Puhdetöiden jatkuessa nuorisoseuratalolla alkoi siellä käydä kylän
isäntäväkeä vakinaisina katsojina. Joskus tuli vaimoväkeäkin.
Ensikerroilla ne sanoivat tulleensa katsomaan mitä täällä tehdään.
Mutta sitten miehet rupesivat juttelemaan että täällä käydään
huviksensa. Kehuivat että on oikein hupa katsella kun työ noin käy.
Vihdoin joku lausui ajatuksenaan, että opettajan pitäisi oikein
vasituisesti ruveta opettamaan puutöitä noille muillekin kylän
"klopikoille", kun eivät ne enää osaa mitään. Asiaa pohdittiin vahvasti
penkkikeskusteluissa talvipuhdeiltoina. Seurahuoneelta ei ollut tähän
ehdotukseen vielä saatu mitään varmaa vastausta, mutta kylän
kauppapuodista alettiin kysellä höylänteriä, puraita, vintilöitä,
sahoja, puuviiloja y.m. Kauppias sai varustaa tätä laatua tavaroita
aivan uuden varaston. Vanhat höyläpenkit vedettiin esiin heinien alta
tai otettiin alas ulkosuojain orsilta ja tuotiin tupiin. Niitä
tarvitsivat enimmäkseen hyvin nuoret, nuorukaisiksi kypsyvät pojat ja
kansakouluoppilaat, jotka tahtoivat kotona jatkaa käsitöitään.
Sellaisissa oli puutyöinnostus puhjennut mukaansa tempaavalla
vauhdilla.
Seurahuonella alkoivat työt valmistua. Talo oli täynnä sirosti
valmistettuja penkkejä ja tuoleja. Puheenjohtajakoroke pöytineen
herätti suoranaista ihailua. Ravintolan tarjoilupöytä ja muut pöydät,
keittiö mukavine raheineen ja hyllyineen, nekin olivat kuin itseä
varten tehtyjä. Juhlasaliin oli rakennettu niinikään aivan uudet
voimistelutelineet. Kaikki oli saatu toimeen uhraamatta juuri ensinkään
rahaa.
Sinä iltana, jolloin lattia lopullisesti lakaistiin, katselivat seuran
jäsenet työtä, minkä tehneet olivat, ja tunsivat iloa siitä. Niiden
ilontunne, jotka olivat aineksia keränneet ja vetäneet, oli yhtä suuri
ja täyteläinen kuin niidenkin, jotka olivat tehneet, joku tuli
sanoneeksi sitäkin, että miltä mahtaisi tuntua, jos joku potkisi tai
muuten tahallaan särkisi nyt jotain tästä mikä kauniissa, valkoisessa
valmiudessaan paikoillaan aivan kuin ihailuaan odotti. Sellaiselle
ihmiselle antaisi aivan ehdottomasti selkään, tunnustettiin. Pojilla ei
koko iltana ollut mitään muuta puheenaihetta. Kukin selitti omaa
työtään, miten oli minkäkin osan tehnyt, miten voittanut halkioimet,
oksat, kierot ja kaikki muut alkavan puusepän vastukset. Toisiaan
kuunneltiin asianymmärryksellä ja halulla, kehuttiin ja sanottiin
vikapaikoista ettei millä ole mitään merkitystä.
Sitä oli oikein hupa nähdä, kuinka sydämensä pohjasta he kaikesta tästä
iloitsivat.
Talo oli nyt todellakin asutun näköinen. Ei yksikään paikka enää ollut
rempallaan. Jos sellainen olisi onnistuttu keksimään jostain piilosta,
olisivat kaikki hyökänneet sen kimppuun. Kotiinpäin olevaa väkeä oli
yltäkyllin. Ei edes niitä vanhoja likaisia ja repaleisia tauluja ollut
enää seinillä. Oli osteltu uusia tauluja, jotka esittivät
historiallisia ja kansallisia aiheita. Niihin oli lyöty leveitä,
uljaita, yksinkertaisia raameja, jotka seinällä näyttivät oikein
komeilta.
