Kun nuorisoseuran talo saatiin uuteen kuntoon, odotettiin tapahtuvan
ihmeitä. Mitä ihmeitä, ei kukaan osannut sanoa, mutta kaikki, jotka
nuorisoseuraelämässä olivat mukana, odottivat jotain. Puhdetyö-innostus
oli ollut niin yllättävä ja yllyttävä. Saattoi odottaa mitä tahansa.
Kun ruvettiin pitämään kokouksia ja iltamia, havaitsi moni, joka
ihmeitä tapahtuvaksi oli odottanut, pettyneensä. Miten pettyneensä, oli
vaikea selittää. Yleensä oli vain odotettu erinomaista innostusta, ja
kun ei niin tapahtunutkaan, alkoivat monet kohta lamautua.
Kanteleinen pani parastaan. Teki itse suunnattomasti työtä, piti
puheita, johti harjoituksia, oli mukana, jakoi tehtäviä. Mutta vain
harvat täyttivät henkiset tehtävänsä ilolla. Jotenkuten ne useimmat
suorittivat, mutta kaikessa esiintymisessä oli aina niin valtaavana
merkillinen, ylivoimainen lamaus, painostava väsymys. Into oli poissa.
Urheilijat ja voimistelijat sitä paitsi vetivät omaa köyttään. Ne eivät
usein, eräitä poikkeuksia lukematta, tulleet nuorisoseuran kokouksiin,
mutta järjestivät omia harjoituksiaan ja iltamiaan. Alkoi olla ainaista
kinaa vuoroista. Urheilijat eivät tahtoneet tuloistaan antaa
nuorisoseuralle mitään. Urheiluseura vetikin useimpia puoleensa. Vaikka
Kanteleinen oli urheilija, täytyi hänen, jakaessaan oikeutta
nuorisoseuran ja urheilijain kesken, usein asettua riidoissa
nuorisoseuran puolelle. Siten menetti hän erään joukon luottamuksen. Se
kolmas ryhmä, jonka yhteisharrastukset ja juoksut sattuivat
tavallisesti yölliseen aikaan, alkoi taas julkisemmin juopotella,
oltuaan muutamia kuukausia ihmisten lailla. Ensin juopoteltiin salaa.
Mutta mikäli riitaisuudet nuorisoseuran ja urheilijain kesken kävivät
julkisemmiksi, sikäli hekin esiintyivät julkeammin. Heilläkin oli
oikeutensa, muka.
Urheilijat väittivät, etteivät nuorisoseurat anna mitään arvoa ruumiin
kehitykselle ja sanoivat, että aina on terveessä ruumiissa ollut terve
sielu. Kuka ei tätä tunnusta, on vanhoillinen, taantumuksellinen ja
elämää ymmärtämätön. Kanteleinen sen ymmärtää, mutta itsekkäisyys ja
kunnianhimo estää häntä tunnustamasta tätä, varsinkin kun on ottanut
nuorisoseuran urakalla hengissä pitääkseen. Tätä ajatusta edusti
johtavimmin Kuhilasmäen Mikko, josta nyt oli tullut urheilijain
johtomies.
Koivusen Vihtori taisteli lujimpana miehenä nuorisoseuran henkisten
harrastusten puolesta. Hän puhui paljo henkisestä voimistelusta, johon
ruumiillisen työn tekijöillä ei ole tilaisuutta muualla kuin
nuorisoseurassa. Ruumiillista voimistelua taas he saavat työssä joka
päivä. Kun ruumiillisen työn raatajat eivät viljele ajatuskykyänsä kuin
sen verran, että kiinnijoutumatta pääsee kulkemaan ja oppii tekemään
työtä niin kuin ennenkin maailmassa on tehty, siten tulee heistä kyllä
maailman voimakoneita, joita viisaammat veivaavat. Mutta heistä ei tule
koskaan ihmisiä, jotka kilpailevat taidossa, ajattelussa ja johdossa.
Niin he kiistelivät. Kanteleinen piti yhtä myötään esitelmiä, koettaen
saada keskinäistä ymmärrystä aikaan. Mutta yleensä näyttivät
ponnistukset turhilta.
Kyläkunnan isäntäväki suhtautui asiaan aivan levollisesti. He eivät
olleet nuorisoseuralta oppineet koskaan mitään odottamaan. Jos heidän
mielenkiintonsa jollain puolella oli, kannatti se urheilijoita. Niinpä
kokoonnuttiin monasti miehissä katsomaan painimista ja innostuttiin.
