Usein kun Kanteleinen talven tullen astui kouluun ja alotti päivätyönsä
muisti hän sen hetken kun oli lähtenyt seminaariin. Miksi juuri se
elämänkohta niin mieleen muistui, ei hän saattanut ymmärtää. Oliko se
sen vuoksi, että ensi kokemukset koulussa eivät vastanneetkaan
odotuksia? Vaikka kuinka koetti innostuttaa itseään uskomaan, elämään
siitä uskosta, että hänellä nyt oli suoritettavanaan jaloin
elämäntehtävä minkä ihminen voi koskaan valita, sittenkin painosti aina
aamusin. Kun otti virsikirjan käteensä etsiäkseen virren ja istui
urkuharmonin eteen soittoa varten, nousi merkillinen vastenmielisyyden
tunne ja peitti mielialan. Silloin, juuri siinä hetkessä se aina
tapahtui: ajatus palasi Kanteleisten torpan pellolle. Mieleen muistui
eräs elokuun ilta. Väinö oli äestänyt ja vaonnut ruispellot, jotka
isäukko kylvi. Kun hän ajoi vanhan liinukan tallin eteen, ajatteli hän
koko ajan yhä sitä, että se oli viimeinen kerta kun hän äesti ja kynti
liinukalla Kanteleisten peltoa. Viimeinen kertako? Siihen liinukka
huokasi syvään ja pitkään, samalla kun hän päästi valjaita. Viimeinen
kertako?
Häneltä oli päässyt itku. Oli suudellut liinukkaa, ja liinukka oli
haistellut häntä ja höplännyt hänen poskeaan ja katsonut totisilla,
viisailla silmillään. Kun Väinö oli taluttanut hevosen umpiaitaan ja
vapauttanut suitsista, oli liinukka hirnahtanut ja katsonut
surullisesti, aivan kun olisi tahtonut sanoa: minä jään.
Umpiaidasta tuvalle oli tullut päivällä kylvyyn pellon piennarta.
Hänestä tuntui silloin siltä kuin tuo pelto ajattelisi hänen lähtöään,
kuin sen piennar koskisi paljaaseen, sille pienestä asti tuttuun
jalkaan pehmeämmin, hyväilevämmin kuin milloinkaan ennen ja kuiskisi
samaa kuin liinukka: minä jään.
Ja tuvanpäädyllä suuri kivi, joka oli kierrettävä kun umpiaidasta
tultiin pellonpiennarta, kivi, joka hiiskumatta kupeillaan kantoi
muistot monen sukupolven nuorimpain ikäkausien urheiluista ja pienten
varpaitten kiipeilyistä, -- kivikin tuntui sanovan: minä jään.
Kaikki tämä vaikutti sen, että seminaariin lähtö sillä hetkellä näytti
aivan kuin rikolliselta. Se jäi mieleen.
Mutta torpassa oli paljo lapsia, eikä se voinut tarjota Väinölle mitään
elinaikaista olinpaikkaa. Kun veli ja sisar, jotka olivat Amerikassa,
olivat tarjonneet rahat jos Väinö menee seminaariin, oli mentävä,
varsinkin kun omakin halu veti.
Oli hän senkin jälkeen joka kesä kyntänyt ja äestänyt Kanteleisten
torpan maita. Mielialan apeus oli silloin usein haihtunut. Seminaari
ja pelto olivat sopineet. Pelto oli monta kertaa hymyillyt
päivälakkosessa: tulitpa! Liinukka oli höristellen tervehtinyt:
tulitpa! Kivi oli vakaasti tarjonnut kylkeään kiivettäväksi: tule vain!
Asia oli näin sovittu.
Mutta täällä koululla se tuli uudelleen mieleen, nyt joka aamu.
Jos virsi meni hyvin, kun lapset lauloivat sydämestään, haihtui kaiho
jo virrenlaulun aikana. Heidän laulussaan soi silloin kuin pellon ääni:
tulitpa, tulitpa!
Siinä oli vastaanottavaa odotusta. Muokkaajan sielu alkoi elää pellon
kera, ottaa vastaan sen vaikutelmia.
Kun lapset lauloivat kirkkaasti, tuntui paistavan kirkas päivä ja
ympärillä oli suloisen lämmintä, vaikka ulkona porotti pakkanen nurkkia
paukutellen. Kanteleinen hymyili jo rukousta lukiessaan ja hänen
sydämessään paloi elämän tuli.
Mutta jos lapset olivat huolimattomia, eivät laulaneet vaan
vehkeilivät, silloin peitti raskas pilvi opettajan sielun. Vähitellen
tuli hän sen suhteen varovaiseksi ja koetti opetella pilven tuloa
vastustamaan. Mutta sellainen tottumus edistyi hitaasti.
