Saatuaan suhteensa Sohvin kanssa selväksi, tuntui Kanteleisesta kauan
aikaa siltä, kuin millään muulla asialla ei olisikaan niin suurta
väliä. Hän ajatteli enimmäkseen Sohvia ja itseään, rakkauttaan, tulevaa
kodin järjestelyä ja muita siihen kuuluvia asioita. Joskus itseltään
kysyi: onko tämä luonnollista? Ja joku aivan viivyttelemättä aina
vastasi, että se on luonnollista. Kylä näytti käyvän myöskin yhä
itsepintaisemmaksi ja ihmiset itsekkäämmiksi. Hänelle asetettiin
kaikellaisia velvollisuuksia, mutta kukaan ei ajatellutkaan edes
suurkiitosta.
Eikä hän siitäkään ... mutta täytyi ruveta aikaansa käyttämään oikein.
Oikein! ajatteli hän. Se on oikea sana. Hänelle tulee nyt perhe. Pitää
ruveta ajattelemaan ja tekemään työtä sen hyväksi. Pitää lakata
tuhlaamasta aikaa, pitää ruveta käyttämään sitä oikein, s.o. omaksi
hyödykseen.
Tästä teki mieli jo silloin tällöin haastellakin, erityisesti
sellaisten kanssa, jotka eivät olleet koskaan olleet mukana
yhteistyössä maailmanparannuspuuhissa. Kanteleisesta tuntui ikään kuin
ne olisivat paremmin kyenneet ymmärtämään tätä hänen nykyistä
sieluntilaansa, kuin entiset toverit. Eikä hän siinä pettynytkään.
Kaikki sellaiset hyväksyivät hänen menettelynsä. Varsinkin
kansakoulujohtokunnan esimiestä lähemmäksi tunsi tällä uudella
elämänkäsityksellään pääsevänsä.
Mutta kun ensi puuskaus oli mennyt ohi, avautui mieli usein entisille
elämänparannushaaveille. Eikä voinut välttää sitä, että joskus heräsi
omantunnon tuskan tapainen mieliala. Silloin tarvitsi jotain
todistuksia ja tukea voidakseen puolustaa nykyisyyttään. Aivan kuin
kohtalon sallimana esiintyikin eräitä ikäviä kokemuksia nuorison
piirissä.
Olihan hänellä nuorten luottamus, niitä poikkeuksia lukematta. Mutta
juuri ne poikkeukset pyrkivät nyt asustamaan mielessä. Jostain syystä
näytti näet, kuin poikkeusten lukumäärä olisi kasvanut.
Nuorista monet, ihmisluonteen omituisen kierouden vaikutuksesta, olivat
alkaneet takana päin pilkallisesti nälväillä Kanteleista, ilman että
sillä oli vakavampaa tarkoitusta ja huolimatta siitä, että he häntä
kunnioittivatkin. Tämän kanssa rinnan nousi toisissa nuorissa, joilla
ei ollut taipumusta nälväilemiseen, halu näyttää kaikkialla kuinka
tuttuja he ovat opettajan kanssa. Nämä tuttavuuden osoitukset menivät
toisinaan poikamaisuuksiin; jotka nyt alkoivat pistää Kanteleista
vihaksi.
Hän oli jo ennen kokenut kaikkea tätä, mutta sitä vastoin että olisi
loukkaantunut oli hän monasti tuntenut siitä tyydytystä ja iloa, koska
käsitti kaikki vain poikain ystävyyden ja vilpittömyyden merkeiksi. Se
oli hänen mielestään jonkunlainen saavutettu voitto. Ennen oli
kouluaikana kotikylillä syvästi kärsinyt, kun entiset paimentoverit
siellä olivat alkaneet vieroa. Tästä oli hän saanut syvän vihan
säätyrajoitusta vastaan, koska havaitsi siinä ilmenevän sellaisen
alkua.
Mutta nyt, tässä nykyisessä mielentilassa, kaikki tällainen tuttavuus
pyrki loukkaamaan. Siinä oli hänen mielestään aina liiaksi velvoittava
luonne. Se johdonmukaisesti ikään kuin oikeutti ajattelemaan, että tuon
entisen leikkimisen, elämällä kaikenlaisten poikaviikarien kera, sen
pitäisi nyt loppua. Mielessä oli vielä eräs epäilys, joka tuki tätä:
jos ne alkavat kohdella Sohvia myöhemminkin, heidän naimisiin mentyään,
entisellä toveruudella, sitä ei hän sietäisi. Tämä ajatus kasvoi sieltä
muiden seasta toisia ylemmäksi. Sitä piti hän niin luonnollisena ja
oikeutettuna, että aluksi ei noussut edes mitään vastustavia
epäilyksiä. Sohvi oli heidän joukostaan ja nousi nyt ylemmäksi...
