Niilo Mikkonen ja Kanteleinen sattuivat aivan pian tapaamaan toisiaan,
omituista kyllä, eräänä sunnuntaina kirkkotarhassa. Niilo istui siellä
suuren pihlajan alla, vastassaan hattupäinen tyttö. Kanteleinen osui
siihen aivan sattumalta ja aikoi kulkea tervehtien ohitse, mutta Niilo
puhutteli. Kun Kanteleinen läheni, esitteli Niilo tytön: neiti
Joenpolvi, kirkonkylän leipurin sukulainen, hiljattain tullut tänne
vierailemaan. Tyttö oli vahvasti Niilon näköinen, melkein kuin sisar;
muuten ehkä viittä vuotta Niiloa vanhempi.
Kanteleinen pani ensi silmäyksellä merkille, että neiti Joenpolven
katseella oli omituinen imeytymisvoima. Häneenkin se imeytyi, aivan
kuin valokuvatakseen. Ennen kuin oli istunut seurassa viittä minuuttia,
tiesi jo, että näiden nuorten välillä oli rakkaussuhde, jossa pojan
lämpömäärä tavoitteli korkeita huippuja, -- mutta tyttö yritteli jo
hakkailla häntä, Kanteleista.
Yhdessä mentiin kirkkoon ja yhdessä palattiin sieltä. Neiti Joenpolvi
kutsui tuttaviaan leipurin luokse, mutta Kanteleinen esteli, koska
hänellä oli kotikiire. Niilo olisi hyvin joutanut ja kernaasti
mennytkin. Mutta Kanteleinen suositteli yhteen matkaan ja sai vihdoin
taipumaan.
Matkalla meni puhe itsestään Niilon koulutuumiin. Poika alkoi niistä
jutella. Kun hän tuntee itsessään suurempaa vetoa teollisuus- kuin
maanviljelysalalle, niin ajattelee, että jokaisen ihmisen on seurattava
kutsumustaan. Onhan hänellä hyvä koti, mutta isä on niin nuori mies,
ettei hän anna pojalle itsenäistä maanviljelystä ainakaan viiteentoista
vuoteen. Hänen taas on mahdotonta ajatella jäävänsä niin kauaksi ilman
omaa, itsenäisiä tehtävää... Joutuisi vanhaksi mieheksi saakka olemaan
niin kuin lasten kirjoissa.
Hymyillen hämillään, sydän kurkussa:
-- Ja mihin siinä vaimonsakin panee, jos niin kuin sattuisi sekin
tulemaan otettua.
Nauroi ja katsoi mitä Kanteleinen mahtaa ajatella.
He polkivat rinnakkain pyöriään. Kanteleinen sattui katsomaan Niilon
silmiin ja kysymään suu naurussa:
-- Sulla taitaa jo olla katsottuna?
-- Ei-ei! kielsi Niilo.
-- Näytti vain, niin kuin olisit ollut tuon neiti Joenpolven lähellä.
-- Ei-ei!
Kiusaaja nauroi:
-- Mutta kyllä sinä hänestä tykkäät.
Niilo punastui:
-- Noo...
Ja hymyili onnesta.
* * * * *
Myöhemmin matkan varrella rupesivat he puhumaan maanviljelyksestä.
Kanteleinen sanoi asiaa viime aikoina paljonpuoleisesti ajatelleensa.
-- Se on niin omituista, sanoi hän eräässä välissä, että me,
nykyaikainen nouseva polvi, niin minä kuin muutkin, tunnemme niin
herkästi sen käteisen rahan vetovoiman. Kun maamies ei saa rahaa ennen
kuin hänen työnsä hedelmä kypsyy maasta kauppaan laskettavaksi, sen
tähden vierotaan maamiehen suuriarvoista ammattia.
-- Niin se on, sekin. Ja sitte siinä talonpoikaiselämässä on tähän
aikaan jotain niin masentavaa.
Kanteleinen rupesi kuvaamaan maanviljelysammatin merkitystä.
Maanviljelijä on Luojan oikea käsi. Hänen kätensä kautta antaa luonto
hedelmän, josta kaikki elävät, pukee viljellyn maan ihaniksi
puutarhoiksi, koettaa kiinnittää luonnosta pakoon karannutta ihmistä
takaisin luontoon...
Mutta häntä itseä alkoi tympäistä tämä tuhansia kertoja matkittu juttu.
