Alussa olivat pojat ehdottaneet, ettei Kanteleinen itse ryhtyisi
töihin, pitäisi vain huolen johdosta. Siihen hän ensin oli
taipunutkin, varsinkin kun oli niin paljon ohjattavaa sekä juoksi yhtä
myötään katsomaväkeä, joka tarvitsi selittäjää, puhetoverin tai
järjestyksenpitäjää. Mutta pian hän kyllästyi tähän. Sellainen tuntui
liian paljon johtajan, poliisimiehen tai tyhjäntoimittajan osalta. Jo
muutaman illan kokeiltuaan hän oli havaitsevinaan, että se uhkasi
rikkoa toverisuhteita. Moni, joka täällä teki työtä, oli arka ja
epäluuloinen. Vielä enempi oli siihen taipumusta monella katsomassa
kävijällä. Kanteleinen tiesi vanhasta kokemuksesta kotikylältä, että
toverisuhde pysyy aina lujana niin kauan kuin tehdään samallaista
työtä, mutta pyrkii heti jäähtymään ja joutumaan kieroon, kun toinen
alkaa töikseen lukea ja asua huoneessa, toisen liikkuessa
ruumiillisissa askareissa ulkona. Suhteeseen ilmestyy ikään kuin joku
hämäräksi tekevä valonhimmentäjä, toverielämä käy harvasanaisemmaksi,
ajatukset alkavat kulkea eri teitä.
Ja jos ne, nämä pojat, täälläkin alkavat tehdä ajatuksilleen sellaisia
omia, uusia polkuja, joille ne eivät ota minua mukaansa, niin minä jään
yksin "perään katsomaan" kun ne pillastuvat ja jättävät...
Siihen ei hän suostu!
Kanteleinen toimitti koululta seurahuoneelle höyläpenkin ruvetakseen
tekemään puheenjohtajakoroketta ja pulpettia.
Apulaisekseen keksi hän Peltosen rengin, Juhon. Tämä oli 30:ssä oleva
nuorimies, jolla oli hyvän työmiehen maine, mutta joka viime vuosina
oli ruvennut ryypiskelemään, usein muutamien isäntämiesten joukossa.
Juhokin oli tullut eräänä iltana katsomaan. Kanteleinen tunsi miehen
kykyjä siitä, kun oli nähnyt hänet Peltosella korjaavan rikkoutunutta
reenketaraa.
Kun Kanteleinen rupesi houkuttelemaan Juhoa kanssaan töihin, tapahtui
se aluksi tuttavallisen leikin varjossa. Juho vastusteli sillä, ettei
hän osaa ja että pitää hoitaa hevosia kotona. Kanteleinen havaitsi
pian, ettei vastustus ollut aivan ehdottoman jyrkkää. Jostain syystä
teki hänen mielensä saada Juho mukaan. Kävikin jo kysymässä itseltään
isännältä, sallisiko tämä rengin tulla seurahuoneelle iltapuhdetöihin.
On hieman vaikea sanoa, mitä kansakoulujohtokunnan esimies tästä
ajatteli, mutta suostumuksensa hän antoi ja lupasi, että hevoset hän
kyllä hoitaa itse niinä parina iltana viikossa, mitkä Juho höyläilee
seurahuoneella.
Näin tuli Juho mukaan. Kanteleinen huomasi heti saaneensa erikoisen
työtoverin.
Nuoren opettajan lempiaineita seminaarissa olivat olleet puutyöt.
Päästötodistukseensakin oli niistä saanut 10. Sama innostus eli yhä.