Ylemmäksikö? pysähtyi hän ajattelemaan. Ylemmäksi! jatkui, ja
jonkunlainen omanarvon tunnon raju ponnistus tuntui sydänalassa. Hän
pelkäsi, ettei niillä ole älyä antaa Sohville hänen uutta arvoaan,
mutta siihen hän ne pakottaisi nousemalla itse naimisiin mentyään
hänelle virkansa ja oppinsa perusteella kuuluvaan yhteiskunnalliseen
arvoasemaan...
Tätä kesti muutamia aikoja. Sittemmin alkoi sisässä nousta joku, joka
rupesi näitä ajatuksia arvostelemaan. Ensin se väitti, ettei poikain
tuttavallisuudessa ole ollenkaan mitään pahaa, päin vastoin se on
heikäläisen vilpittömän ja ennakkoluulottoman toveruuden merkki. Ne
tuntevat ylpeyttä siitä, että ovat niin lähellä opettajaa,
koulunkäynyttä, sivistynyttä miestä, herraa. Se on arvonantoa. Joskin
tämä pukeutuu toisinaan omituisiin, joskus ehkä rivoihinkin muotoihin,
on sillä hyvin arvokas sisältö... Tämänkö hän nyt heittäisi? Ruvettuaan
pääsemään nuorta väkeä lähelle, nytkö mies jo alkaisi heitä inhota,
kaikota kauemmaksi? Herrain puolelle! ilkkui itselleen.
Kanteleinen pyrki hermostumaan. Mikä minun on? kyseli hän itseltään
kuin kipeä.
Samalla aikaa kuin rakkaus tuotti täyteläistä iloa, vainusi tämä uusi
ristiriita joka käänteessä.
-- Onko minusta tulemassa hullu vai herra? kyseli hän tuskastuneena
itseltään. Mistä ennen iloitsin, sen olemassaololla minä nyt mieltäni
kiusaan!
Hän alkoi tutkia syitä omiensa ja poikien mielentilojen
ristiriitaisuuksiin. Mistä se johtuu, että tänään innostuu tähän,
viikon päästä sen hylkää ja innostuu päinvastaiseen? Mistä se johtuu,
että ihmiset osoittavat toisessa tapauksessa suurta arvonantoa sille,
jolle toisessa tapauksessa nauretaan? Tuskin oli hänelle selvinnyt
jälkimäinen kysymys, kun jo piskahti mieleen:
-- Silloin kun minä, juuri minä, alan puhella toisen ihmisen kanssa
poissaolevasta henkilöstä, silloin sielussani lähtee liikkeelle, alkaa
toimia kummallisia, vieraita voimia. Ne ikään kuin erittelevät
puheenaolevan ihmisen, kääntävät päin joko hänen naurettavan,
ylenkatsottavan tahi vihattavan puolensa. Minä joudun aina, ainakin
jossain määrin, tämän merkillisen vaikutuksen valtaan. Myöskin
puhetoverini käy samoin. Poissaolevasta, oli se ystävä tahi muu, mutta
varsinkin ystävästä puhumme paljon sellaista, jota ei ikänä hänen
läsnäollessaan puhuttaisi...
Tämä kysymysten sarja oli jo ennenkin mielessä vilahdellut, mutta se
oli pysytellyt etäämmällä. Se ei ollut häirinnyt, vaikka olikin
puhuttu poissaolevista ystävistä ja hedelmöitetty seuraelämää
mielihyväntunteella, mikä johtui siitä, kun saatiin valittaa ja tutkia
poissaolevan heikkouksia ja antaa niille joko surkuttelua tai naurua
aiheuttavia lisävivahduksia. Joskus oli se aivan kuin hymyten
ohimennessään nyhjässyt omaatuntoa, mutta sitte taas aivan kuin
kehottavasti silmää iskien päätä nyökyttänyt. Nyt alkoi kysymys koko
laajuudessaan siirtyä etualalle. Ollessaan ihmisten seurassa teki hän
tarkkoja havaintoja. Keksi, että ihmisten virheiden, todellisten tahi
oletettujen, käsitteleminen ja huomaaminen ihmeteltävällä tavalla
kiihotti melkein kaikkia ihmisiä, joiden kanssa joutui tekemisiin. Tämä
huomio oli siksi erittäin yllättävä, kun ei ollut ennen juuri ensinkään
tullut asiaan huomiotaan kiinnittäneeksi. Kaikkialla oli parjaavalla
puheella mielihyvän tunnetta synnyttävä voima. Toinenkin omituisuus
kiinnitti mieltä: keskustelijat pääsivät aivan kuin toisiaan
lähemmäksi, aivan kuin heidän ystävyytensä olisi vahvasti hyötynyt ja
kasvanut siitä että poissaolevaa parjattiin.
