Työiltojen jatkuessa kasvoi osanottajain innostus yhtä myötään. Heitä
oli kaikkiaan hyvä joukko toistakymmentä. Koivusen Vihtori oli
vanhastaan tunnettu puumieheksi. Hän teki pöytää, Varamäen Iikka
apulaisenaan. Tämä Iikka oli 17-vuotias poika, renkinä Varamäen
nuorella isännällä. Poika oli tekijäsukua. Oli todellakin somaa katsoa,
miten tämä pari teki työtä yhdessä. Vihtorilla aina vakaa, juro katse,
täynnä itsetietoista sisällistä vakaumusta, joka kaikki pyöri tämän
työn ympärillä. Karvalakki oli miehellä syvällä päässä, aivan kuin
periaatteen vuoksi sekin, vaikka hiki tippuikin usein pitkin
poskipäitä. Iikan lakki lensi usein alotettaessa ensitöiksi naulalle ja
silmistä loisti kirkas, hieman vallaton mieli. Näiden silmien loiste
sai aina sisäisesti nauttivan, tarkkaavasti hymyilevän ilmeen,
kun poika sattui pysähtymään työssään ja katselemaan muutamaa
vuotta vanhempaa toveriaan, jolta hänen mielestään työ kävi niin
puhtaasti. Heillä näytti olevan hyvät välit. Iikka oli kohottanut
Vihtorin esikuvakseen. Tämän puheet otti hän opikseen samoin kuin
työntekotaidonkin. Se ei kuitenkaan voinut hillitä vallattoman iloista
nuorta poikaa joskus nauramasta, kun sattui huomio kiintymään toverin
syvälle päähän painettuun lakkiin, jonka alta kaksi älykästä silmää
vaivoin saattoi nähdä ja hiki virtaili valtoinaan.
-- Pane se lakki pois, kun sä niin hikoilet, kehotti Iikka joskus.
Toinen silloin sysäsi karvalakkia hieman peremmälle, mutta ei
aikonutkaan ottaa pois, ei myöskään sanonut mitään.
Vihtori taas toisinaan pysähtyi katselemaan nuoremman toverinsa
höylänlykkäystä, puukon käyttelyä ja kirvesveistosta. Silloin voi hänen
totisista silmistään näkyä hymyä ja joutui odottamaan että siellä
kielen päällä pyörivä kehumasana putoaisi. Välistä sellainen sana jo
livahtikin, mutta useimmiten jotenkin kynityssä ja laihdutetussa
asussa. Se saattoi muodostua matkalla pikkuohjeeksikin. Mutta silti
ymmärsi Iikan herkkä korva äänensävystä esikuvansa kehuvan ajatuksen.
Poika vilautti silmiään, tunsi olevansa kiitoksesta hämillään, mutta
kätki sen visusti heräävän kunnianhimonsa taimitarhaan. Tällaisessa
tapauksessa aiheutui usein työkalun tarkastus.
-- Tuo höylä ei vie puhtaasti! Hän katsoi asiantuntijan tarkkuudella
höylänterää, löi sen irti, etsi hiomakiveä vanhan, tottuneen nikkarin
vakavalla, hätäilemättömällä tavalla. Sillä aikaa Vihtori alotti taas
työnsä. Näin jatkui illasta toiseen. Joskus Iikka suoraan kehäsi
Vihtoria. Silloin tämä ärähti.
Myöskin Erkin Sameli oli tekomies. Hän oli ottanut urakakseen muutamia
tuoleja. Toverina oli hänelläkin nuorempi poika, jonka osa rajoittui
aluksi sarvihöylän vetoon ja vähäarvoisempiin avustuksiin. Työ
heiltäkin sujui hyvin. Sameli oli havainnut, että pojalla oli
taipumuksia, mutta ettei hän ollut saanut tähän saakka mitään
alkuopastusta. Hän rupesi tämän havaittuaan ohjaamaan työtoveriaan,
Niilo Mikkonen oli tämän pojan nimi. Hänen rohkeutensa ja
itseluottamuksensa alkoivat nousta innostuksen kera. Kun oli
muutamia iltoja oltu koossa, alkoi Niilo olla aina ensimäisenä
nuorisoseuratalolla, vaikka hän asui muutamain kilometrien päässä kylän
etäisimmässä kolkassa. Tämä herätti jo toisten ikätoverien huomiota.
Miten se niin aikaiseen ehtiikin? he toisiltaan kyselivät. Muuan pari
juoruili takanapäin, että kun ei Niilon tarvinnut muka tehdä kotona
juuri mitään, hän jouti hyvin. Heidän piti tehdä enemmän, uskottelivat.