Hän oli laittanut oikein komean pulpettipiirustuksen. Kun hän näytti
sitä Juholle, epäili tämä että se olisi liian suuritöinen, ja lausui
sen aivan kuin urakkamies, epäilemättäkään ettei sitä saataisi kuntoon,
jos vain olisi aikaa. Kanteleinen lohdutti sillä, että jos Juhon aika
kävisi täpäräksi, hän voisi jatkaa yksin. Siihen Juho taas sanoi, että
jos sitä kerran ruvetaan tekemään, niin valmiiksi asti se tehdään
yhdessä; hän ei ole orja, vaikka on renki; jos isäntä niin vähällä
väsyy hevosten hoitelemiseen ja alkaa ikävöidä häntä iltasin pitkin
penkkiä lojumaan, niin odottakoon. Mies tuntui alkavan lämmitä.
-- Miksi eivät isännät laita kelvollisia työkaluja, että sais edes puun
valkoiseksi!
Juho katseli tätä sanoessaan Kanteleisen pitkäähöylää, jonka tämä oli
tehnyt kesätöikseen. Höyläpenkillä oli muitakin uusia työkaluja. Rengin
silmissä alkoi jotain elää, aivan kuin kauan uinuneet vaistot olisivat
ruvenneet toimimaan, herättäen miehen sielussa uusia tahi harvinaisia
ilonväreitä. Tuo katse siirtyi työkaluista lautavarastoon, jota
Kanteleinen asioikseen hitaasti, valikoiden liikutteli.
Milloin lie takkikin jo lentänyt Juhon päältä. Kanteleinen havaitsi sen
vasta kun mies jo käsitteli lautoja, rivakoin, itsetietoisin ottein.
Oli todella soma katsoa. Jokainen silmänisku, äännähdys, ruumiinliike,
ote -- kaikki kuvastivat toimimaan ruvennutta rajua työnhalua, joka
etsi tyydytystään. Äskeinen, hieman hidasteleva, venyttelevä,
kaksimielinen "ollako vai ei" oli miehen jättänyt.
Siinä oli 30-vuotias talonpojanrenki, jolla kylässäkin kyllä oli
kuuluisan työmiehen maine. Hän oli nuorempana ollut taloissa, joissa
olivat jonkullaiset puusepän työkalutkin, ja oppinut niitä luontaisten
lahjojensa avulla käyttelemään. Mutta nyt jo moniaina vuosina oli hän
palvellut renkinä sellaisissa taloissa, joissa ei ollut edes
höyläpenkkiä. Silloin ei ollut illoiksi muutakaan tehtävää. Pitkät
puhteet venyttiin pitkin raheja tai istuskeltiin naapureissa
juttuamassa. Halu katosi siihenkin mitä olisi mahdollisesti voinut
tehdä vaillinaisilla työkaluilla. Kun sitte alkoi kylässä liikkua
viinankauppaajia ja Juhokin sattui silloin tällöin ryyppyseuroihin,
korvasi tästä johtuva toimeliaisuus uusine huveineen pitkien syys- ja
talvipuhteiden työttömyydestä johtuvat ikävyydet.
Niin olivat Juhossa parin, kolmen vuoden kuluessa kasityöhalut
uinahtaneet. Hän ei enää usein niitä edes muistellut. Mutta nyt,
jouduttuaan kosketuksiin "tuon miehen", opettajan kanssa, hän oli
joutunut omituiseen innostuksen tilaan. Tässä verrattomia työkaluja,
hänen käytettävikseen! Työ, arvokkaampi kuin ne, joita hän oli ennen
yritellyt, Samalla kuin innostus nousemistaan nousi, tuntui kuin
nuorempana joskus elävästi tunnettu mielihalu, jota oli niin hartaasti
aikoinaan nuoruuden utukuvista selvitellyt, olisi nyt odottamatta
tipahtanut selviönä kuin taivaasta, siihen käsin kosketeltavaksi...
