Kesä kului niin ja näin, aivan niin kuin kuluu kesä, kun ei ole
varsinaista tehtävää ja kaikki siirtyy tulevaisuuteen. Ensin keväänä
oli Kanteleinen jonkun verran raivannut koulun ketoutunutta
puutarhamaata, kylvänyt siihen perunoita, punajuuria, lanttuja j.n.e.
Sittemmin oli hän käynyt yleisessä kansakoulukokouksessa ja eräillä
laulujuhlilla. Palannut kotiin hyvin väsyneenä. Yritti sen jälkeen
saada toimeen nuorisoseuran kesäjuhlan ja saikin. Mutta kyllä siinä oli
ponnistusta. Seuratoiminnan parikuukautinen loma oli vaikuttanut kovin
uuvuttavasti. Kun juhla oli juhlittu, päätettiin antaa seuran levähtää
syksyyn asti ja alottaa silloin taas uudestaan.
Tämä lepo ei Kanteleista tehnyt levolliseksi. Näytti yleensä siltä kuin
seuraan olisi nyt joku näkymätön vainooja hiipinyt, sillä sen voimia
heikonnettiin yhtä myötään. Erkin Sameli meni Amerikkaan. Se koski sekä
Kanteleiseen että seuraan. Vaikka ei Sameli ollutkaan mikään
korvaamaton nero seuran elämään nähden, vaikutti hänen lähtönsä
Kanteleiseen masentavasti. Olihan Sameli kuitenkin aina ollut vilpitön
ja vakaa.
... Miksi hän lähti? kyseli ja tutki Kanteleinen itseltään.
Sameli oli varakkaana pidetyn talon ainoa miehen tehtäviin kykenevä
poika. Kotiin jäi ainoastaan lapsia ja kaksi täysikasvuista sisarta,
joista toinen sairaaloinen. Äiti oli myöskin kitulias, hintelä,
läpikuultava ihminen. Isä kyllä parhaillaan oleva hyvä työmies.
-- Minkä tähden? kysyi Kanteleinen lämpimästi, kun Sameli tuli hänelle
hyvästiä sanomaan. Matkaan lähtevä painoi päänsä alas, ei katsonut
silmiin kun vastasi:
-- Niitä on aina syitä.
Haastattelija ei udellut. Sameli lähti selittämättä sen enempää.
Mutta Kanteleiselle jäi tästä kohtauksesta omituinen vastenmielisyyden
tunne. Vanhain toverusten suhteeseen oli jäänyt himmeä kohta,
umpikuljuinen paikka, jonka läpi ei nähnyt. Samelin syyt eivät
saattaneet olla aivan selvät. Hänen lähdössään täytyi olla jotain
järjetöntä tahi kivuliasta.
Kun oli kulunut muutama päivä lähdöstä, kävi Kanteleinen Erkkilässä
haastattamassa vanhempia, jotka luuli tapaavansa surun murtamina ja
pojan tekoa ankarasti tuomitsevina.
Isäntä oli vilkasluontoisempi kuin poika, joka oli tullut enempi
äitiinsä, perinyt osan tämän salamyhkäisyydestä. Erkkilä oli hyvin
mielissään, kun opettaja tuli. Rupesi juttelemaan hyvin avomielisesti
pojan lähdöstä, kun tiesi hänen ja opettajan olleen läheisiä ystäviä.
Riitaa ei heillä ollut Samelin kanssa ollut koskaan. Hänen mielestään
heidän talossaan olisi ollut ruokaa ja työtä, kun olisi vain viitsinyt
tehdä.
-- Mutia se laiskaantui siellä nuorisoseurass', selitti isäntä, suu
touhuavassa hymyssä ja aivan kuin ei olisi siitä niin suuria
välittänytkään. -- Sehän on luonnollista, näytti mies ajattelevan, kun
ne sivistyvät, silloin nämä arkityönhalut niiltä menevät...
-- Se ei ajatellut enää muuta kuin painimista, sen jälkeen kun voitti
nekin isot väkevät siellä pitäjällä ja pääsi koko pitäjän mestariksi.
Isäntä ja opettaja istuivat kamarissa vastakkaisissa pöydänpäissä.
Siellä pauhasi kärpäsmiljoona aivan kuin mylvivä härkä ja haisi pitkiä
vuosikausia nurkissa lahonnut lika.
Kertoja hymyili:
-- Sitä se ajatteli ja harjoitti... Ja siellähän ne Amerikass'
ansaitsevat ne väkevät painijat oikein jumalattomasti...
-- Niin, sekaantui syrjästä kivuliaalla äänellä äiti, -- kun se meinas,
jotta ne hänen lahjansa ovat siihen painimiseen ... kuinka sitte lie?
Kanteleinen luuli keksineensä syyn Samelin todelliseen lähtöön. Sitä
selitti vielä enempi silmäys talon tupaan, tarhapihaan, kartanolle
yleensä. Siellä oli kaikkialla niin tavattoman likaista, ettei Sameliin
kohdistuva syytteleminen tahtonut enää mitenkään pitää ryhtiään.
Päinvastoin alkoi pilkistää hieman valoa Samelin viimeaikaiseen,
kasvaneeseen umpimielisyyteen. Poika lienee jo kauan kärsinyt tästä
liasta ja lopuksi löytänyt pakotien Amerikkaan.
-- Kyllä sillä saakurilla on hyvä voima, sillä meidän Samelilla, kehui
edelleen isä, ikään kuin muistellen. Olihan hän ollut monasti
katsomassa painia, vaikka muuten ei juuri missään kokouksissa käynyt.
-- Jos sattuu, niin kyllä se siellä rahoja tienaa, kuvaili edelleen,
opettajaa silmiin katsoen, aivan kuin lohduttaen.
-- Noo, niin se sanoi, että ei suinkaan hän siellä tähän oikoiseen
työhön rupea, auttoi äiti tunnelmaa, valittavalla äänellään jatkaen
miehensä ajatusta.
Isä paransi edelleen:
-- Tässäkin on näitä lapsia. Jos onnestaisi nyt tämän vanhimman ansaita
muutama tuhat talonlunastusta varten, niin...
Kanteleinen tuijotti tätä äitiä kipeisiin silmiin. Hänestä tuntui
siltä, kuin sieltä olisi tirkistellyt Jokirannan kyläkuntahengetär
avutonna ja vapautusta rukoillen.