Se tuntui tässä aivan kuin salonkikohteliaisuudella, joka käy
tottumattomalle pian perin tympäiseväksi, mutta salonkisankarille,
jonka huulten läpi kaiken päivää virtaa koreutta, jota ei kukaan
ajattelekaan muuksi kuin tyhjänpäiväiseksi ajankuluksi, sellaiselle se
voi muuttua suosiontavoittelu- ja leipäpuheeksi. Tässähän oli rinnalla
nuori mies, jota olisi pitänyt kyetä vakuuttamaan. Hän oli luvannut
Mikkoselle koettaa parastaan. Mutta mitä enemmän hän asiata ajatteli,
sitä syvemmin tunsi, että tässä tarvitaan jotain muuta kuin
korupuheita. Sillä poika oli itsenäinen, voimakas luonne, joka aikoi
menestyä elämässä.
He sivuuttivat erään suutarin asunnon. Mökki oli muutaman kapanalan
maapalstalla ja ympärillä kaunis puisto. Kumpaisessakin heräsi
yht'aikaa halu pistäytyä tuvassa, sillä suutari, vaikka olikin jo
vanhemmalla puolen ikäänsä, kävi usein nuorisoseuran kokouksissa ja oli
heidän tuttavansa.
Suutari Heino loikoi puutarhassaan. Hän ihastui vieraiden tulosta,
sillä oli ollut eilisestä saakka kovin katkeralla mielellä ja toivoi
nyt saavansa hieman lohdutusta. Aiheena kärsimykseen oli ollut se, että
isäntä, jonka maasta mökintila oli ollut vuokrattuna, oli eilen taasen
karsinut suuria oksia hänen puistaan, kun oksat ulottuivat hieman talon
maan päälle ja kalvehtivat sitä. Suutari sanoi, ettei hän olisi
tapauksesta niin suuria välittänytkään, ellei tämän puiston raastaminen
olisi muodostunut jo yhtämittaiseksi, pari kertaa vuodessa tapahtuvaksi
hävitysretkeksi. Mutta siitä asti kuin nykyinen isäntä on tätä maata
omistanut -- hän oli ostanut tilan kolmisen vuotta takaperin -- on hän
joka kevät ja nyt jo kesälläkin käynyt karsimassa hänen rajallaan
olevia puita, milloinkaan ennakolta puhumatta puiden omistajalle
sanaakaan. Seuraus onkin ollut, että nyt on jo kaksi pihlajaa melkein
kuivunut, ja suutari luuletteli, että niille on tehty muutakin
vahinkoa kuivaamisen tarkoituksessa. Hän myönsi, että isännällä on
muistuttamisen syytä, kun oksat ulottuvat hänen maalleen. Hän olisi
valmis mielellään korvaamaan vahingon, jos häneltä sitä vaadittaisiin.
Mutta kun maanomistaja on ottanut tavakseen raastaa oksia hänen
rakkaista kotipuistaan melkein joka kerta kun ohi käy, tuntuu kuin
seisoisi tässä ryövärien keskellä jotka uhkaavat hävityksellä ja
masennuksella. Hän on tällä paikalla asunut pienestä pojasta ja itse
istuttanut useimmat puut. Hän rakastaa tätä kontua niin ettei sanoa
osaa. Kun näitä puita revitään, tuntuu se hänen ruumiissaan ja
sielussaan. Hänet valtaa sellainen nöyryyttävä, masentava
orpoudentunne, että...
Liikutus keskeytti hänen puheensa.
Nyt vasta oli hän oikein joutunut ajattelemaan, mille mahtaakaan tuntua
vanhasta torpparista, joka on nuoruudessaan raatanut sulalle maansa
kylmään korpeen ja viljellyt niitä parhaan ikänsä, kun hänet sitte
vanhana työnnetään konnultaan mierontielle...
Suutarin kuvaus oli niin elävää ja sydämellistä, että yhteen aikaan
kimalsi kyynel jokaisen silmissä. Hän kertoi jo ajatelleensa tarjota
myötäväksi mökkinsä voidakseen etsiä jonkun sellaisen paikan, jonka
jaksaisi pikku varoillaan lunastaa omakseen. Mutta ... tämä paikka on
käynyt hänelle niin rakkaaksi, että eroaminen siitä tuntuu aivan kuin
lähtisi mieroon, josta ei enää koskaan löydä kotoiselle tuoksahtavaa
levähdyspaikkaa...