Koko tämän illan oli Kanteleinen iloisena riehunut. Tavallisissa
oloissa hiljainen ja hillitty ääni oli nyt kohoillut ja mieli pysynyt
korkeassa jännityksessä.
Kun tyttöparven kuhina alkoi eteisestä kuulua, järjesti opettaja pojat
salissa kunniatervehdykseen kahden puolen ovea. Sen auetessa kajahti
laulu:
"Terve ystävä sä, tänne suojahamme,
Terve liittohon nyt nuorien!
Edistys, valistus, siinä ohjelmamme,
Sekä rakkaus pohjana sen."
Tytöt pysähtyivät hämillään ovelle. Astuivat kuitenkin opettajan
rohkaisevia viittauksia noudattaen saliin. Heitä oli 5. Kukoistavilla
kasvoilla pakkasen purema helakkuus punersi raikkaana kuin keväinen
aamu. Poikain äänet yhä kohosivat ja silmiin ilmestyi hehkua, joka
ikään kuin heijasti takaisin tyttöjen jo nauravista silmistä.
Laulu jatkui:
"Palvellaksemme Suomea, kansaa sen
Ja sen toiveitakin ilolla,
Oomme yhtynnä liittohon nuoruuden;
Lippu liehukoon korkealla!"
Maalari oli seisahtunut tulipesän eteen, tuijotellen ihmeissään nuorten
parvea ja kuunnellen sytyttävää laulua. Miehen suupieleen ilmestyi
kummasteleva, myhäilyä muistuttava vivahdus. Sepän Kustaan kirkas
tenori sai maalarin huomion vihdoin kokonaan kiintymään aivan kuin hän
olisi muistellut jotain hämärää tahi kuunnellut jotain hyvin kaukaista.
Silmä tuijotti Kustaan silmiin. Piipunperien kaivu jäi puolitiehen,
maalari ainoastaan näytti kuuntelevan ja muistelevan. Otsallekin jo
nousee elämää ... ja poskipäihin. Silmissä ei enää vilahtele paatuneen
häjynkurisuuden leima, niistä pyrkii esiin yhä kirkastuva hymy. --
Tytöt ovat laskeneet vaatekantamuksensa pöydälle. Vilkas juttelu on
alkanut juosta. Siinä oli Juurikkalan Elli, Varamäen Sohvi, Palomäen
Lempi, Sepän Maiju ja Koivusen Liisa. Tyttöjen töitä pojat kilvan
levittelevät ja kehuvat. Tytöt taas maksavat tutkimalla ja kehumalla
poikain töitä. Rupatus käy vilkkaana porinana. Mutta kun asia nyt oli
saanut sen käänteen, että talolla ruvettiin maalaamaan, katsottiin
yksimielisesti viisaammaksi viedä vaatteet pois talolta siksi kun
maalaus olisi toimitettu.
Tytöt olivat hieman ottaneet vaatetta päältään, kun salissa oli lämmin.
Kanteleisen katse kulki, hänen sitä itse huomaamattaan, Sohvin mukana.
Tytön valtaava, keltaisenruskea tukka roikkui kahtena palmikkona pitkin
selkää. Kummallista, ajatteli Kanteleinen, miten kaksi tuollaista
palmikkoa voi pukea tytön vartaloa! Onpa, onpa!...
Tyttö ei tietänyt ollenkaan olevansa tarkastelun alaisena. Hänen
kasvonsa joutuivat kääntymään niin, että Kanteleinen hieman vavahti...
Opettaja jo pelästyy, että kun ei vain kukaan huomaisi... Mutta juuri
silloin käy Sohvi yli lattian. Kas, miten hänen pieksujalkansa nousee
kuin pontimen työntämänä! Tyttö kohoo varpailleen joka askelella,
astunta ja vartalon notkahdus muistuttavat tanssia. --
-- Minä tässä, yrittää maalari saada ääntään kuuluviin.
-- Mitä, maalari? kysyy pari, kolme yht'aikaa.
-- Olen vain yrittänyt muistella yhtä laulua, jota me tapasimme laulaa
siihen aikaan ja jonka laulamisesta meitä kerran sakotettiinkin, mutta
en minä vain muista miten se alkoi.
Maalari näytti todella ponnistelevan muistiaan. Parvi kokoutui maalarin
ympärille.
-- Koettakaa nyt muistella.
-- Se oli se Akselin ja Hildan laulu ... eikö teistä kukaan?
-- Akselin ja Hildan, muistelevat jotkut. Mutta kukaan ei ole kuullut.
Maalari on käynyt puheliaammaksi.
-- Niin kaunista laulua on harvoin, virkkoi hän. Ja se vallesmanni
kehtas meitä sakottaa siitä, kun kerran Mikkeli-yönä oikein
sydämestämme sitä vedimme.
-- Eikö maalari muista yhtään?
-- Paikka paikoin. Siinä oli, niinkin, että:
"Akseli sekä Hilda,
Hänen morsiamensa,
Kauniina kesäyönä
He rakkaudestansa
Puhuivat, muistutellen
Muinoista onnea."
