Kanteleinen on käynyt illastamassa kotonaan, mutta palannut suksien
kera uudelleen ulos. Sillä välin on noussutkin kuu. Se valaisee nyt
laajoja lumikenttiä tuonne metsää kohti ja Kyläsuolle, joka loistelee
omituisessa valaistuksessa kuin merenselkä, synnyttäen kaihoa ja ikävää
saada katsoa mitä siellä on. Ja kylän talot, ne jotka ovat ryhmässä
kahden puolen raittia ja ne jotka häämöttävät etäämmältä, ne ovat kuin
pieniä varustuksia, joihin ei pakkasella ole lupa suosiolla tulla.
Taivaanlaki on niin häikäisevän kuulakka, että kuuvalon kellahtava väri
loistaa kuin sinertävän autereen takaa.
Hän laskee suksilla alas vainiolle.
-- Tämäpä vasta!
Kanteleinen katsoo ihaillen ympärilleen. Suksi liukuu kepeästi. Keuhkot
laajenevat, sinne tunkeutuu raikasta ilmaa tulvien. Iloinen, hymyävä
ilme hiihtäjän kasvoilla laajenee.
Pakkanen pyrkii kolmannelle kymmenelle.
Hiihtäjä suuntaa latunsa yli joen, nousee toisella puolen Varamäen
pihaan. Nuori emäntä tulee navetasta ja tapaa tulijan.
-- Ka! Tuleeko opettaja meille ... meidän tupaan, vai isänkö tupaan?
Hän sanoo isäksi miehensä isää.
-- Iltaa, emäntä! En minä nyt teille tule, kiitos vain. Käyn katsomassa
vaaria, sanoo Kanteleinen ja hyppää suksilta kättä tarjoten.
Emännän hymy sanoo: Vaariapa sinä katsotkin! Mutta ääneen hän virkkaa:
-- Iltaa! Älä nyt, mun ovat käteni lapasiss' ja ne ovat likomärät.
-- Ei sillä ole väliä.
-- Eikö? Kastelee kätensä, niin kylmettyy kun on näin pakkanen.
-- Ei kylmety, veri on vielä nuorta ja kuumaa.
-- Johan se on kuumaa.
Emännällä on hillitty, eheästi sointuva metalliääni, joka hivelee
korvaa. Sille ilmeisesti antaa joku ystävällinen tunnelma ymmärrettävän
sävyn, kun hän Kanteleisen kättä puristaessaan virkkaa:
-- Sohvikin on vielä navetass', mutta kohtahan se...
Vallattomuuden puuskassa riehahtaa toinen:
-- Minä menen sinne!
Navetasta kuuluu heikosti tytön laulu, ja kun Kanteleinen kiertää erään
nurkan, vilkkaa jo tuli ikkunasta.
* * * * *
Ukko tulee portaissa emäntää vastaan.
-- Kuka se oli, jonka kanssa sinä?
-- Puhuinko?
-- Puhuit, niin?
-- Opettaja.
Ukko ryähtää omituisen tekoyskän, osaamatta siinä hetkessä määritellä,
tahtooko hän sillä tällä kertaa merkitä hyvää vai pahaa tuultaan.
-- Menikö se meidän tupaan?
-- Na-avettaan se... Emäntä tuntuu nauravan.
Ukko sähähtää nyt jo vihaisesti. Tekee mieli heittää miniälle kiivas
sana, mutta kun on sitä ennenkin tähän asti välttänyt, ei nytkään,
ehtii ajatella ja röhisee vain pahanmielensä puhkuen pakkaseen.
Vähätuvan porrasvieressä ovat Kanteleisen sukset. Vaari ottaa käteensä
ja katselee tuntijan silmällä. Hänkin on suksimestari viime talvesta
saakka. Silloin, näet, teki sukset Sohville ja itselleen. Ne seisovat
tuvannurkkaa vasten pystyssä, ukon ovat kaksi desimetriä pitemmät kuin
tyttären.
Verratessaan nyt Kanteleisen suksia omiinsa, ajattelee hän, että ne
muistuttavat enemmän alkuperäistä lautaa ne hänen suksensa kuin
Kanteleisen. Mutta onpa käynyt koulut ... ja hän ei ole ikinä nähnyt
tehtävän suksia... Terva hänen ja Sohvin suksissa on parempi ... ja
sehän on pääasia.