Ilta oli jo kulunut myöhäiseksi, mutta poislähtöä ei kukaan näyttänyt
ajattelevankaan. Se johtui siitä, että pojat tiesivät odottaa tyttöjä,
joiden piti tuoda koko talon kaikkiin ikkunoihin uudet, itse kutomansa
ikkunaverhot ja pöytäliinat. Kangaspuut olivat olleet sitä varten
vireissä pitkin talvea Juurikkalan muorin kamarissa. Elli oli saanut
aikaan, että hänen äitinsä äiti salli kangaspuitten olla kamarissaan,
jossa valiojoukko kutomataitoisia kylän tyttöjä vuoropäivin kävi
kutomassa. Elli itse oli kuuluisa kankuri. Moni tyttö oli kyllä hieman
arkaillen suostunut kutomaan kartiinivaatetta, mutta Elli oli mennyt
heille persoonalliseen takuuseen, ettei kangas sotkeudu, hän kun oli
aina saatavilla ja valmis avustamaan jos sattui vahinko. Niin pääsi
kutominen vauhtiin. Tytöt pyrkivät kilpaa vuorolleen. Juurikkalan muori
iloitsi koko sydämestään, kun sai nuorta, rattoisaa seuraa. Pari kertaa
päivässä hän "päivämiehensä" kahvitti ohrakahvillaan, joskus pisti
voileivänkin.
Oli helmikuu. Ulkona hallitsi pakkanen, mutta seurahuoneella oli
valoisaa ja lämmintä. Pojat alkoivat jo odottaa tyttöjä ikkuna- ja
pöytäverhoineen.
Silloin astui sisään kylän maalari. Hän oli pieni, keski-ikäinen mies,
tihrusilmä, suupielessä karipaltti, jonka pesä oli puoliksi palanut.
Mies oli aina ollut nuorisoseuralle vihamielinen. Tuskin lie ennen koko
talossa käynyt. Toisinaan oli haukkunut seuraa Jumalan sanan valossa,
toisinaan hän kiukutteli opettajan raittiuspuheitten johdosta, joista
kylällä miesten kesken juttuja kävi. Hän tuli ja mitään puhumatta
katseli ympärilleen. Pojat vaikenivat, silmissä utelias odotus.
-- Tuota, virkkoi maalari vihdoin, saako näitä maalata?
Katsoi syrjittäin tihrusilmillään valkeita esineitä ja vuoroin yhtä ja
toista noista pojista. Katse pysähtyi vihdoin Kanteleiseen.
Siihen ei kukaan vastannut. Maalari nähtävästi tajusi mistä oli kysymys
ja jatkoi:
-- Se vain tuo Piilomäen porvari käski tulla kysymään, että jos niitä
saa maalata. Se lupasi itse maksaa maalit ja palkan.
Sylki.
-- Huh, hoh!
Ilonhuudahdus kävi läpi joukon.
-- Tottahan sellaisilla ehdoilla!
Siihen tapaan huudettiin monesta suusta.
Sitte ruvettiin imehtimään Palomäen porvaria. Mieliala kohosi yhä tämän
uuden lahjan johdosta. Sehän oli uusi tunnustus heidän työllensä.
Maalarinkin silmät tuntuivat, mikäli niitä saattoi ymmärtää,
leppyisämmiltä. Taikka taisi se vaikutelma lähteä siitä, että ennestään
tuttu äänen piinaava pinnistys oli laskenut viritystään.
Kyllä maalari saisi tulla milloin vain haluaa. Piti muuten heti valita
Piilomäen porvarille kiittäjät. Toiset kuitenkin arvelivat että sen
sopii jättää siksi kun työ on valmis ja että seuran kokouksessa ne
tulee valita.
Mutta nyt kolisivat ulkona seinustaa vasten tyttöjen sukset, kuului
jalkain töminää, ja naurua, iloisia ääniä ja supatusta.
Sepän Kustaa oli juuri äskeisen ilon päälle puhaltamaisillaan
jumalanluomallaan tonava-valssia, mutta hänkin hiljeni vaikenevaan,
huulten välistä hiljaa huokailevaan odotukseen.