Kerran tuli Mikkosen isäntä opettajan puheille. Tämä oli harvinainen
vieras. Hän muutenkin ani harvoin liikkui kodin ulkopuolella muualla
kuin kirkossa ja puodissa. Talohan oli hieman syrjässä kylän
keskuksesta.
Mikkonen ajoi polkupyörällä. Onneksi sattui tapaamaan opettajan kotoa.
Näytti olevan aluksi hieman hämillään, kun ei tietänyt oikein kuinka
asiansa alottaisi. Pääsi vihdoin sopivasti puheen alkuun. Kehui
tulleensa puhumaan Niilosta, pojastaan, se kun aikoi teollisuuskouluun
ja sitä tietä rakennusmestariksi. Hän ei tahtoisi mitenkään estää
muuten, mutta kun heillä olis niin hyvä talo, josta kyllä sais
elinkeinonsa, kun vain olis riittävästi työvoimaa. Tähän saakka on hän
pannut voimansa etupäässä karjatalouteen, emäntä samoin. Ja kaikki on
mennyt hyvin. Nyt oli hän suunnitellut uutisviljelyksiä, osittain
laajanpuoleisiakin. Oli pitänyt silmällä siinä pojankin miehistymistä.
Mutta silloin tuleekin tämä poika ja sanoo, että hän aikoo
rakennusmestarikouluun. Se särkee hänen suunnitelmansa, koko hänen
elämänsä. Ja häntä suututtaa niin että...
Heillä on kyllä nuorempia poikia, mutta kestää vielä monta vuotta ennen
kuin niistä tulee apua. Pahin on kuitenkin se, jos joutuu niistäkin
turhaan odottamaan ... jos tulee niillekin sama mieli kuin tällekin,
niin mitäs turvaa isä voi niihin panna? Eihän niiden tulevaisuudesta
mitään tiedä eikä osaa niitä varten mitään maan asumisia suunnitella.
Tämä tekee hänet niin toivottomaksi. Juuri kun hän nyt on alkanut
päästä asumisessaan hieman alkuun, tulee tämä vanhin poika ja lyö
maahan kaikki. Jos saisikin kelvollista palkkatyöväkeä, voisi vielä
onnensa nojaan koettaa, mutta sitä ei saa. Kaikkihan ne nyt lähtevät ja
menevät, mikä minnekin, mutta pois vain Jokirannalta ... onneansa
koettamaan, muka!...
Sitte tulevat takaisin ne, joille maailmanrannantie nousee pystöön...
Tulevat rampoina ja rujoina, elätä sitte vain, kotimaa ja kotikylä...
Silloin on siivet laukussa ja Jokirannan leipä hyvää purra...
Mikkosen puhe sai kiihtyessään katkeruuden sävyn, jota ei siinä alussa
sellaisenaan huomannut. Saattoi havaita, että kauan hautuneet ajatukset
vuosivat, kun niille kerran vapaus suotiin, vuosivat vuolaampina kuin
kenties asianomainen oli ajatellutkaan.
Hän oli pitkä ja hoikka mies, joitakuita vuosia päälle neljänkymmenen.
Tukka ja parta olivat hoitamattomat, joten mies näytti huomattavasti
villiltä. Huuliparran ja korvahiukset oli auringonpaahde valaissut
miltei lumivalkeiksi. Kasvot tummanruskeat, ahavoittuneet, työn
leimaamat. Mustat silmät, jotka rauhan aikana tekivät uneksivan,
haaveilevan vaikutuksen, paloivat sisäisen sodan aikana rauhattomasti.
Yhteenpuristuneet huulet ja väkevä leuka vaikuttivat uhkaavasti.
Miehellä oli ilmeisesti sydänsuru.
Hän heilutti jalkaa toisen polven päällä, nojasi poskea kämmenpäähän
ja tuijotteli.
Kanteleinen oli kaiken aikaa kuunnellut. Ei vieläkään hän ollut täysin
selvillä siitä, mihin Mikkonen tahtoi tulla.
Yht'äkkiä virkkoi mies taas:
-- Siellä se poika sen sai päähänsä, kun niitä seurahuoneen penkkejä
tehtiin.
Äänessä oli tällä kertaa ärsyttävä sävy. Silmäin tuikea, säkenöivä
tuijotus suuntautui tuomitsevana opettajaan.
Kanteleinen hieman säpsähti.
-- Kuinka? kysyi hän, saadakseen selville, tarkoitettiinko todellakin
häntä syyttää.
-- Niin, siellä se sen sai päähänsä!
Mikkonen puhui jo huutavalla äänellä, jossa nyt olivat kaikki syytteen
vivahdukset.