Ukkoa hieman piinaa tekemiensä suksien kömpelyys, jos sattuu
katsahtamaan vielä... Mutta tulkoon tekemään kilpaa astioita!
Vanhuksen mieliala jo alkaa kohota. Jos ottaisi rankaläjältä uudet
suksivärkit ja tekisi? ajattelee. Aikaa on kyllä.
-- Liikaakin!
Hän oleilee vielä pihassa ja alkaa muistella miksi hän oli äsken
pahalla tuulella. Muistaa yht'äkkiä.
-- Lempoako se siellä navetass'? Navettakartanolta kuuluu ääniä:
-- En minä, kuule, jaksa sua seurata ... mun sukseni ovat niin kankeat
ja raskaat...
-- A-haa! Ukko kihisee itsekseen.
-- Saat mun sukseni, lupaa Kanteleinen.
-- Mun ... mun ... vai sun, jumal'auta! Vai ka-kankeat...
Ukko painaa oman suksensa kärkeä jäätikköön. Helähtäen menee se poikki.
Vanhus säpsähtää.
-- Ka-ah! Perhana...
Hän tempaa katkenneet palaset ja pakenee niine hyvineen tupaan, sillä
navetasta kuulutaan tultavan.
Aivan pian tuleekin Sohvi. Korjaa maidon, ilmoittaa että hän aikoo
vähän hiihtelemään. Isä laskee mumisevan, äreän äänen.
-- Tehkää nyt, isä, ristivalkea, niin minä keitän puuron kun tulen.
Taas ukko mumisee. Hän ei itsekään ymmärrä miks'ei saa sanotuksi sitä,
vaikka pistää niin vihaksi.
-- On niin ihana kuutamo, selittää tytär, aivan kuin aikoen isää
innostuttaa.
Ukko joutuu sanomaan aivan sitä, mitä vähimmin harmittelee:
-- Ne sukset ovat niin huonot.
-- Kyllä minä niillä...
Silloin jo tytär pujahtaa ulos. Äijä jää harmittelemaan, että kun ei
ilkeyksissään saanut edes kysyneeksi, että kuka siellä nyt on, jolla on
sellainen perhananmoinen vetovoima, että vetää kuin magneetti?
Mutta vasta kun on yksin jäänyt ja ruvennut sahailemaan
ristivalkeapuita, alkaa yksinäisyydentunne kiduttaa. Mielessä rupeaa
askartelemaan ajatus, että ne siinä kuhertelevat todenpäältä ja hänet
aijotaan jättää yksin. Veri alkaa kuohua päähän päin ja tekee mieli
noitua sahalle joka ilkeästi kiljuu puuliuskassa. Ajattelee jo
puuronkeittoa, kahvinkeittoa, lehmäksenhoitoa, huoneen siivousta,
vuoteentasoitusta...
... Ja tulee vain kuin konna ja ... toinen menee kuin noiduttu perään,
tphyi!
Hän on joskus ennen ajatellut tätä mahdolliseksi, eikä ole siitä
suuttunut. Mutta nyt hän suorastaan vihaa Kanteleista, joka aivan
ilmeisesti, eläviin silmiin, aikoo viedä häneltä tyttären jota hän...
Ukko hyrskähtää voimakkaasti ja kyyneleet tulevat silmiin. Rakkaus
tyttäreen on suurempi kuin miksi hän vähemmän vaaran hetkellä oli sitä
ajatellutkaan.
Porstuasta kuuluu kopinaa. Tupaan astuu Kuhilasmäen Mikko.
-- Iltaa, sanoo.
-- Iltaa, vastaa vaari, mutta ei käske istumaan.
-- Joko Sohvi on mennyt?
-- Mihinkä?
-- Piti vain harjoituksiin, selittää Mikko. --
-- Mennyt se on.
-- Siell' on nyt kylmä.
-- Paleleeko?
-- Korvia vähän.
-- Ei sellainen mies mihinkään kelpaa.
-- Kyllä ne jokaisen korvat, kun on kylmä.