Maalari tavoittelee kauan vaiennutta ja ruostunutta säveltä. Nuoret
ympärillä vaikenevat jännittyen odotukseen.
Maalari jatkaa:
"Ikävä, vaan myös hauska
Se yö oli Hildalle,
Hän armastansa lempi,
Nojas sen rinnalle,
Hän surussansa lauloi
Ja huoliin huokaili:
Hyvästi kauniit lehdot,
Hyvästi rakkaani."
Vanhan miehen äänessä värähti toisinaan ikään kuin kaukainen kaiku
Mikkeli-yön laulusta 40 vuotta sitten. Kuuli aivan hyvin, että hän oli
ollut aikansa laulumies. Nuorten uteliaisuus kasvoi.
-- Sen Hildan isä lähti Kaliforniaan eikä tahtonut antaa tytärtään
Akselille, joka oli köyhä. Ja se Hilda lauloi sitte, että:
"Pois täältä Pohjolasta
Isäni tahtoopi,
Hän Kaliforniahan
Huomenna lähteepi.
Hän viepi minut muassaan
Ja meidät erottaa,
Sä hänen mielestänsä
Oot halpa arvokas."
-- En muista enää. Maalari ravisti päätään.
-- Ja siitäkö sakotettiin? kysyi Kanteleinen.
-- Niin. Se oli siihen aikaan se huuto-sakko. Jos lauloi vaikka mitä
yöllä klo 9 jälkeen illalla tai ennen klo 4 aamulla, niin sakottivat
ne. Vaikka tämäkin oli painettu viisu, istuin minäkin siitä neljä
vuorokautta vesikopiss'. Ja meitä oli 9 näitä Jokirannan poikia. Eikä
me sillä kertaa oltu edes yhtään ryypätty, ei sen merkkiäkään! Mutta se
vallesmanni ja ne toiset hyvät, jotka sen joukoss' olivat, ne olivat
juovuksiss', ja...
-- Ja te saitte huuto-sakon?
-- No nekös!
* * * * *
Kanteleinen hiihtelee kotiinsa yksin. Ajatukset elävät voimakkaasti
illan muistoissa ja mielikuvissa. Siellä oli ollut hauskaa. Illan
mittaan oli mielialassa tuntunut niin omituinen nousuliike. Maailmassa
näytti sittekin olevan jotain, joka pani asioita ainakin joskus
kulkemaan mielen mukaan.
Hänen ympärillään hyöri hyviä ihmisiä. Mistä johtui tämä vaihdos?
Muutamia kuukausia takaperin tuossa samassa salissa oli aivan
toisenlainen mielialan viritys. Mikä sen näin oli vaihettanut?
Hän kummasteli. Ajatellessaan havaitsi, että koko kylä oli muuttunut.
Arkana vilahti mielessä: oliko hän siihen vaikuttanut? Mutta ei
vastannut siihen ehdottoman myöntävästi. Olihan hän yrittänyt, mutta
vähä oli tullut tehtyä, eivätkä ne hänen puheensakaan...
Ehkä se tämä höyläileminen? Mutta miten sekään? Olisiko siinä ehkä se
vanha jokirantalaisten puutyö-harrastus herännyt uuteen eloon?
Siinä kiersi ja kaarsi kaiken ympärillä tietoisuus siitä, että jos ei
hän tänne sattunut, samoin ne vielä nukkuisivat kuin viime vuonnakin.
Niille maille tultua täyttää sydämen kuohahtava ilo. Tukeva sääri
ponnahtaa voimakkaammin, pakkasen huurre syleilee tutummin ja
elämäntaivaan ranta punertaa.
Kanteleinen saapuu kotiinsa. Muori tulee avaamaan ovea ja murisee
itsekseen. Nuori opettaja ei ole kuulevinaan, vaan hiipii kantapäitään
hilliten huoneeseensa.
Sytyttää tulen.
Siinä pöydällä ovat oppilaitten kirjoitusvihot korjausta varten. Hän
siirtää ne konemaisesti eteensä. Avaa yhden, tekee muutamia korjauksia.
Unohtaa kuitenkin kohta itsensä ja jää tuijottamaan lampunruuviin,
omituinen, sisäänpäin kääntynyt hymy huulten ympärillä. Silmät
tirkistävät, aivan kuin todellakin tarkastaen lampunruuvia, mutta
vähitellen niiden ilme muuttuu.
Armastava, hellä kaiho ja edelleen sisäänpäin kääntynyt hymy...
-- Sohvi Kanteleinen, jupisee, ja suu menee leveämpään nauruun.
Muori ohahtaa toisella puolen seinää. Kanteleinen palaa tajuntaansa.
Hieman ravistellen, aivan kuin vapautuakseen mielentilastaan, juo hän
lasillisen kylmää vettä, tempaa vihkoläjän eteensä, etsii kynän ja
ryhtyy työhön.