Kanteleinen ei suuttunut. Hän otaksui kohta, että tässä on joku
väärinkäsitys. Niin alkoi hän asiallisesti puolustautua. Oli
tarkoitettu nuorison ja kylän parasta. Oli annettu niille hieman
käsityöopetusta samalla kun ... ja eihän sen pitäisi olla
maanviljelijälle vahingoksi?
-- Vahingoksi se on! kirkui Mikkonen, vaihtaen polvea ja iskien
sotaiset silmänsä opettajaan. -- Ammattimaanviljelijälle on vahingoksi
kaikki sivukonstit! Siinä on niin paljo työtä... Siitä ei ehdi
mihinkään ... eikä tarvitse ehtiä! Mitä ne sitte hyödyttävät ne muut
hommat? Pyhänä kirkoss' ja arkina pellolla, siinä on maamiehen
liikkuma-ala!
Kanteleisen oli vaikea olla. Mies siis todellakin syyttää häntä siitä,
että poikansa on saanut hieman käsityöopetusta. Mies on nähtävästi
asiaa kauan harkinnut ja lopuksi päättänyt lähteä purkamaan mielensä
hänelle.
Syytöksen edessä tunsi opettaja syvästi syyttömyytensä ja miestä
kohtaan alkoi herätä säälintunne, sillä hänen valituksessaan
suunnitelmiensa rikkoutumisesta oli perää. Sitä ikävämmältä tuntui
asia, kun tämä oli niitä harvoja isäntiä kylässä, joilla oli
suunnitelmia, jotka ajattelivat ja tekivät jotain muutakin kuin olivat
epätoivoisia. Kanteleinen otaksui olevansa juuri heidän miehiään
itsekin. Ainahan hän koetti kiinnittää nuorison mieliä kotikontuun ja
maanviljelykseen ... sehän oli alkanut olla hänen syvin ajatuksensa!
Melkein joka esitelmässään puhui hän siitä.
Mutta tämä Mikkonen eli itse melkein erakkoelämää. Hänelle tuli hyvin
usein yhteensattumia kylän muiden miesten kanssa. Miestä pidettiin
hävyttömyyteen asti oman edun katsojana, -- muisteli Kanteleinen.
Vaikea oli löytää sanoja, tässä kun oli niin suuri väärinkäsitys. Sen
vuoksi joutuikin Kanteleinen sanomaan hyvin tavallista ja
jokapäiväistä. Käsityöopetusta on Niilolle annettu hyvässä
tarkoituksessa ja Niilolla on käsitöihin taipumusta. Maamiehelle on se
taito toisen käden arvoinen. Hän pitää valitettavana jos Niilo puuhaa
pois kotoa, mutta häntä, Kanteleista, ei siitä saa syyttää. Hän
tahtoisi koko sydämestään kiinnittää nuorison mieltä maahan ja aikoo
itsekin, kun tässä vain ehtii. Hänhän rakastaa maata ja maanviljelystä.
Mikkosen suu oli ilvehymyssä.
-- Se on sitä herrain maahenkeä, sanoi.
Jo pyrki nostattamaan Kanteleisen luontoa. Mies ensin häntä syyttää ja
loukkaa törkeästi ja sitten pilkkaa! Hiusmarto alkoi punoittaa ja
päässä kiehua. Silmä tuijottaa tuolilla istuvaa miestä aivan kuin
aikeessa iskeä kiinni.
Silloin alottaa Mikkonen uudessa, rauhallisessa äänilajissa, aivan kuin
uuden luvun:
-- Minä tulin sitä varten, että eikö opettaja voisi puhua sille
Niilolle ja estää häntä menemästä? Se poika uskoo opettajaa enempi kuin
muita, ja...
Äänensävy oli sovintoa etsivä ja pyytävä.
Kanteleinen huomasi heti muutoksen. Ja vaikka hän siitä ilostui, ei
mielenkuohunsa vuoksi voinut estää tulemasta:
-- Mitäs minä... Tehän syytätte juuri minua poikanne harhaan
johtamisesta?
Mikkonen vastasi varmalla äänellä:
-- Ja pyydän nyt teitä johtamaan poikaa jälleen takaisin isänsä
helmaan.
Loppusanoissa oli hellä ja rukoileva sävel. Kun Kanteleinen nyt
katsahti vieraaseensa, tirkistelivät tämän mustat silmät kuopistaan
häneen kysyvinä. Miehen leuka nojasi rintaan ja silmät tuijottivat yli
kulmain. Kanteleisen itsehillintäkyky alkoi palata. Hänen vieraansa
merkillisen lumoava katse piti ikäänkuin raollaan sielun ovea, jonka
hän sanoillaan oli äsken laskenut lukosta. Mikkosen yhteenpuristuneet
huulet näyttivät sanovan: Katso, minä olen luottamuksesta sinuun
avannut itseni sinulle... Mutta minä olen valmis jälleen sulkeutumaan,
jos...