-- Kahdenkymmenen vanhana korvat palelee! puhuu ukko pilkallisimmalla
äänellään. Ja napukka korvilla! Olette te, jumaliste, miehenalkuja,
olette jo, tpho!
Mikko sytyttelee paperossia.
-- Paperossiako poltat?
-- Paperossia. Mikon äänessä alkaa jo olla uhmaa.
-- Tpho, tpho! syleksii ukko.
-- Pitää mennä, ilmoittaa Mikko.
-- Tpho, sylkee ukko. Mieli tekee sanoa: no mene nyt, mutta ei sano.
-- Hyvästi, jättelee Mikko.
Sovittaessaan puita takkaan, sanoo ukko, kun ovi jo painuu kiinni:
-- Hyvästi.
Tuli alkaa palaa. Vaari istuu tuolille, panee mällin poskeensa ja
virkkaa hymähtäen katkerasti:
-- On se sekin tyttären pyydystäjä!
Perään mumisee jotain.
Mutta kun tuli alkaa kirkkaasti palaa, lientyy silmistä vähitellen
katkeroittunut ilme. Hän katsoo tuijottaen loimuun, huulet yhteen
puristettuina, kasvoilla hyljätyn surumielinen tunnelma.
* * * * *
He hiihtelivät kylän takana Kyläsuolla. Sen aava valkea lakeus loisteli
kuun kuuleassa hohteessa. Äänetön, ihana vaikeneminen, jota hieman
särki kahden suksiparin vitkainen siirteleminen toisensa edelle ja
sompasauvain vikisevä kosketus hangen pintaan. Pienet, matalakasvuiset
pensaat ja männyt seisoivat raskaissa lumipukimissaan kahdenpuolen
vähän ajettua talvitietä. Ne näyttivät kuin erämaan asujilta, jotka
hiljaisena yöhetkenä ovat tulleet hyrmyistään luonnon salaperäisiä
eläjiä varten valmistettuihin juhliin. Ihminen saattaa nähdä vain sen,
mitä silmäin edessä on. Mutta juhlaväki seisoo juhlallisena, jäykkänä,
ohikulkijaa kuulematta, näkemättä. Se joko näki, kuuli, tahi odotti
jotain suurta, salaperäistä tai majesteetillista. Tämä odotus loi
voittavan tunnelman koko luontoon, täytti maan ja ilman, ja Kyläsuon
talvehtivasta lakeudesta hamaan korkeuteen, missä kuu ja tähdet
seisoivat paikoillaan juhla-asemissaan.
Hiihtäjäin keskustelu oli melkein loppunut. Eikä se alunpitäen muuta
ollutkaan kuin kuherrusta, jossa jokainen sana ja äännähdys tulkitsee
vain lemmen ihanaa elämää. Pakkanen oli yhä kiihtynyt ja suksikeli
käynyt kiinteämmäksi. Mutta hiihtäjillä ei ole vilu, eikä kiire.
Kanteleinen hiihtää Sohvin lautasuksilla, ja ne ovat hyvin hyvät. Sohvi
hiihtää Kanteleisen suksilla, mutta ei ajattele niitä.
He ovat jo kääntyneet takaisin. Kylän talojen ikkunoista vilkkuvat
valot. Täältä huurteiselta suolta katsoen tuntuu kuin katse ulottaisi
elämästä toiseen. Täällä kaikki niin pyhäistä, salaperäistä,
tunnelmallista, siellä kylässä arki, jokapäiväisyys, pikkumaisuus...
Hiljaisuus ei ole enää rikkomaton. Kuuluu reen kitinää, hevostenjalkain
kapsetta ja kulkusten helinää läheiseltä tieltä. Kylässä vinkuu
kaivonvintti. Etäällä hiihtää muuan hiihtäjä samanne päin kuin hekin,
suksen kihnaus ja somman kitinä kuuluvat, kun pysähtyy kuuntelemaan.
Kaikki tämä rikkoo talvisen suolakeuden tunnelmaa ja antaa sille hieman
salaperäistä eloa. Hentonen lempi puikkelehtii arkana taistellen
karkoittavia arkivaikutuksia vastaan.