Mutta tämän ihmeellisen ilontunnon pohjalla pysyi vaikutusvaltaisena
eräs ikävä muisto, joka kalvoi mieltä. Hän oli kerran, kun Kanteleinen
oli pitänyt puhetta, päissään viheltänyt ja rähissyt tuolla toisessa
huoneessa, aivan tarkoituksella tehdäkseen kiusaa. Sinne oli tultu
suhdittamaan, mutta hän kiihtyi vain. Ja siinä ympärillä oli ollut
parvi nuoria poikasia, jotka häntä yllyttivät. Vihdoin oli tullut
Kanteleinen ja pyytämällä pyytänyt olemaan hiljaa. Silloin hän tunsi
kiusanteosta niin suurta iloa, että heti kun opettaja sulki oven alkoi
hän uudestaan Peltosen pikkuoriin tavalla hurjasti kiljua. Pojat
pitivät häntä mestarinaan ja nauroivat katketakseen. Hän oli niihin
aikoihin kuullut uudesta opettajasta niin paljon kaikellaista, että
hänen mielestään kuului asiaan, että kylän paras renki näyttää sille,
mikä on kylän yleinen mielipide, ja ettei hän omasta puolestaankaan
aijo kaikellaisia herraspoikasia totella eikä lakitella.
Ja nyt se sama mies seisoo tuossa, aivan lähellä. He rupeavat tekemään
yhdessä työtä, samaa työtä, yhteisillä työkaluilla. Yht'äkkiä kuohahtaa
aivan kuin joku sielun pohjasakkakerros. Hän elää silloisessa
mielentilassa muutaman silmänräpäyksen. On jo melkein ääneen
pääsemäisillään: "Piruakohan se tuo mies oikein meinaa?" Silloin katsoo
hän kulmiensa alta Kanteleista sivulta päin. --
Kanteleinen oli seurannut työtoverinsa alkuvalmisiuksia. Havaittuaan
millä mielenkiinnolla tämä kävi kiinni, vavahti Kanteleisen nuori
opettajasydän. Jo ennen oli hän pitänyt tästä miehestä, huolimatta
siitä, että se oli päissään ilkeä. Nyt hänen havaintonsa varmistuivat.
Seuratessaan miten Juho ensin tarkasteli höyliä, sitten tempasi
lautakasaa, sitten ... oli hän huomaavinaan, tahi ainakin kuvitteli
sitä, miten sisäinen, kauan uinaillut luonteentarmo yht'äkkiä tuossa
miehessä heräsi ja alkoi toimia. Se pani _heittelemään_ kaikkea mikä
käsiin sattui, höyliä ja lautoja. Juho nousi Kanteleisen silmissä aivan
huomaamatta. Hän löysi itsensä yht'äkkiä ajattelemasta uutta työnjakoa,
aivan tasa-arvoista, jossa kumpainenkaan ei ole mestari. Samalla
vallitsi joku salainen tunne siitä, että tuo mies on nopeampi, rajumpi,
aikaansaavampi, joskin hän itse taas mahtanee osata hieman enemmän ja
hienommin. --
Kanteleisen silmä sattuu Juhon silmäterään juuri silloin kun tämä
kulmiensa alta katsoen tutkii: "Piruakohan se tuo mies oikein meinaa?"
Kanteleisen totinen katse saa hymyä. Hän ei lue Juhon silmäniskun
sisältöä, vaan äskeisen oman ajatuksensa jatkona kysäsee:
-- Osaatko kiillottaa?
-- En minä...
Se tuli epämääräisesti. Kanteleinen jäi siihen käsitykseen, ettei Juho
ole aivan vieras sillekään taidolle.
Yht'äkkiä kohotti Juho katseensa lautaläjästä, mihin se äsken oli
arkana paennut, astui askeleen Kanteleista kohti ja kysyi:
-- Kuinka opettaja arvelee...
Kysymys koski jotain osaa työstä. Äänessä oli jo luottava, vilpitön
kaiku.
-- Sano Väinöksi vaan, Juhoksihan minäkin sinua...
Juhon suu meni nauruun ja silmäkulmassa vilahti taas jonkinlainen
epäilyksen piirre. Mutta se haihtui sieltä, kun Kanteleinen ryhtyi
selitellen antamaan vastausta työtoverinsa äskeiseen kysymykseen.