Tarkastus nuorisoseuratalolla oli toimitettu. Kanteleisen ohjelma oli
valmis: Kaikki työkuntoiset miehet seurahuoneelle iltakökkiin panemaan
taloa asuttavaan kuntoon!
Kyllä siitä moni pelästyi. Yksin johtokunnan jäsenetkin kävivät
harvapuheisiksi.
Tänne seurahuoneelleko oikein puutöihin? Ilman palkkaa iltansa
kuluttamaan täällä, kun toiset laiskoina saavat olla missä haluavat...
Ja sitte tulevat tänne pyhinä ja särkevät kohta kaikki, niin ettei
siitä ole yhtään mitään hyvää...
Mielikuvitukset elivät. Siellä vilahteli lukemattomia hupaisempia
illanviettotapoja houkuttelevina ja lumoavina kuin kevätpurot.
Mitä oli niiden rinnalla seurahuone, jossa piti tehdä työtä! Sehän oli
sulaa järjettömyyttä, kun ei kerran ollut mitään pakkoa.
Olisi toista, jos kaikki tulisivat. Mutta ne eivät tule. Eivätkä pysty!
Kuinka sitä sitte muutamat tulisivat ilman palkkaa?
Mutta Kanteleinen jatkoi rauhallisena esittelyään:
-- Näin syksyiset työpäivät loppuvat tavallisesti aikaiseen ja meille
jäävät pitkät illat... Kokoonnumme parina iltana viikossa, nähdäksemme
mille maistuu puunhaju ja työnhuvi siellä, missä moni on ennen vain
hypellyt ja voimistellut.
Puhuuko se oikein totta? Miehen silmä on saanut kiinteän tuikkeen,
äänessä karahtaa omituinen käskijän sävel...
Pojat kummastelevat ja katsovat vielä uudestaan Kanteleista. Joku alkaa
jo ihmettelystään tauota. Se voisi kenties olla mahdollista? Voisi
siinä olla hauskaakin sille joka osaa...
Kanteleinen sanoo, että seurahuoneen lämmitysvehkeet on ensin
kuntoonpantava. Hän kutsuu kylän muurarin, näkyypä se olevan mukava
mies.
Todellakin! Muurilaitoksia katseltiin joukolla. Mahtaako muurari vaatia
paljonkin näiden kuntoonpanosta?
-- Noo, ei niinkään paljoa kuin mahdollinen tulipalo veisi, jos
sellainen...
Ja sitten ne penkit! Ei ollut ennen tullut huomatuksikaan, miten ikävän
näköisiä ne olivat. Totta kyllä, että ne alkuaankin oli tehty vain
hätävaraksi, silloin kun seurahuone laitettiin. Sillä välin on niitä
säästämättä pidelty, niin kuin pidetään sellaista, josta ei ole mitään
lukua. Tästä kaikesta oli niihin jäänyt monta merkkiä. Sitä paitsi oli
luonto puolestaan niitä pidellyt, vedellyt kaltoiksi ja ontuviksi.
Tuolien ja pöytien laita oli sama. Tuoleja oli aikoinaan ostettu kaksi
tusinaa, mutta nyt niistä oli vain kuusi sellaisessa kunnossa, että
pysyivät omin neuvoin pystössä ja kaksi sillä tavoin, että niiden
jalkoja oli vahvistettu saharivun kappaleilla.
Pöydistä yksi seisoi puhtaasti omin neuvoin, mutta toisen katkaistu
jalantynkkä nojasi mukavasti kulmapenkkiin ja kolmas lepäsi näyttämön
nurkassa piilossa, vaivojansa sentään huutamatta.
Seinillä riippui joitakuita kehyksettömiä, tomuisia kuvatauluja.
Ikkuna-uutimet oli kekseliäästi solmiteltu tarkoituksella saada revityt
ja liatut kohdat peittymään solmujen sisään. Näyttämö oli kuin sodan
jäleltä, ikäänkuin olisi vihollinen siellä majaillut ja lähtenyt sitte
äkkinäisen yllätyksen humalassa. -- --
-- Eivät ne taida tulla tänne, virkkoi vihdoin Kuhilasmäen Mikko,
jonka silmäin eteen ehdotettu työ kohosi voittamattomana ja
mielikuvituksellisena jättiläisyrityksenä. Eipä sillä, ettei hänkin
olisi pitänyt sitä tarpeellisena! Oikeinhan tässä todella sai hävetä,
mutta ... kun eivät ne kuitenkaan tule.
-- Niin noh, tuleehan niitä aina joitakuita, kuten sinä ja minä ja...
Pisteleekö se? Mikko vilautti kysyvänä. Mutta Kanteleinen katseli
rauhallisesti ja varmana hymyillen, kun Mikon vakoileva katse arkana
pakeni.
-- Eivät ne kaikki tällaisiin töihin pystykään, virkahti Koivusen
Vihtori ja katsoi tuijotellen Kuhilasmäen Mikkoon, ikään kuin jotain
tarkoittaen.
-- On niitä sellaisiakin jotka pystyvät, murahti Erkin Sameli.
Sepän Kustaa vihelteli hieman syrjässä mestarillisesti erään
näytelmäkappaleen laulua, ottamatta osaa neuvotteluun. Se ei kuulunut
hänelle, koska häntä ei ollut tällä viime kerralla luotu puumieheksi.
Asia päätettiin. Tahi oikeammin, sen päätti Kanteleinen johon yhtyivät
Koivusen Vihtori ja Erkin Sameli. Seurahuoneelle kerättäisiin muutamia
höyläpenkkejä koulusta ja kylältä ja aineksia pyydettäisiin
talollisilta.