Joululoman mentyä alkoi kokemus jo vähitellen avustaa. Opettaja oppi
tuntemaan oppilaansa ja heidän tapansa. Siinä olivat hänelle
erinomaisena apuna viime syksynä tekemänsä kiertomatkat kodeissa sekä
parhaillaan jatkuvat työillat nuorisoseuratalolla. Jokaisen lapsen
perhesuhteet tuntiessaan voi hän helpommin tutustua lapsiin.
Eivätkä ne yleensä olleet pahoja lapsia, heissä vain elivät kotien
vallitsevat katsantotavat ja harrastukset. Kotien lamautunut,
haluton, elämään kyllästynyt henki esiintyi lapsissa yleisenä
välinpitämättömyytenä kotiluvuista ja opettajan kunnioituksen
puutteena. Erikoistapauksissa ilmeni muutamissa pojissa röyhkeyttä,
toisissa villiä vallattomuutta.
Mutta opettaja tuli pian huomaamaan, että näissä lapsissa oli paljo
hyvin lahjakkaita. Yleisesti vallitsevassa kotikasvatuksen puutteessa
tätä luhjakkaisuutta tuntui olevan vaikea saada ohjatuksi hyödylliseen
toimintaan.
Jo seminaarissa oli Kanteleinen innostunut vastustamaan ruumiillista
koulukuritusta. Hän ei voinut päästä siitä ajatuksesta, että sillä
useimmissa tapauksissa vain vahingoitetaan kasvatin ja kasvattajan
välistä suhdetta. Kuritus voi saavuttaa hyviä tuloksia vasta sitten,
kun kurittajan ja kuritettavan välillä vallitsee hyvä persoonallinen
suhde. Mutta useimmiten on oppilaan ja opettajan välinen elämä tähän
liian vieras ja virallinen, jolloin ruumiillinen kuritus voi toiselta
puolen olla vain hermostuneen kiukunpurkaus ja toiselta puolen
vaikuttaa paatumusta ja vihaa nostattavasti.
Kasvattaja alkoi Kanteleisessa yhä enemmän toimia, tottumattomuuden
ensi vaikeudet kiihottivat siihen. Tehtävä alkoi innostaa. Hän keksi,
teki ja kokeili joka päivä jotain erikoista. Erittäin oli hänestä kuri,
järjestys tärkeätä siksi, että se vaikuttaa syvimmin koko elämään.
Saada heidät tottumaan järjestykseen, täsmällisyyteen, siinä koko
heidän elämänsä menestyksen, tulevan yhteiskunnallisen uudistuksen ja
yhteistoiminnan onnistumisen avain! hän väitti. Mutta mikä keino siinä
paraiten auttaa? siinä kysymys joka nuorelle opettajalle oli
toistaiseksi selvittämätön.
* * * * *
Koululla oli päivän mittaan sattunut kaikellaista pientä harmia.
Oppilas, jonka nimi oli Elias, oli vihdoin saanut kärsimyksen maljan
kukkuroilleen. Kun opettaja kirjoitti taululle jotain, oli Elias
lähtenyt käytävälle kävelemään opettajaa matkien. Kääntyessään
näki opettaja pojan toimessa. Toiset sillä aikaa tirskuivat, toiset
osoittivat pelkoa havaitessaan opettajaa katsovan Eliasta, joka
tietämättä, että opettaja jo oli kääntynyt, yhä jatkoi. Kun
Elias vihdoin huomasi, että opettaja katsoi, havahtui hän
matkima-asennostaan, mutta suu vääntyi kurilliseen nauruun, ja pitkin
harppauksin astui hän paikalleen. Samaa oppilasta oli eilenkin nurkassa
seisottamalla rangaistu. Opettajan veri kiehui. Hänen luontonsa käski
hyökkäämään, se aivan kuin ajoi pojan kimppuun. Elias istui
paikoillaan, leuka rintaa vasten ja luimisteli milloin sivuilleen,
milloin opettajaan, kasvoilla edelleen pilkkahymy. Opettaja oli kalpea
kasvoiltaan, niistä oli veri paennut. Hän tuijotti Eliakseen katsein,
joista voi ilmiselvästi lukea hyökkäysajatuksen. Hänen nyrkkinsä
puristuivat. Luokalla vallitsi kuolonhiljaisuus. Ei kukaan enää
tirskunut, moni ei kuuluvasti hengittänytkään. Eliaksen katse oli
lopullisesti pysähtynyt tuijottamaan erääseen lyijykynällä vintilöityyn
loveen pulpetin kannessa.