Tämän ohessa tutustui Kanteleinen yhä enemmän Jokirannan kyläkunnan
sieluelämään ja havaitsi että siinä vallitsi mitä mieltäkiinnittävin
murroskausi. Kylässä oli ennen hallinnut voimakas yhteishenki
vanhanaikaisella, patriarkaalisella pohjalla. Sen elämänsisältönä oli
ollut usko Jokirannan kyläkunnan rikkauteen ja etevyyteen. Tämä usko
oli tehnyt onnelliseksi kyläkunnan vaivaiset ja kerjäläisetkin. Nekin
tunsivat omistavansa osan kyläkunnan hyvyyden iloista.
Tällainen usko antoi erittäinkin jokaiselle talolliselle silloin selvän
elämäntehtävän: koettaa rikastua hieman, saada lapsensa naitetuksi
hyvin ja päästä sen toimitettuaan eläkkeelle. Sellaisissa
harrastuksissa eli miespolvi toisensa jälkeen, iloitsi jos voitti, suri
jos joutui tappiolle. Mutta kukaan ei langennut koskaan epätoivoon,
sillä kyläkunta oli kuin suuri perhe, josta ei kenenkään tarvinnut
leivän nälässä hautaan mennä. Vaikka oli köyhäkin, oli hyvä olla, kun
oli Jokirannasta.
Mutta viime aikoina oli kaikki muuttunut. Kyläkunnan rikkaus oli
ikäänkuin hajonnut pieniin murto-osiin. Osakkaat olivat näiden
jako-osuuksien haltijoina käyneet levottomiksi, itsekkäiksi, omaan
läjäänsä yrittäviksi, takanapäin vehkeileviksi. Se hajoitti
yhteishengen. Ensin oli innostuttu, mutta pian kaikki lamautui ja
tuntui luonnottomalta. Ei mikään enää tahtonut oikein onnistua. Kukin
koetti ajatella ja ajatella, mutta väsyi ja hermostui pian, aivan kuin
lintu, jolla on liian pienet siivet. Moni kokeili keinottelijana, mutta
useimmat epäonnistuivat ja väsyivät, kun toiset taitavammat aina heitä
puijasivat.
Kerran talvella tuli Kanteleinen nuoren Varamäen kera Piilomäen
puodista. Talot olivat siinä kahden puolen tietä. Mihin vei tie vielä
vanhanaikaisen porttirakennuksen läpi pihaan, missä taas oli
porttirakennus hävitetty ja kartanon muokkaus uuteen järjestykseen
alotettu. Kaikkialla näkyi vanhan varallisuuden pohjaleima, mutta sen
rinnalla vallitsevan rappeutumisen ja elämänpysähdyksen lahjomattomat
merkit.
-- Kuule, virkkoi Kanteleinen, mikä tätä kylää oikein vaivaa?
Varamäki seisahtui vastapäätä ja katsoi silmiin.
-- Minä sanon sulle, kuule, mikä tätä kylää vaivaa, mutta älä sinä sano
heille sitä kellekään. Ne vain suuttuvat, eivätkä usko. Tätä kylää
vaivaa köyhyys. Toiset ovat jo köyhiä ja toiset pelkäävät köyhtyvänsä,
se niitä vain vaivaa.
Kotiin mennessään ajatteli Kanteleinen asiaa koko matkan. Sittemmin oli
nuori Varamäki vielä puhunut Kyläsuosta, joka alkaa aivan kylän
laidasta, ja sanonut että siellä se on Jokirannan uuden elämän ja
rikkauden aarnihauta. Mutta ne eivät vielä tunne sen taikasanaa. Eikä
hänkään tiedä koska ne heräävät ja tulevat tuntemaan sen.
Tuota samaa oli joskus Varamäen ukko sanonut. Mutta ihmiset pitivät
hänen uskoaan höpinänä.
Kanieleinen ajatteli nuorta Varamäkeä. Mahtoiko hänellä olla jotain
vakavampaa siinä uskonsa alla? Mies oli hieman erikoinen,
teräväsanainen ja toimeenpaneva. Mutta hän tahtoi toisinaan kurottaa
liian näkyvästi toisten päiden yli ja katsoa sieltä.