-- Poikasissa alkaa herätä arvosteluvaistoja, virkahti Kanteleinen, kun
eräänä kesäiltana istuivat Sepän Kustaan kanssa koulun puutarhassa
nojaten selkiään suuriin koivuihin. -- Eivät ne sillä mitään erittäin
pahaa tarkoita, vaikka ne nälvivät. Eihän koiranpenikkakaan tarkoita
pahaa, kun se kasvaville hampailleen etsii leikitellen purema-aihetta.
Hän nauroi iloisen vallattomasti, niin että valkeat hampaat välkkyivät
tummaksi päivettyneestä naamasta ja auringonpaahtamat paljaat hartiat
nytkyivät.
Kustaa katseli kysyvästi Kanteleista. Hän ei oikein ymmärtänyt tätä
luonnetta. Mutta yht'äkkiä vilahti mielessä: onhan hänellä itsellä
hyvätuloinen virka ja ... oma tyttö tiedossa. Hätäkö on miehen nauraa!
Ei tarvitse huolia mistään, kun tietää että kyläkunta kuitenkin pitää
hänestä... Se on tuokin vain yhtä lajia kopeutta...
Kustaan mielestä oli tämä selviö. Mutta se ei rahtuakaan rauhoittanut
häntä hänen oman elämänkysymyksensä suhteen, joka viime aikoina oli
alkanut käydä ylivoimaiseksi. Oikeastaan hän oli tänä iltana tullutkin
puhelemaan siitä.
Kustaa oli saanut äskettäin eräältä kiertävältä teatteriseurueelta
kutsun tulla heidän mukaansa kesällä koenäyttelijäksi. Hän olisi ollut
valmis heti lähtemään, mutta vanhemmat olivat vahvasti vastaan. Heillä
oli pienenpuoleinen talo, jonka maita isä viljeli sepäntoimensa ohella.
Kun isä oli kesät talvet pajassa, oli maanviljelystöiden suoritus
enimmäkseen Kustaan, emännän ja parin nuoremman siskon varassa.
Nuorempi veli oli vielä niin pieni, ettei kelvannut kuin vaivoin
paimeneksi.
Kustaata oli jo pari, kolme vuotta, siitä asti kun isä hankki maatalon
ja hän tuli enempi työskentelemään sen asumisessa, aina hiljaisesti
kiusannut se ajatus, että hänen täytyy tehdä työtä aivan muiden
ihmisten hyväksi. Eikä siinä kyllä. Pahemmin vielä vaivasi se ajatus,
että hänen täytyy uhrata aikansa joutavaan tonkimiseen, sellaiseen,
jota voivat tehdä kaikellaiset tusinaihmisetkin, vieläpä sellaisetkin
joita menee kolmetoista tusinaan, mutta sillä aikaa hänen taiteelliset
lahjansa menevät hukkaan.
Sepän Kustaa uskoi taiteelliseen elämänkutsumukseensa paljoa varmemmin
kuin Jumalaan. Hänen taiteelliset lahjansahan olivat tosiasia.
Lukemattomat asianymmärtäjäin kehumiset ja katselijain kättentaputukset
näytäntöjen jälkeen olivat ulkonaisena, puolueettomana todistuksena
hänen omalle tietoisuudelleen, joka olisi ollut selvä ilman
todistuksiakin.
Mutta silloinpa hänen kova kohtalonsa punoikin taas ansan: hänen isänsä
pitikin hankkia maata juuri silloin kun hänen olisi pitänyt noudattaa
omaa kutsumustaan!
Usein, kun hän asteli pellolla äkeen jälessä tahi tiellä lantakuorman
keralla, hautui mielessä draamanaihe. Siinä oli päähenkilönä suuri
taiteilijakyky, joka vain odotti tilaisuutta hurmatakseen maailman
mestaruudellaan. Mutta hän oli kahleilla kytkettynä lantakuormaan, kuin
Prometheus kallioon. Kytkemisen oli toimittanut taiteilijakyvyn oma
isä, omin tekemin kahlein, sillä isä oli seppä. Isä, joka ei ollenkaan
tajunnut pojan lahjoja, piti tätä vain laiskana. Sen vuoksi kytki hän
pojan kahleilla maatöihinsä, pitääkseen hänet ilmaiseksi orjanaan
raatamassa leipää ja särvintä yhä lisääntyvälle sisar- ja veliparvelle.