Ei tässä ollut perää. Mutta se oli totta, että Niilon kotona ei ollut
höyläpenkki ollut kunnossa niinä vuosina, joina Niilo olisi voinut sen
ääressä yritellä. Hän oli sen nähnyt solan orsilla rujona ja jalatonna.
Poika ei ollut koskaan siihen kiinnittänyt mitään huomiota. Mutta nyt
oli hänen sielussaan jotain herännyt. Höyläpenkki veti puoleensa aivan
kuin viulukin, jota hän oli viimeaikoina opetellut soittamaan. Ja kun
höylä alkoi ottaa eheitä lastuja, valmistumassa oleva tuolinjalka saada
määrätyitä muotoja, juuri sellaisia kuin tahdottiin, kuin hän itse
tahtoi, valtasi pojan yllättävä, kuohuva iloisen tyydytyksen tunne,
aivan kuin olisi jotain hyvin valtaavaa intohimoa kutkutellut. Se häntä
seurahuoneelle veti niin aikaisin.
Erkin Samelin luonne oli sellainen, että hän kaipasi aina hieman
kehumisia, säilyttääkseen kykynsä innostua. Niilo ei ymmärtänyt tätä.
Mutta hän kehuskeli Samelia sisällisen tunteensa kuohuvasta
vaatimuksesta, hyvässä uskossa, ilman vähintäkään vilppiä. Se teki
Samelille hyvää. Hän innostui opastamaan toveriaan suurella halulla ja
ohjasi hänet viipymättä tekemään vaativampiakin töitä. Oli todellinen
nautinto nähdä tätä paria. Siinä oli yhteishenki saanut oikein
persoonalliset muodot.
Kuhilasmäen Mikko oli ollut kahtena iltana mukana, mutta sitten jäänyt
pois. Hän ei osannut mitään täällä tehdä ja tunsi itsensä liian
ylpeäksi ja vanhaksi harjoittelemaan. Jotkut laskivat hänestä hieman
pilaa, mutta pian sai hän jäädä rauhaan, toveripiirin ulkopuolelle.
Eikä häntä muistettu moneen viikkoon, ennen kuin hänen nimensä taas
pujahti esiin muutaman ikävän juorujutun yhteydessä, joka ilmeisesti
yritti Mikkoa aivan liioitellen mustata.
Sitä vastoin Sepän Kustaa oli etsinyt työtä toisten seurassa. Hän
tunnusti rehellisesti ettei hänestä ole puusepäksi, eikä ikänä tule
olemaan, mutta hän tekisi ja maalailisi kulisseja, jos se sopisi. Ja se
sopi. Kanteleinen itse ryhtyi Kustaata apuamaan kehysten kokoamisessa.
Kustaa ompeli paikat rikkinäisiin kaukaisiin ja alotti maalauksen.
Hänellä oli tähän työhön vanhaa tottumusta, sen toiset pojat tiesivät
ja Kanteleinenkin nyt näki. Maalattiin metsäkulisseja. Kanteleinen teki
Kustaalle selkoa perspektiiviopista.
Kustaa veteli kankaalle perusviivoja. Hän ei ollut koskaan ennen
kuullut mitään perspektiiviopista. Mutta hän sovellutti sitä heti.
-- Näinkö?
Kanteleisen täytyi ihmetellen tunnustaa, että tässä kulissimaalarissa
oli niin valtaava annos todellista taiteilijaa, että...
-- Katsokaahan! huusi hän paukkuvaan, sihisevään ja hälisevään saliin.
Päät kääntyivät näyttämölle päin. Kanteleinen asetti rinnan kaksi
metsäkulissia ja näytti lampulla. Kustaa, silmäkulmat tiukasti rypyssä,
kiirehti vielä sudillaan parantelemaan eräitä kohtia, hokien hämillään:
-- Ei ne ... ei ne vielä...
-- Onko hyvä? huusi Kanteleinen katsojille.
Joku alkoi taputtaa käsiä ja toiset yhtyivät siihen niin välittömästi,
että itse arkatuntoinen Kustaa näytti tuntevan sen vilpittömyyden.
-- Mitäs ne tyhjää...
Hän yritti nauraa, mutta se ei onnistunut. Sitte hän koetti viheltää
"Laps' Suomen", jota viime aikoina oli paljon laulettu, mutta huulet
värisivät. Hän oli hämillään. Ennen, kun häntä oli kehuttu, ei se ollut
vaikuttanut tällä tavalla.
Taputus höyläpenkkien ääressä oli laannut ja huomio taas kiintynyt
kullakin omiin töihinsä. Näyttämöaukon vieressä seisoi muuan mökinmies
ja kädet housuntaskuissa tuijotteli Kustaan maalaamia puun kuvia. Hänen
vieressään seisoi pari pientä poikaa sama lumouksen ihmettelevä ilme
silmissä.