Koulusalissa vallitsi jännittävä pelko.
Hyökkään ... hyökkään ... hyökkään! uhkasi opettajan koko olemus.
Muuan pieni ensi luokan tyttö pillahti itkemään. Silloin havahtui
opettaja.
Tavaton suuttumus oli hänet vähäksi aikaa jähmetyttänyt niin, ettei hän
voinut huomata minkäänlaista ajatuksen toimintaa itsessään. Pikkutytön
itku herätti ajatuksen. Ensimäinen tunne oli silloin syvä sääli lasta
kohtaan, joka nähtävästi pelkäsi häntä ilman mitään aihetta. Opettaja
joutui hämilleen. Hänestä tuntui siltä kuin olisi tehnyt näitä
viattomia lapsia kohtaan suuren vääryyden ja samalla paljastanut heille
heikkoutensa. Astuen itkevän pikku tytön luo, tarttui hän tämän alas
painuneeseen otsaan, kohotti hellästi päätä ja hoki:
-- Älä itke ... älä viitsi itkeä Maiju ... no johan nyt...
Kun pikku tyttö lakkasi itkemästä, oli opettajakin saavuttanut
itsehillintänsä ja asettui luokan eteen.
Eliakselle ei hän sanonut sanaakaan, ei muutenkaan puhunut kohtauksesta
mitään. Tuntia jatkettiin siitä, mihin äsken oli pysähdytty.
Mutta päivällä, kun muut laskettiin päivälliselle, sanoi opettaja
kaikkein kuullen:
-- Elias jää tänne minun luokseni.
Elias tuli kahden vaiheilla. Toiseltapuolen kiihotti valtaava uhma:
tehköön mitä tahtoo! Mutta tämän tunneilmiön kanssa kilpaili pelko: jos
se sanoo isälle!
Isä oli kiivas mies.
Jos se tulee sinne kotiin itse kantelemaan?
Pelokkaasti sivuilleen pälyen astui poika opettajan huoneeseen.
Mutta opettaja puhutteli kuin parasta ystäväänsä, ei sanaakaan siitä
päivällisestä. Kutsui kanssansa syömään. Puhui Eliaksen elämästä ja
tulevaisuudesta. Pojalla oli suuri taipumus käsitöihin. Neuvoteltiin
miten sitä taitoa parhaiten voitaisiin kehittää ja tehdä siitä
Eliakselle elättävä ammatti. Kun päivän lopputunnit oli istuttu
koulussa, kutsui opettaja taas Eliaksen luokseen. Keskustelu jatkui
samaan tapaan. Puhuttiin myöskin Eliaksen kodista, vanhemmista,
sisaruksista, toimeentulosta. Ilta alkoi myöhästyä ja poika käydä
levottomaksi, miten tässä käy, pääseekö ollenkaan kotiin? Mikä on tämän
kaiken alla? Että uhkaamassa olisi jotain hyvin pahaa, sitä hän alkoi
aavistaa mitä myöhemmälle ilta kului. Joskus pyrki jo pillahtamaan
itku.
Mutta vihdoin opettaja läksi itse saattamaan noin 2 kilometrin matkassa
olevalle kotimökille.
Meille se tulee, meille ... meille tulee, ajatteli Elias sydänkurkussa
koko matkan, hiihtäessään opettajan jälessä samaa latua. Mitä
lähemmäksi kotoa tultiin, sitä yllättävämmin nousi pelko, joka paisui
nyt kauhuksi ajatellessa tuiman isän raivoa, kun hän opettajan
syyttäessä tempaa hänet tukasta ... ja panee tuomaan vitsat, ja...
Opettaja pysähtyi muutaman kymmenen sylen päähän mökiltä.
-- Nyt minä voinkin palata, sanoi, ojentaen oikein kätensä. Hyvästi,
Elias!
Poika tarttui siihen vantuskädellä hämillään ja epäröiden. Muisti
samalla että eräissä tapauksissa on lakkikin otettava päästä; koetti
tehdä senkin ja vielä katsoa opettajaa silmiin.
Jätettyään Eliaksen palasi opettaja sivukierroksia hiihdellen
kotiinpäin, kaiken aikaa ajatellen Eliasta ja aprikoiden: voiko hänet
tällä tavoin voittaa?
Alakuloisuuden jätteet haihtuivat mielestä nopeasti. Kun raikas
talvinen ilma virtasi keuhkoihin puhdistaen ja keventäen, samalla
kohosi mieliala voittavana ja varmana. Ulkonaiset seikat saivat peittyä
talvi-illan hämärään, sisäisten näköalojen laajetessa ja Eliaksen
jäähyväiskatseen yhä kirkkaampana säteillessä.