Loppukohtauksessa piti esiintymän erään kuuluisan teatterinjohtajan,
joka jostain on saanut vihiä orjuudenkahleissa oijentelevasta nerosta.
Hän tulee, katkoo tulisessa suuttumuksessa kahleet. Loppukohtaus oli
ajateltu hyvin suureksi.
Tämä aihe oli tuottanut hänelle kärsimystensä keskellä monta ylvästä,
sisäisesti nautintorikasta hetkeä. --
Tässä hän oli äsken tehnyt Kanteleiselle selkoa aikeestaan liittyä
kiertävään turneeseen vaikkapa ilman isän lupaa. Kanteleinen oli sitä
vastustanut. Puhelut olivat, varsinkin Kustaan puolelta, saaneet jo
silloin tällöin särmikkäitä vivahduksia.
-- Mutta minkä järjen nimessä sinä vastustat sitä, että minä saisin
etsiä itselleni lahjojeni ja taipumusteni mukaista tehtävää? kysyi
Kustaa tiukasti.
Kanteleinen hieman viivytteli vastaustaan.
-- Sen vuoksi, sanoi, että taiteelliset taipumuksesi tuskin riittävät
tekemään sinusta edes huomattua näyttelijää.
-- Sitä en minä ole ajatellutkaan...
-- Oletpa!
Kustaa säpsähti ja katsahti satutettuna Kanteleisen silmiin.
Kanteleinen pureksi hampaissaan heinänkortta, silmäkulmat olivat
arvostelevissa kurtuissa. Alkoi sanoa:
-- Tulla jäseneksi kiertäviin teatteriseurueisiin ei ole minusta --
mutta _vain minusta_, huomaa se -- mikään kadehdittava elämänura. En
sano, ettei niissä voisi olla kelpo ihmisiä, jopa nerojakin. Mutta kun
tyhjäntoimittajia on enimmin, tekee heidän seuransa kelpo ihmisistä ja
neroistakin usein kaltaisiaan.
Kustaa näytti painavasti harkitsevan. Virkkoi vähän ajan kuluttua:
-- Mutta ... tästä voisi saada sellaisen käsityksen, että kiertäminen,
varsinkin maaseudulla, kasvattaa teatteriseurueissa tyhjäntoimittajia.
Sitä vastoin suurissa, seisovissa kaupunkiteattereissa nämä vaarat
voitaisiin välttää. Kuitenkin olet itse monta kertaa sanonut, että
kaupunkilaisteattereissa, nimenomaan suurissa teattereissa, ei taide
voi lähestyä kansaa, varsinkaan maalaiskansaa... Että taide niissä
pääkaupunkilaistuu, ulkomaalaistuu, lakkaa kansaa ymmärtämästä, elää
vain rahamaailmaa ja porvarielämän mielitekoja varten...
-- Niin! Mutta millä tavoin esimerkiksi sinä nyt korjaisit tätä asiaa?
Sinä lähdet peltoa, äestä, lantakuormaa, isää, äitiä ja siskojasi
pakoon, saadaksesi _näytellä_. Mitä sinä näyttelet? Itseäsi, veljeni!
Neroasi, josta olet tehnyt itsellesi salaisen epäjumalan, jota ainoata
sinä palvelet. Saadaksesi oikein mielinmäärin palvella tätä
epäjumalaasi, lähdet pakoon maalta, siskoryhmäsi keskuudesta, isäsi
kodista...
Sanoppa nyt: mitä sinä tällaisena, niin sanoakseni elämänpakolaisena
tulet meille täällä kotikylässä ja ihmiskunnalle siellä maailmalla
opettamaan?
Kustaan suu meni hymyyn. Oli vaikea tietää, oliko kasvoille asettunut
ilme pilkallinen vaiko nolostunut. Hän ei vielä vastannut, kun
Kanteleinen jo jatkoi:
-- Niin kauan kuin pysyt kotonasi, tärkeässä työssäsi, kotonasi, jossa
olemiseen on tilaisuutta, jopa pakottavia syitä, ja näyttelet kotikylän
seurahuoneella, tuotat sinä lahjoillasi koko kyläkunnalle taiteellista
nautintoa ja iloa. Me tyydymme sinun taiteeseesi! Mutta me emme katsele
sinun esityksiäsi näyttelijän esityksinä, vaan lahjakkaan, hyvän
ystävämme, Sepän Kustaan, joka seurahuoneemme näyttämöllä esittää
elämänsä suurta ikävää...