Vähää myöhemmin alkoi nuorisoseuratalolta parina iltana viikossa kuulua
iloisesti laulava höylänääni, kirveen pauke ja sahan sihisevä rauske.
Ensi kerroilla kun poikia kutsuttiin tuli todella, kuten oli
ennustettukin, muutamia vain. Mutta pian sai harrastus käänteen.
Kylässä heräsi tämän nuorisoseuratalolla tapahtuneen työnvaihdoksen
johdosta tavaton uteliaisuus. Kolmantena iltana kun nikkaroitiin tuli
sinne niin paljo väkeä, ettei jalka tahtonut jakaapua. Suurin osa ei
kuitenkaan tahtonut ajatellakaan muuta työtä kuin poltella paperossia
ja kädet taskuissa istua päältäkatsojina. Toiset taas tahtoivat
töikseen tyrkkiä ja vääntää toisten tyhjäntoimittajain kera.
Kanteleisen täytyi ottaa komentava ryhti. Kukaan ei saanut polttaa eikä
ollenkaan riehua ja vääntää. Työtä tarjottiin kaikille. Ken ei muuta
voinut, sai käydä kylästä aineksia keräilemässä. Niskoittelijat
alkoivat näyttää luontoaan. He olivat täällä aina saaneet olla vapaina
eivätkä aikoisi nytkään ketään ujostella. Jos joku meinaisi sellaista,
niin he pian suuttuisivat. Eivätkä he ainakaan tätä opettaja-poikasta
viitsisi pakosta totella.
Kun tämä ajatustapa alkoi puhjeta teoiksi ja sanoiksi, nostivat
työssäahertavat heti sotaäänen ja ilmoittivat kohlivin sanoin menevänsä
omavelkaiseen takuuseen siitä, mitä opettaja oli sanonut. Ja joka ei
usko, sille asia kyllä todistetaan. Tämä vaikutti, että rähinäpojat
puikkivat tiehensä, mutta toisia, jotka olivat hiljaisina katselleet,
ryhtyi töihin.
Ilta illalta kasvoi työinto. Moni poika pyyhkiessään hikeä otsaltaan
nauroi, että hän hikoilee aivan kuin hyppylattialla. Monen työtaito oli
heikko, mutta opettajan innokas ohjaus heitä rohkaisi siihen määrään,
että syntyi oikein tosiyrityksiä.
Kanteleinen oli laatinut piirustuksia pöytiä, tuoleja ja penkkejä
varten, kaikki suoraa, lujaa mallia. Mitä enemmän työ edistyi ja
onnistumisen mahdollisuus alkoi näyttää varmalta, sitä suurempi työnilo
valtasi mielet. Iltasin ei tahdottu ehtiä ollenkaan poislähteä. Mutta
Kanteleisen täytyi katsoa, etteivät saisi kylässä ruveta valittamaan
sitä, että seurahuoneella rehkitään yöt, niin ettei sitte aamulla tahdo
jaloilleen saada.
Poikain työillat nuorisoseuratalolla alkoivat pian herättää kylässä
yleistä huomiota. Tuntui kuin koko Jokirannan yleinen mielipide olisi
tämän johdosta värähtänyt. Mitähän ne nyt oikein siellä meinaavat?
kysyttiin ja tirkistettiin, kun pimeän läpi loisti ikkunoista tuli,
kuului työnpauke, vihellys ja joskus laulukin.
-- Mitäkö? joku otti vastatakseen. Pahojatekojaan paikkaavat. Ovat
särkeneet penkkinsä ja pöytänsä, niitä ne nyt uusivat. Hän oli ollut
katsomassa.
-- Saadakseen sitte taas särkeä.
-- Ei ne niitä enää särje, kun itse tekevät, vakuutti joku toinen.
-- Tämä uusi opettaja kuuluu olevan mukava. Se niitä nyt komentaa.
-- Kuuluu olevankin vain torpan poika.
-- Ilmankos... Ei suinkaan se sinne renkien ja Jussien joukkoon
menisikään, jos olis korkeampia säätyjä.
-- Mitä mahtaa siitäkin koulunpidosta tulla, kun opettaja
poikajoukoiss' kaiket illat häärää?
-- Anna sen häärätä! sanoi edellinen. Ei se hulluinta ole, jos se nuo
klopikat saa paremmille tolille kuin mitä ne tässä ovat olleet.
-- Enhän minä, toinen oli valmis peruuttamaan. Hän oli sanonut vain.
Kylä odotti melkein henkeä vetämättä. Oltiin niin ymmällä, ettei tietty
oikein, pitikö niitä ruveta kehumaan vai haukkumaan. Mutta varmuuden
vuoksi talolliset antoivat lautoja ja koivuja. Oli jotain olemassa,
joka vakuutti mieliin että oli parempi antaa kuin kieltää. Varsinkin
kun muutkin antoivat. Jokirannassa oli jotain sulamistilassa. Sitä ei
kukaan huomannut. Se tuli niin valmistamatta. Seurahuoneella kohosi
mieliala ilta illan jälkeen. Höylä sai yhä laulavamman äänen, ja
kuusipuun kuiva pihkanhaju täytti tuvan aivan kuin parikymmentä vuotta
takaperin iltasin, kun vielä oikein puhdetöitä tehtiin. Vanhatkin
miehet tulivat jo sieraimiinsa vetämään. Se tuntui niin tutulta ja
somalta. Kun kävelivät seurahuoneelta kotiinsa, puhuivat he entisistä
ajoista...