Mikäs tämän oikein tekee? johtui hän kysymään itseltään. Onko ihminen
yleensä niin ilkeä, että hän tuntee mielihyvää toisen ihmisen
parjauksesta ja todellisestakin lankeemuksesta? Vai aiheutuuko
nautinnontapainen tunne siitä, että sillä hetkellä luulee löytäneensä
ihmissuvun yleisen mätäpesän ja tuntee vilpitöntä parantamishalua?
Mutta miksi "minä" olen silloin syyllisyydentuntoinen; vain
arvostelijan asemassa?
... Kenties huomioidenteko toisessa ihmisessä on sittenkin alkeellinen,
johtava askel tekemään havaintoja itsessään? Ehkä tuo kummallisesti
kiihottava, luontoperäinen nautinnontunne ei sittenkään ole vain ilkeä,
vain paheen synnyttämä kasvannainen, vaan jumalainen lahja, jota meidän
nykyisellä kehitysasteellamme vielä käytetään erehdyksessä aivan
väärin?... Vast'edes, kun ehditään korkeampaan aikakauteen, voi juuri
tästä ristiriidasta kehittyä eräänlainen surun ja ilon yhteensovitus...
Siinä toisella puolen seisoisi ihminen omien silmiensä edessä
aineskasana, raakaleena, jolla ei ole mitään kerskattavaa Jumalan
edessä? Nöyrä alamaisuudentunne pakottaisi etsimään ystäviä,
taistelutovereita, matkakumppaneja kaikista ihmisistä, joitten kanssa
ikinä sattuisi kosketuksiin... Mutta jo silloin ihminen minässään
tuntisi oman voimansa ja siitä pursuvana, ikään kuin yllyttävänä,
pakottavana, kannustavana suuren luomiskutsumuksensa: "_Minun_" on
tästä luomisen raaka-aineesta tehtävä Jumalan kuvaa tavoitteleva
ihminen. Sitä Jumalan tahdon kaltaisuutta tavoitteleva, mikä nyt jo
parhailla hetkilläni sielussani säteilee, mutta heti langetessani
taasen häipyy hämärän verhoon...
Tätä ajatellessaan pilkkoi Kanteleinen puita. Hänen sielussaan säteili
kirkastunut kuva ihmisen päämäärästä. Ja kun sen rinnalla katseli
äskeistä itseään kokoilemassa puuta-heinää allensa voidakseen kohota
itsekkäässä rakkaudenhuumauksessa Sohvin kera muiden yläpuolelle,
hävetti häntä.
... Onko Jumala minut nähnyt tässä tilassa? ajatteli hän vavahtaen
hävyntunnossa.
-- On! kuului sisässä joku sanovan. Kanteleinen häpesi yhä syvemmin.
Hänellä ei ollut usein tapana rukoilla. Mutta kun sieluntuska nousi
joskus huippuja kohti, silloin tuli se pakoksi. Nytkin pysähtyi saha,
kädet kävivät ristiin, kohosivat taivasta kohti, ja sielusta kohosi
syvän katumuksen ja häpeäntunteen pakottamana äänetön rukous...
Ja aivan kuin hänen itsensä sitä huomaamatta virtasi syvä voimantunto
ja elämänilo mieleen. Taas veti elämänvirta koko voimallaan
ihmismereen, taisteluihin, toverielämään niiden kera, joille ei kukaan
elämää opeta, jotka keräävät käsityksiä, tottumuksia ja ihanteita
matkan varrelta, mitä milloinkin sattuu, mikä milloinkin miellyttää,
ilman tarkoitusta, kaikki sattuman varassa...
Taas tuntui syvästi siltä, kuin vain siellä olisi hänelle luvallista
elää, kuin vain siellä olisi arvokasta, syvää elämää ... kuin vain
siellä voisi ikävöivän mielikuvituksen silmien eteen joskus
vilahdukselta avautua ihmiselämän kirkastettuja päämääriä...
-- Sillä kas, virkkoi hän, ne ovat usein niin lähellä, me elämme
päämääriemme keskellä aivan usein, mutta harhaan johtavat mielikuvat
vievät ikävöintimme sieltä pois!
Elias, joka oli järjestäjänä, tuli hyppien ja laulaen puuvajaan.
Säpsähti lauluaan, kun tapasi opettajan mietteissään nojaamasta
saharenkkuun. Kanteleinen hymähti ja alotti uudelleen sahauksen, yhtyen
siinä silmänräpäyksessä hänelle tavattomalla iloisella hilpeydellä
Eliaksen lauluun. Aivan kuin opettajan mieliala olisi tarttunut
poikaan, voitti tämäkin häminsä heti ja kävi jatkamaan laulua. Ensin
ääni arkuudesta vavahteli, mutta kohta se alkoi asettua tottelemaan. Ja
puuvajassa kajahteli:
"Ihminen minne, minnekkä hän,
Ihminen minne, minnekkä hän,
Minnekkä rientää ihmisen henki. Tiedätkö sen?"