Mutta kun sinä tulet takaisin _kiertävänä näyttelijänä_, silloin me
katselemme täälläkin vain itseänsä näyttelevää näyttelijää, joka
tavoittelee taituruutta ansaitakseen ihmisten kiitosta, tai rahaa,
ostaakseen elämäniloja sisällisesti tyhjän elämänsä iloittamiseksi.
Kanteleisen äänessä oli jo hermostunut sävy. Kustaa yhä vaikeni, mutta
hymy huulilla oli vaihtunut hermostuneisuuden merkkeihin. Ääni värähti
suuttumuksesta, kun hän sanoi:
-- Sitä kelpaa puhua sellaisen miehen, jolla on itsellä hyvä virka,
hyvät tulot, ja... Mutta ne sellaiset eivät voi ottaa huomioonsa
meikäläisen asemaa, ei parhaatkaan... Ja siksi sitä voi puhua noinkin.
-- Sano vielä: ja eläke tiedossa, ja kysy: miksi et sinä saisi käyttää
omaksi eduksesi lahjojasi ja taipumuksiasi samoin kuin minäkin.
-- No niinkin! Ja miksi et sinä jäänyt kotiisi maanviljelijäksi, vaan
lähdit seminaariin?
-- Aivan oikein! Vastaan suoraan: sinusta en usko tulevan suurta
taiteilijaa, ja ala-asteille jääminen tällä alalla on raskas
elämänkohtalo. Tämän pitäisi riittää sinulle selvittämään jo kaikki.
Mutta vastaan kysymyksiisi: Minä lähdin kotitorpastani sen vuoksi, että
meitä oli 5 veljestä. Torppa tulee muutaman vuoden kuluttua taloon.
Minua ei siinä pidättänyt mikään. Menin seminaariin, kun minulle
tarjottiin koulurahat. Tulin tänne opettajaksi, kun kutsuttiin. Tämän
kaiken pitäisi oleman yksinkertaista, selvää ja puolustettavaa, jota
sinun asiasi ei ole. Tähän lisäksi sanon vielä: maata en ole jättänyt.
Siihen vetää minua veri!
Kanteleisen silmät iskivät tulta:
-- Minä menen maan luokse takaisin, kunhan tässä ehdin... Saat nähdä.
Vähän aikaa olivat kumpainenkin vaiti. Vihdoin Kustaa sanoi hiljaa:
-- Minä vihaan maatyötä ja ... maata.
Kanteleinen hypisteli kädessään koivunlehvää ja katsoi tarkkaavaisesti
Kustaata silmiin. Heittäen pois kaiken äskeisen uhman, kysyi hän
alakuloisella äänellä:
-- Mutta mistä se johtuu?
Kustaan mieli kuohahteli yhä, kun vastasi:
-- Siitä, että minusta on tehty maatyön orja.
-- Maatyön orja...
-- _Maatyön orja!_ Luuletko että minun isäni haluaisi pitää minua
maatyössä ihanteen vuoksi päivääkään, ellei minun orjatyöni hedelmä
häntä rikastuttaisi?
He katselivat kauan toisiaan silmästä silmään puhumatta mitään.
Kanieleisen mielessä askaroi taas kysymys: mikä tämän kylän on? Nuoren
Varamäen vastaus muistui mieleen, mutta sillä ei tuntunut olevan tässä
tapauksessa mitään arvoa. Tässä ei ollut kysymys köyhyydestä, vaan
elämästä, elämän mahdollisuudesta. Sellaisen elämän, joka ei riipu
ainoastaan leivästä, vaan enempi ajatuksista, keskinäisestä toistensa
ymmärtämisestä, sellaisesta joka synnyttäisi suuria, elähyttäviä,
elämää hedelmöittäviä ajatuksia...
Hyvästellessä tarttui hän lämpimästi Kustaan käteen ja sanoi:
-- No, sinä taidat lähteä?
-- En tiedä.
-- Tee minun puolestani niin kuin parhaaksi näet. Ystäviähän olemme
silti.
-- Varmasti, vakuutti Kustaa puristaessaan Kanteleisen kättä.