Yhtäkkiä näyttää se hiihtäjä, jonka somman kitinää äsken vaieten
kuunneltiin, pyrkivän kohti. Kuin sopimuksesta syntyy kiihkeä into
paeta. Nyt havaitsee Kanteleinen taas, kenen sukset hänellä ovat, Sohvi
tekee saman havainnon. Jälkimmäinen kysyy, että miten niillä pääsee,
toinen vakuuttaa: hyvin!
Jo on hiihdetty suolta vainiolle, tasaiselle, kovalle tielle. Oistetaan
Erkkilän pihan läpi vesipolun viereistä latua jokeen. Mutta
jokirinteessä Sohvi kaatui. Siinä saavuttaa takaa-ajajakin, Kuhilasmäen
Mikko.
-- Ka Mikko? virkkaa Kanteleinen, äänessä hieno häminvivahdus.
Mikko puolittain pysähtyy, näyttäen olevan kahden vaiheilla, mennäkö
ohi vai ei.
Sohvi oli jo selviytynyt ilman vahinkoa. Mikko lipuu hiljoilleen
edelleen.
-- Mennään yhdessä, kun on sama matka! kehottaa Kanteleinen.
Sohvi huudahtaa hieman säikähtyneenä:
-- Vo-ii! Nyt piti olla näytelmäharjoitus... Olitko sinä, Mikko?
-- Olin, kuuluu Mikon ääni syyttävänä viiden sylen matkasta. Ja muutama
henkäys jälemmin: -- Mutta kun ei ollut sinuakaan, niin ei siitä tullut
mitään.
Hämillään voihkaa Sohvi:
-- Voi kun minä unohdin!
Sillä aikaa oli Mikko alkanut kiirehtiä ja voittanut jo pitkän
välimatkan.
Kanteleinen kuiski:
-- Oliko se minun syyni?
Tyttö ei vastannut, voihkasi vain. Mutta itselleen jo puoliksi
anteeksiantaen katsoi toista silmiin siinä kun he pysähtyivät
hyvästelemään.
* * * * *
Kun Sohvi tuli tupaan havaitsi hän kohta, että isä oli laittanut
puurovesipannun takalle riutuvan ristivalkean raunioille. Vesi kiehua
porisi. Tytär loi vakoilevan silmäyksen isään, joka pöytätuolilla
istuen, poskia kämmeniin nojaten tuprutteli. Luuli havaitsevansa, ettei
vaari ollut yrmytuulella. Se riehautti täyteen loimuun hänen loistavan
mielialansa, joka purkausi iloiseen huudahdukseen:
-- Onpa isäkulta pannut puuroveden kiehumaan!
Sohvi heitteli päältään vaatteita. Ukko sylkäsi:
-- Tphy!
Sohvi loi vielä vakoilevan katseen. Olisi ollut parempi jos ukko olisi
puhunut. Oli ollut aina parempi silloin kun hän oli puhunut, kuin
silloin kun hän ei puhunut. Varsinkin kun sylki...
-- Joko nyt saatiin kyllikseen? virkkoi vihdoin.
-- Ei toki, isäkulta. Siellä olis nyt vaikka koko yön!
Sohvi säpsähti itsekin riemuaan.
Vaari vaihtoi toisen polven, käänsi mällin toiseen poskeen, aikoi
laskea uudelleen poskipäät kämmenien varaan. Mutta joku levottomuutta
herättävä ajatus teki pahaa...
Ryhtyessään keittämään katsoi tytär taas tarkemmin, että mitä se isä
ähkyy? Isän raskasmielisyys oli nyt jo niin silmäänpistävä, että Sohvin
täytyi kysyä:
-- Mikä teidän on, isä?
Vaari nousi ja kävi yli lattian ovelle päin.
-- Mitäs sinä siitä...
Meni ulos.
Äänessä oli katkeruuden ja samalla sovittavan alistumisen surullinen
vivahdus.
Tytär alkoi ymmärtää. Hänen rinnassaan nousi hellä, lämmin tunnelma,
joka hyökkäsi sitä äskeistä iloa vastaan. Siitä syntyi kumma
taistelu...
Kun vaari palasi ulkoa, tapasi hän tyttärensä ääneen itkemästä.
Vanhuksen mieli meni hyväksi, mutta hän ei sanonut sitä.