävä esteitä! Mikkosen isäntää pitää ottaa
lujille siitä. Olisipa sekin, jos nyt juuri hän, yksi kylän etevimpiä
talousmiehiä, alkaisi häätää maallaan asuvia. Hän, Kanteleinen, sanoo
kyllä suorat sanat.
Niilo epäili, ettei se hyödytä mitään. Mutta Kanteleinen oli saanut
kiinni innostuksestaan eikä häntä voinut mikään estää yrittämästä.
-- Mennään juttelemaan isäsi kanssa!
Niilo katsoi kysyen, aivan kuin päässään aprikoiden, mahtaisiko se
käydä laatuun.
-- Mennään vain, äänsi vihdoin kaksimielisenä.
-- Minä olen saanut isältäsi tehtävän tuoda sinut hänen helmaansa. Nyt
vien sinut. Pannaan ehdot.
-- Mennään! Niilo huudahti, aivan kuin asia nyt vasta olisi selvinnyt.
* * * * *
Sinä iltana sai Mikkonen poikansa ja Mikkosen maalla asujat uudet
kontrahtinsa.
Kolmen viikon kuluttua meni neiti Joenpolvi kihloihin erään kirkonkylän
kauppa-apulaisen kanssa.